Olin aikoinaan töissä isossa firmassa, jonka emoyhtiö oli Suomessa. Jenkkilässä toimiva vientipäällikkö oli ongelmissa, kun asiakkaat eivät suostuneet neuvottelemaan hänen kanssaan. Tämä siitä huolimatta, että hän oli pitkään asunut maassa, tunsi sikäläisen liikemaailman tavat ja kulttuurin, puhui kieltä toisena äidinkielenään ja lisäksi oli saanut suomalaiselta firman toimitusjohtajalta täydet valtuudet toimia maassa firman nimissä. Asiakkaille se ei kuitenkaan riittänyt. Titteli oli väärä. He eivät suostuneet käymään liikeneuvotteluja muiden kuin sellaisen kanssa, jonka käyntikortissa luki President. Niinpä perustettiin Amerikkoihin tytäryhtiö, jonka “president”iksi kyseinen vientipäällikkö nimitettiin. Ja tämä koukero vain sen takia, että saatiin oikeanlainen nimike jotta päästiin tekemään bisnestä.

Kunta-alalla tittelit ovat erillislukunsa, kun niitä ei saa itse määritellä. Muutoin laittaisinkin korttiini nimen alle “ihminen”. Tosin olen myös isä ja insinööri, ne määrittävät minua myös  

Huvittavaa, mutta en ole kyllä ajatellut asiaa brändien kautta. Ehkä olen ollut tässä suhteessa hieman naivi. Ehkä jokaisesta tulee jollakin tapaa oma brändinsä niillä näyttämöillä missä toimii.

Anita kuvasi tuota miten tittelissä pitää olla jokin johtamiseen liittyvä viite, jotta pääsee kunnanisien ja -äitien puheille. Sama henki taitaa olla perinteisessä yritysmaailmassakin. Tästä syystä taitaa kaikki myyntiihmiset ovat vähintäänkin myyntipäälliköitä, vaikka heillä ei olisi yhtään alaista tai he eivät edes tekisi päätöksiä omista tarjouksistaan asiakkaille. Onkohan tässä kyse teollisen ajattelun juurtumista meidän maailmankuvaamme? Jokaisella asialla on oma lokeronsa ja tapa ottaa suhde ihmiseen lähtee hakemalla hänelle sopiva lokero. Pelottavan konemaista.

Meillä on Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa semmoinen ilmiö, että kaikilla miespuolisilla ihmisillä täytyy olla joku hieno titteli. Vähintään päälliköitä kaikki, sitten johtajia tai proffia. Kerran nauroin tätä ilmiötä kahvipöydässä, kun olin juuri kuullut yhden heistä esittäytyvän ihan tosissaan puhelimessa  “tutkimusjohtaja N.N. puhelimessa”. Närkästyneiden  katseiden jälkeen minulle todisteltiin, että rahoitusneuvotteluihin tai asiakastapaamisiin on ihan  turha yrittää mennä, jos titteli ei siis ole vähintään päällikkötasoa.  Esimerkiksi  Turun kaupungin  tai kauppakamarin sikariportaan tyypit eivät edes vastaa  soittopyyntöihin, saati  ota vastaan tapaamisiin, jos titteli ei ole tarpeeksi komea. Eikä näin ole pelkästään Turussa…

Nimi riittää hyvin.

(Ja näin käväisin koneella tulostamassa junaliput – jep

Mutta nyt pitää vähän pohtia itsekin:

Teatteri oli pitkään kotini ja ammatillisen intohimoni kohde – sain tehdä paljon taidetta taitavien ihmisten kanssa  ja nauttia myös riittävästi julkisuuden iloista. Ylpeänä ammattiosaamisestani haluan käyttää valosuunnittelijan nimikettä.  

Olen opettaja, koska haluan jakaa osaamistani. Ja ylpeä siitäkin – voin auttaa uusia ihmisiä luomaan hyvää teatteria osana nykytaiteita ja mediaa. Oman mielenkiintoni kohde on ollut myös kehittää av-alan koulutusta vastaamaan todellisia kentän osaamistarpeita, ja tästä omasta innostuksestani lähtien olen saanut olla mukana tekemässä hienoja juttuja, joilla on viety tutkintotavoitteista koulutusta eteenpäin monta harppausta.

Minulla on tutkijan (tai toimittajan?) pohjaton uteliaisuus kiinnostavia ilmiöitä ja asioita kohtaan. Käytännön “tekijänä” (media-alalla tyypillinen tulos psykologisissa testeissä) haluan soveltaa tulokset käytäntöön ja ylläpitää edes jonkinmoista teknistä osaamista.

KM, kulttuuriteollisuus… jotain minkä alle voi niputtaa digitaalisen sisältötuotannon, kulttuurin, luovan talouden ja opettajan pedegogisen osaamisen. Erittäin kuvaava, varsin harvinainen tutkinto, josta kukaan ei ole kuullutkaan -  ja joka sopii minulle.

Brändi – - -tähän ikään mennessä on tullut tehtyä sen verran paljon työtä, että tietää mikä kiinnostaa. Liikun omana itsenäni, kerron oman näkemykseni ja muodostan oman mielipiteeni verkostoissa, verkossa, maailmassa liikkuvasta tiedosta, tieteestä ja taiteesta. Mitä työnantajani saa on lojaliteetti, jolla siirrän julkisuuden, kontaktini ja ammattiosaamiseni kyseisen toimijan hyväksi. Pyrin rakentamaan työtehtäväni monipuolisiksi ja sellaisiksi, että voin edetä myös omalla oppimispolullani – tuli sitä väikkäriä sitten tulokseksi eli ei. Tällä hetkellä olen tosi innoissani, kun voin viimeinkin yhdistää samassa tehtävässä sen kulttuurin, opetuksen ja vieläpä tämän sosiaalisen median kehittelyt – verkostojen rakentamista unohtamatta. Tutkimus on kuitenkin itselleni lähtökohtaisesti organisaatiosta riippumatonta – mielentila, kiinnostus ja innostus. Vaikka kyllä taustayhteisössä on tiettyä voimaa – kuten Sometussa Tärkeää on myös tavata ihmisiä, kokea se hetkellinen flow, kun ollaan suurten ajatusten äärellä -Jees, ne on Suuria yöllä klo 3 – Taiteellisessa työssä sanotaan tarvittavan aina hitunen flowta, samoin oppimisessa – mutta eiköhän sitä tarvitse jokainen aika-ajoin  hetkiä suuren oivalluksen lähimaastossa sekä onnistumisen yhteisöllisiä kokemuksia  – ja ylipäätään taustaprosessia sen kummemmin purkamatta.

Oh, tulipas analyysiä  – mutta tiedätkö, vaikka itse olen yrittänyt olla kategorisoimatta ketään, olin myös aidosti yllättynyt, kun kävin Otavan sivuilta tavaamassa tullessani sen “Tietojärjestelmäpäällikön”. Tosin hauskaa on se, etten edelleenkään pysty sanomaan mitä olin kuvitellut titteliksesi – ehkäpä juurikin sen: Ville Venäläinen. Sillä siten minä olen sinut tavannut, organisaatiosta riippumattomana, innostuneena yksilönä jolla on aito mielenkiinnon kohde. SOMETU.