(Oikeastaan vielä, se Arne Jacobsenin munatuoli ON aika absurdi kapine, yritäpä istua siinä.)

Kommenttisi pysäytti miettimään asiaa. Yksi aivojen piirre suhteessa havaintoihin, on niiden uskomaton kyky täydentää syötettä tuntemiksiin kokonaisuuksiksi. Teemme tätä jatkuvasti. Emme kuule tai näe kaikkea selvästi, mutta aivomme tunnistavat kuitenkin asiat hämmästyttävän hyvin. Tämä on yksi aihe mitä Hawkings käsittelee kirjassaan.

Kuunteleminen on yhtä lailla havaintojen tekemistä kuin vaikka katsominen. Ehkä tämän toisen ihmisen kuuntelemisen juttu onkin tunnistaa se seikka että mitä ensin kuulemme ei ole koko totuus tai se mitä voimme siitä tunnistaa. Se on sama tilanne kuin katselemme vaikkapa Dalin maalaamaa taulua. Aluksi kuvassa näkyy ehkä valuvat kellot, mutta katsomalla pidempää tunnistaa paljon muitakin yksityiskohtia. Ehkä toisen kuuntelemisen salaisuus onkin kuunnella pidempää eikä vain tarkemmin.

On pakko ladata mielessä oletuksia toisesta, jotta ylipäänsä keskustelu olisi mahdollista. Näitä oletuksia tai oletuksien aihioita mieli kerää koko ajan eleistä, liikkeistä, ilmeistä yhtä hyvin kuin puheesta, sanoista, äänensävystä, siitä, miten tunnelatautunut tilanne on… Mieli on aika ihmeellinen tietokone siinä suhteessa, että se pystyy tekemään todellisuudesta meille kokonaisen ja merkityksellisen pienen pienistä viitteistä ja asioista ja ilmiöistä. Ja uutta on mahdotonta oppia, ellei ole rakentunut jonkinlaista aikaisempaa viitekehystä tai mallia, johon uuden tiedon voi liittää. Ei voi ymmärtää design-tuolia, esimerkiksi Jacobsenin munatuoli on absurdi ja kummallinen elementti, jos ei ole mielessä jo jonkinlaista tuolin “ideaa”. Samalla tavalla pienet eleet on sisäistetty tiettyjen mielenliikkeiden tai ajatusten “ideoiksi” — voimme vaikka vain jotenkn tietää, että toinen ei esimerkiksi puhu totta tai toinen on hermostunut, vaikka on aika hankala määritellä, mistä se tieto tulee.

Ongelmia nousee silloin, kun nämä ennakko-oletukset istuvat mielessä niin tiukassa, että niitä ei mikään murra, varsinkaan tosiasiat. Joskus esimerkiksi poliitikkojen tv-väittelyissä näkyy selvästi tämä: dialogia ei voi syntyä, koska keskustelijat eivät kerta kaikkiaan uskalla, kykene tai halua irrottautua siitä tietämisen tilasta, joka heillä on ja jonka kautta he ovat sekä toisen että tilanteen jo etukäteen määritelleet. Näennäiskeskustelua siis.

Jos taitaisimme paremmin tuon dialogin taidon (puhutaan siitä sitten keskustelun, tekemisen, sotimisen ja ihan millä vaan tasolla) kaikki olisikin helppoa. Harmillisen usein kuitenkin asioita ratkaistaan kilpahuutona, jossa pärjää vain kovalla äänellä. Ja silloin nekin jotka dialogin taitaisivat joutuvat turvautumaan ääneensä, jolloin dialogin kautta saatava hyöty ja yhdessä tekemisen ilo onkin silmänräpäyksessä menetetty.

Olisi kiva kuulla kommenttejasi kirjasta, kun olet lukenut sen.

Kävin sitten myös tilaamassa kirjan, koska kaikki muukin löytämäni tieto viittasi siihen, että kannattaa lukea. Se on iloista odottelua nyt