Onnellisen lapsuuden tragedia – Poistettu
Olen poistanut tämän merkinnän. Selitän tähän johtaneita tekijöitä merkinnässä: Nyt meni metsään pahemman kerran.
Tämä sivusto on henkilökohtainen matkakertomus, oppimistarina, jossa reflektoin omaa oppimistani. Tarina on joukkotapahtumia mitä elää ajassa ja kipinöitä siitä mitä ne minussa herättävät. Erityinen mielenkiintoni kohde on miten verkko ja erityisesti sosiaalinen media muuttaa vähitellen tapaamme toimia ja sitä kautta koko yhteiskuntaa. Muita yleisempiä teemoja ovat oppiminen yleensä, vuorovaikutus, vaikuttaminen, teknologia sekä teknologian ja ihmisen välinen suhde.
Viimeisimmät kommentit
Sosiaalisen median määritelmä « Viserrys on Sosiaalinen media – siitä tulikin paikka
10.1.2012sargento coupons on Rutiinit – turva ja kehityksen jarru
6.12.2011yamaha mm6 on Wikipuolue
17.11.2011white rings on Matkalla kohti avoimempaa demokratiaa
14.11.2011Janaya on Tulevaisuuden opettaja
16.6.2011Skype
- Blog under the Creative Commons Attribution 3.0 License
Hyvä kirjoitus!
Itse pidän myös loppupeleissä parempana sitä, että elämänkoulu on ollut jotain muuta, kuin pumpulissa kasvamista. Pienet vastoinkäymiset opettaa elämää varten. Raja kulkee tietenkin jossain, jonka jälkeen vaikeudet jättää arpia, jotka eivät parane koskaan.
Mitä tulee “systeemiin” ja sen pelisääntöihin, odotan innolla aikaa, jolloin nettisukupolvi saavuttaa johtajatason iän.
fobba
Hyvä, että tarinasi on johtanut hyvälle tolalle.
Yksittäistapausten kautta ei kannattane kovin suuria ja syvällisiä johtopäätöksiä kuitenkaan vetää.
Lapsuuden, aikuisuuden ja elämänpolkujen seurantatutkimusta elämäntyönään tehneen Lea Pulkkisen Lapsesta aikuiseksi tutkimus todistaa, että suurissa linjoissa onnellinen ja aikuisiin niin kodissa kuin koulussa turvaava lapsi todennäköisemmin päätyy siihen joukkoon, jonka toimintaa leimaa kyky konstruktiiviseen toimintaan (lähellä tunneälyä).
Oma elämäntarinani ei tue päättelyäsi onnellisen lapsuuden traagisuudesta. En anteeksi vain usko tuohon päättelyketjuun tuolla evidenssillä. Asia on paljon monimuotoisempi.
Annelta tulikin hyvä vastapallo Villelle, joka sai minutkin kelaamaan asioita.
Ja omakin kasvattajan ura alkoi minulla pari kuukautta sitten, joten tämä asia on relevantti jo siinäkin mielessä.
Tieteessähän faktaksi pääsee, kun ensin havaitaan uusi ilmiö (kvalitatiivisesti, kuten Villen tarina), josta muodostuu hypoteesi tahi teoria, jota myöhemmin testataan suurilla otoksilla (kvantitatiivisesti, jota Lea Pulkkinen on tehnyt) ja jos tulokset eivät ole ristiriidassa teorian kanssa, teoria saa uskottavuutta ja hiljaksiin päätyy “faktan” asemaan.
Etenkin psykologiassa ongelmana on, että tutkittavat ilmiöt ovat todella monimutkaisia. Jotta saadaan selkeä tilastollisesti merkitsevä tulos isosta aineistosta, häviää operationalisoinnissa ja suodatuksessa paljon pienempiä ilmiöitä sen maagisen 95% alapuolelle. Jotta Pulkkinen on saanut tuon ison tuloksensa selville, ei tarkoita, etteikö muita totuuksia voisi olla. Väittäisin naiivisti, että polulla vauvasta aikuiseen on useita reittivaihtoehtoja, joista monet päätyvät hyvin ja monet huonosti.
Villen tarinalla on joka tapauksessa se arvo, että se todistaa tällaisenkin kehityksen olevan mahdollinen. Se voi olla erikoistapaus tai muuten epätodennäköinen, mutta silti mahdollinen.
Lasten kasvatuksessa monipuolisuus ja vaihtoehdot ovat tarpeen. Jos on vain yksi suuri totuus, jota neuvolassa jaetaan, mennään metsään (kuka muistaa vielä ohjeet, että vauvaa ruokitaan tasan 4 tunnin välein?). Vauvat ja lapset ovat yksilöllisiä (temperamentti on jo syntymässä muodostunut erilaiseksi) joten yksi ja sama keino ei voikaan toimia. On hyvä, että kasvattajille kerrotaan erilaisista vaihtoehdoista, jotta omaan tilanteeseen voi miettiä sopivaa kasvatusmenetelmää.
Vaikka en menisi Villen kokemaa lapsuutta kyllä suosittelemaan kasvatusmenetelmänä.
Juttu on todella monisyinen kuten Anne että Tarmo sanovat. Tarinani kuvaa tiettyllä tietyllä tapaa arkkityyppejä, joita ei aivan puhtaina esiinny. Kyllä minunkin lapsuuteen mahtuu onnellisia saarekkeita .:-)
Uskon kuitenkin siihen, ettei onnellinen lapsuus ei takaa itsessään tietä maailman hahmottamiseen, millä on taas oma linkkinsä selvitymiseen. Eräänlainen tyytyväisyys tuntuu enemmänkin ohjaavan päinvastaiseen käytökseen, missä haetaan oikeutusta nykyisille rakenteille.
Anne on oiva esimerkki ihmisestä, jolla on sisäinen palo. Se voi asustaa ihmisessä myös onnellisen lapsuuden myötä. Luontainen uteliaisuus ja kiinnostus ovat piirteitä, jotka ohjaavaat uusille teille. Väitän, että jos tuota paloa ei ole, ihminen ei lähde etsimään uusia ratkaisuja. Täkä taas näkyy mm pahoinvointina työelämässä.
Nykyiset rakenteet mahdollistavat koko elämän läpikulun kapeassa siilossa. Tämä näkyy mm. vahvasti koulutusjärjestelmässä. Voit valmistua it-asiantuntijaksi koskaan tutustumatta siihen maailmaan mitä palvelet tai voit tulla opettajaksi ilman että teet päivääkään työtä siinä työelämässä mihin toisia koulutat. Työelämä tukee rakenteellisesti näitä molempia. It-osastot ovat monesti linnoituksia, jotka hallinnoivat eivätkä palvele. Samaa taipumusta taitaa löytyä myös kouluista. Jos ihminen on tyytyväinen ja onnellinen, ilman uteliaisuutta tai jostakin syntyvää paloa, hän voi kulkea yksittäisen siilon läpi. Tämän taas uskon vaikuttavan vahvasti ihmisen maailmankuvaan ja ihmiskuvaan, mistä puhun tässä järkenä.
Kasvattajuudesta tai kasvatuksesta tiedän melko vähän. Ymmärrän silti omasta elämästäni sen että se mikä yhden kohdalla muuttuu raivokkaaksi selviytymishaluksi, tekee toisesta passiivisen, masentuneen ja avuttoman. Eli mitään yleispätevää kaavaa ei ole. Se mikä Villen opetti tyyneksi ja rauhalliseksi, teki minusta väkivaltaisen ja aggressiivisen. Luulen että ihmisissä vaikeissa tilanteissa vahvistuvat ne ominaisuudet jotka heissä luonnollisimpia ovat. Olen nykyään melko vakaasti sitä mieltä että on vaikea sanoa tuntevansa ihmistä varmasti ennen kuin näkee hänet kuolinvuoteellaan tai muuten kuoleman läheisyydessä. Se saattaa nostaa esiin mukavista ihmisistä pelkuruutta ja heikkoutta ja ikävistä ihmisistä jaloutta ja voimaa. Joku on sanonut, että ihmisen todellisen luonteen näkee siitä, miten hän kohtelee muita silloin kuin heillä ei ole hänelle mitään merkitystä. Mm. Kuolinvuoteella asia on juuri näin.
Liikaa en hypettäisi uuden sukupolven kyvykkyydestä tai asiantuntijuudesta, heidän älyllinen kapasiteettiinsa kun ei kykene koskaan sen enempään kuin edellisenkään. Näen ihmisiä joilla on hirveä määrä välineitä ja tietoa saatavillaan, mutta josta tavoittavat vain pinnan, täyttäen yleensä vain ne kaikkein inhimillisimmät tarpeet. Käyttäjäystävällisyys on kieroutunut niin, että kynnys oppia on matala, eikä mitään vaatimuksia enää ole. Vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia on paljon. Olennolle jonka suurin voima on mukautuminen vaikeisiinkin tilanteisiin moinen voi olla jopa vaarallista.
Siitä olen Villen kanssa samaa mieltä että – myös oman kokemukseni mukaan – suuret saavutukset kasvavat suurista kontrasteista. Tasainen, mukava elämä vailla vaikeutta ja raakoja valintoja, tekee parhaastakin yksilöstä keskinkertaisen. On hyvin mahdollista että suurmiesten ja naisten aika on ohi. Mozartit, Nietzschet ja Einsteinit ovat mennyttä maailmaa.
Tosin esim. asperger-syndroomaiset ihmiset näyttäisivät pärjäävään ykkösten ja nollien maailmassa keskivertoihmistä paremmin. Voi olla että he ovat tulevaisuuden ihmisen kuva tai suunta. Se muutoksessa on juuri kaikkein mielenkiintoisinta ja se ihmisten suhtautumisessa muutokseen on kaikkein ristiriitaisinta: Muutos on muutosta, se ei kanna mukanaan takeita positiivisesta tai sen enempää negatiivisesta.
Sivuhuomiona on pakko vielä mainita: Mitä enemmän valta muuttuu virtuaaliseksi, sitä suurempi valta on niillä jotka sen parhaiten hallitsevat.
Siinä kohtaa alkavat vallan vanhat muodot nikotella. Sananvapautta tullaan rajoittamaan, kehitystä tullaan jarruttamaan ja lakeja jotka laahaavat 10 vuotta jäljessä tullaan soveltamaan surutta.
Hep, tästähän sukeutuikin mainio keskustelu.
Â
On tärkeää tuottaa julkisuuteen kertomuksia selviytymisestä ja siitä, että vastavirtaan voi uida, siis kiitos Ville, koita kestää seurannut repostelu (blogiavautuminen voi olla vaarallista).
Â
Ihmiset ovat kautta aikojen saaneet rohkaisua tarinoista, saduista, taiteesta ja myös viihteestä, parodiasta, sirkuksesta, karnevaalista, leikistä. Sosiaalinen media on jatkuvasti kytevä leirituli, jossa rohkaiseville tarinoille on suuri tilaus. Ehkä tuota karnevalistista puolta voisi ihan kollektiivisesti kehitellä lisää. Sosiaalisen median katutaidetta… hmm… sitä!
Â
Mutta vielä asiasta: Kompleksisten ilmiöitten yksinkertaistaminen on meille ihmisille tyypillistä. Vähennämme kognitiivista kuormaamme kokemusperäisillä induktiivisilla yleistyksillä ja stereotypioilla. (Tälle on nimityskin: folk psychology, Alltagspsychologie, arkipsykologia, joka serkun kanssa aikoinaan nimettiin banaanipsykologiaksi.)
Â
Kehityspsykologian, myös Pulkkisen tutkimusten, merkittävä opetus on ollut, että lapsuudesta ei voi kaavamaisesti päätellä aikuisuutta. Korjaavat kokemukset ovat mahdollisia läpi elämän. Ja kuten yllä kommenteissa esitettiin, ihmisyksilöt ovat kovin erilaisia. Se, mikä lannistaa yhden, innostaa toisen.
Â
“Tyytyväinen ihminen on kehityksen jarru.” Tämän kansanviisauden kuulin myymäläautolla Vuorelan Kaisalta suunilleen vuonna 1974. Lausuja oli niihin aikoihin vanha nainen, joka ei juuri kotoaan tuota myymäläautoa kauemmas lähtenyt, mitä nyt lääkärimatkoja teki. Historian ja filosofian opiskelu tekee varovaiseksi suurten sanojen kanssa. Mullistavat asiat keksitään yhä uudelleen. Antti U. esitti hyviä argumentteja tässä suhteessa.
Â
Näistä jarrupaloista huolimatta olen samoilla linjoilla sikäli, että on tärkeää innostua ja intoilla. Huteja saa tulla. Ne ovat parempia kuin laukaisematta jääneet patit.
Â
Tuo Antti U:n mainistema virtuaalinen valta on Äly Kiinnostava! Sen pähkäilyä sopii jatkaa.
Äläs nyt Anne, ei tässä ole mitään raskasta kestettävää. Tätähän bloggaus on parhaillaan, kun merkinnästä seuraa rikastava keskustelu
Tämä keskuteluhan on jo osaltaan vienyt ajatuksia eteenpäin. Kiitos siitä kuuluu teille.
Antin ajatus omien luontaisten piirteiden korostumisesta on myös mielenkiintoinen. En olisi yllättynyt, vaikka tuohon liittyvistä havainnoista tulisi uusi merkintä jonakin päivänä.
Mitä tulee tuohon Annen mainitsemaan arkipsykologiaan, niin olen aivan samaa mieltä. Samaan aikaan kuitenkin komleksisuutta hallitaan muodostamalla samaan ilmiöön eri näkymiä. Mielestäni nämä arkkityypit ovat sitä omalla tavallaan. Kuten Tarmo sanoi aikaisemmin, moni asia voi olla totta samaan aikaan ja silti keskenään ristiriidassa. Mielestäni on tärkeämpää kuvata tällaisia näkymiä kuin tehdä kerralla kaiken teoriaa. Oppiminen ja hahmotus tapahtuu kuitenkin aina palasissa ja minusta on pirun kiehtovaa tällainen tuleen heittäytyminen.
Elämänkertatutkimuksen kehittelyyn osallistuneena ja sitä seuranneena pidän Villen lähestymistapaa adekvaattina ja vähintäänkin kiinnostavana. Yleistämisen ongelma, mistä Anne ja Tarmo puhuivat, on tuttu kysymys ja kritiikin aihe esimerkiksi elämäkertatutkimusta tekeville kasvatustieteilijöille.
Äärimmillään voidaan väittää, että pelkästään yhden elämän kuvaaminen riittää tieteelliselle tutkimukselle. Vaikka joku toinen päätyykin toisiin tuloksiin, ei se vähennä tuon yhden havainnon arvoa. Luonnotieteistä ponnistavan empiristisen ajattelun näkökulmasta tuo logiikka on tietysti järjetöntä, koska tällaisen tutkimusasenteena on yleisten lainalaisuuksien löytäminen ja esittäminen. Tämä ajattelutapa on kuitenkin vain yksi mahdollisuus tutkimuksessa.
mitä sitten tarkoitetaan onnellisella lapsuudella tai vallitsevalla koulujärjestelmällä. Tuskin löytyy yhtä lokeroa, johon nämä voitaisiin käsitteellisesti sijoittaa.
 Puhunpa siis ennemmin itsestäni. Kasvattajana ja isänä minussa on hyviä ja huonoja puolia. Lapsuuteni oli osaksi onneton ja osaksi onnellinen. Minulla oli vaikeuksia sopeutua kouluun enkä koskaan viihtynyt siellä hyvin. Silti minusta tuli opettaja, ja pidän työstäni, vaikka samalla voin nauraa ystäväni hirtehishuumorille siitä, mitä hän tekisi ongelmaoppilaille, jos hän olisi opettaja.
 Ehkä löydän kuitenkin yhden olennaisen tekijän: opin jo varhain suhtautumaan kriittisesti kouluun ja opettajiin ja opin näkemään vaihtoehtoja vallitsevalle koulukulttuurille ja sen valtarakenteille. Vaikkei minusta tullutkaan mitään Aleksanteri Ahola-Valoa, jonka ajatuksia suuresti arvostan (”elämä on lyhyt, joten on paras keskittyä olennaiseen”),  opin ottamaan etäisyyttä opetustilanteisiin, -menetelmiin ja oppimisjärjestelyihin.
 Kritiikitön koulukulttuurin hyväksyminen ja siinä menestyminen voi näyttäytyä onnellisen lapsuuden taustaa vasten  sen oppimisena, että vallitseva järjestelmä on itselle tuttu, itseä tukeva ja omaa, kotona opittua elämäntapaa tukeva. Tällöin on aika luontevaa, että vallitsevia käytäntöjä ei tämmöinen onnellinen oppija halua muuttaa.
Kiitos Tuomo pirun hyvästä kiteytyksestä. Siinä on koko perusviesti yhdessä kappaleessa.
Olipa kiintoisa ketju luettavaa! Minä jäin miettimään samaa kuin usein ennenkin silloin kun puhutaan `perinteisestä opettajuudesta´. Mitä se on? Mikä sitä määrittelee? Liittyykö se paikkaan, opetusmenetelmiin, valtasuhteisiin, johonkin muuhun? Opettajuutta on varmaan ollut, ja on, kuitenkin monenlaista? Kenties opettaja jonka kanssa Ville olet keskustellut on määritellyt opettajuuden eri tavoin kuin sinä? Jos näin olisi, mitä se merkitsisi? Oletteko puhuneet samoista asioista?
Tulipa paljon kysymyksiä