Syntyvätkö hierarkiatkin jatkossa ruohonjuuritasolta?
Viikko sitten perjantaina Mind Trek -konferenssi huipentui Pekka Himasen tunnin pituiseen key note puheenvuoroon: ”Culture of Interaction – enriching Interaction”. Himanen on totuttu tuntemaan persoonana joka aiheuttaa ihmisissä varsin ristiriitaisia tuntemuksia. Tämä toteutui tälläkin kertaa harvinaisen hyvin.
Itse pidin Himasen esityksen sisällöstä. Esitys vaatii poikkeuksellisen paljon keskittymistä, mm. loppupuolen Beethovenin sinfonia metaforana eri teemojen sekoittumisineen yhdeksi mestariteokseksi pysäytti oman twitterin seuraamiseni. Yhtä kaikki, sisällöllisesti esitys oli arvokas.
Himasen esityksessä oli kuitenkin yksi keskeinen heikkous. Kauniisti sanottuna, jos joku laatii esiintymistaidon opasta, niin hän tuskin valitsee ainakaan tätä showta esimerkiksi hyvästä lavapresenssistä. Erityisesti esitys tuntui aiheuttavan vakavia väänteitä niissä, jotka ovat itse mestarillisia esiintyjiä. Ehkäpä Himasen puheenvuoron katselu ihmiselle, joka on hienut esiintymistään vuosikaudet, tuntuu samalta kuin katsoisi oman lapsensa julkista rääkkäystä. Sellaisen voi tuntea jopa fyysisenä pahoinvointina. Andrea Vascellari teki esitystekniikan näkökulmasta varsin tyhjentävän koosteen omille sivuilleen.
Twitter toimi Mindtrekissä varsin mallikkaasti. Se auttoi aistimaan sen miten muut samassa tilassa kokivat saman esityksen. Osa kuuntelijoista seurasi sisältöä tehden esityksestä nostoja ja parhaillaan he he hihkuivat oivalluksistaan. Suurin osa twitter-kohinasta keskittyi kuitenkin Himasen heikkoon lavaesiintymiseen. Yleisö käynnisti eräänlaisen hiljaisen kapinan joka huusi verkossa, mutta oli vaiti salissa mihin mm. Tuija Aalto viittaa YLE:n sivuilla. Kapinasta ei näkynyt salissa muita merkkejä kuin satunnaiset poistumiset salista. Porukka tavallaan kieltäytyi kuuntelemasta sitä mitä Himanen puhui hänen esiintymisensä vuoksi.
Asiantuntijuuden yksi negatiivinen määritelmä on ihminen joka lakkaa oppimasta. Ehkä asiantuntijuuden vaara onkin täsmällisemmin siinä että lakkaa kuuntelemasta.
Asiantuntijuuden yksi negatiivinen määritelmä on ihminen joka lakkaa oppimasta. Ehkä asiantuntijuuden vaara onkin täsmällisemmin siinä että lakkaa kuuntelemasta. Muusikko kuulee helposti kappaleet täynnä virheitä, kun taas tavallinen kuulija voi keskittyä nauttimaan musiikista ja sen sisällöstä huomaamatta yksittäisiä vääriä nuotteja. Näyttääkin siltä että mitä syvemmällä olemme jossain, niin sitä enemmän helposti mittaamme toisten suorituksia vasten omia taitojamme ja alamme myös arvottamaan heitä tätä kautta. Uskon että tämä piirre asuu meissä kaikissa. Onko se niin, että meillä on aina taipumus viihtyä yhä enemmän seurassa, jossa ihmiset ovat kaltaisiamme ja kuuntelemme niitä mitkä tuntuvat meistä hyvältä? Ehkä se on eräänlainen asiantuntijuuden tai ehkäpä koko ihmisyyden ansa.
Mitä tästä key note tilaisuudesta voisi oppia? Himanen voisi varmasti parantaa esiintymistään. Onhan kyse kuitenkin huipputason konferenssin puheenvuorosta, jonka esityksille on olemassa odotus ainakin jonkinlaisesta oletustasosta mihin tulee pyrkiä. Voisiko kuitenkin olla niin että myös meidänkin yleisönä pitäisi oppia olemaan avoimempia? Missä kulkevat ne rajat missä olisi hyvä ponnistella, jotta voisi kuulla sisällöllisen helmen oli se esitetty millä tavalla tai kenen toimesta tahansa? Mitä me menetämme kun asetamme rajat sille mitä olemme valmiit kuuntelemaan? Tämä koko ketjuhan purkautuu lopulta ajatukseen siitä, että me vaadimme toisten olevan tietynlaisia ennen kuin olemme valmiit kuulemaan heitä. Se ei ole avoimuutta.
Avoin innovaatio ja avoimet osallistavat mallit yleistyvät kovalla vauhdilla. Tämä ei tee meistä ihmisinä vielä kuitenkaan automaattisesti avoimia. Voi hyvinkin olla että keskeinen kanava mitä kautta hierarkiat syntyvät jatkossa, ei olekaan perinteiset valtarakenteet, vaan hierarkiat syntyvät alhaalta ylös niin kuin on muillakin ilmiöillä taipumus tänä päivänä. Me määritämme sen mukaan mistä me pidämme, mitä me arvostamme, keitä me tunnemme, mihin olemme kouluttautuneet ja mitä missä olemme mielestämme hyviä sen mitä olemme valmiita kuulemaan. Kuuntelusuhteet muodostavat hierarkian ei niinkään ylhäältä asetetut asemat. Tämä on avoimen innovoinnin kannalta heikkous siinä kuin perinteisetkin hierarkiat. Yleensä radikaalissa innovoinnissa ja myös demokratiassa kaikkein merkityksellisimmät mielipiteet voivat monesti olla juuri niitä mitä ei olisi itse valmis kuulemaan. Ne haastavat oman ajattelumme ja kehittävät sitä. Näiden kohtaaminen johtaa syvempään ymmärrykseen niin muista kuin omasta itsestäänkin.
Avoimeen innovointiin, avoimeen demokratiaan ja muihin avoimiin prosesseihin tullaan tarvitsemaan erityistä viisautta prosessin ohjauksesta vastaavien osalta. Ehkä tästä syntyy vielä merkittävä ammattikunta, joiden keskeinen osa ammattitaitoa on aito avoin kuuntelu ja ajatusten yhdistely.
Thanks for sharing Ville!
Andrea
Jälleen kerran, ilo lukea ajatuksiasi avoimuudesta, kuuntelemisesta ja oppimisesta. Herättää miettimään syvemmin, miten tukea osallistumisen ja osallistamisen kulttuuria.
Kiitos. Heitä Janne vaan vastapalloa, niin ehkä opin olemaan
Sun yrityksissä tekemä työ on todella arvokasta ja niiden kokemusten kuuleminen kiinnostaa kovasti.
Mainiota pohdintaa Ville. Luulen, että ajattelin jotain samaa, kun heitin Qaikuun avauksen “Autoritaarinen vallankäyttö vertaisuuteen naamioituneena sosiaalisessa mediassa; Johtajuus vertaisuudessa?” . Kukaan ei kuitenkaan kuullut
Mä muistan hämärästi nähneeni tuon jutun. Ehkä se on omalta osaltaan vaikuttanut omaan havainnointiini.
Esiintyminen julkisesti on joillekin ihmisille todella hirvittävää, vaikka olisikin itse julkisuudessa tunnettu henkilö. Kaikille ei ole suotu kykyä ilmaista itseään sujuvasti ja selkeästi sanallisella tasolla, vaikka esimerkiksi kirjoittamalla olisi loistava. Joitain asioita tässä voi oppia, mutta peusaujous ei katoa, ja ujouden suurin pulma on siinä, että se vahvistaa itseään. Jos on ujo, useimmiten silloin esiintyminen on huonoa. Kun esiintyminen on huonoa, sen kyllä huomaa itse ja ahdistus ja ujous ja nolous lisääntyy, jolloin esiintyminen on vielä huonompaa.
Ainoa keino selvitä tilanteesta on ikäänkuin opetella esitys ulkoa. Jos samaa esitystä vetää suunnilleen samalla tavalla useamman kerran, se helpottaa, mutta uuden esityksen kanssa on aina todella hankalaa. Minulla on tällainen kokemus Tieteen Päiviltä joskus viitisen vuotta sitten. Tein kokonaan uuden esityksen asioista, joita pidin itse tärkeinä, harjottelinkin sitä, mutta silsi itse esitystilanteessa menin jotenkin lukkoon. Epävarmuus heijastui puheessani, en osannut ottaa yleisöä mukaan, vaivaannuin ja se näkyy yleisölle heti. Huomasin itse, että laimea esitys jätti ihmiset kylmäksi, en saanut henkeä mukaan vaikka yritin, ja itselläni oli lytätty olo, kun esitys oli ohi. Harmitti tosi kauan.
On yleinen ajatus, että nykymaailmassa on oikeutettua odottaa, että live-esiintyminen palkitsee yleisön myös sillä, että se on esiintymisenä elämyksellinen, kiihottava, innostava, että esiintyjällä on karismaa ja kyky saada ihmiset mukaansa. Meidät on oppetettu elämyksellisyyteen tässäkin. Mutta entä jos ei ajateltaisikaan näin? Entä jos substanssi kuitenkin nostettaisiin pääasiaksi? Olen paljon miettinyt sitä, kuinka meillä on sellainen aika ja kulttuuri, jossa ensinnäkin vaaditaan täydellisyyttä kaikilta ja kaikessa ja koko ajan. Pitää olla nuori ja standardinmukaisesti kaunis, osata sujuvasti esiintyä ja ennen kaikkea viihdyttää. Ei saa hämmentyä, ei saa olla ujo, ei saa osoittaa, että pelottaa, ettei ole varma, ettei ole täydellinen — että on ihminen. Toiseksi, meillä ei mikään auta sietämään epämukavuutta, viivettä, sitä ettei kaikki olekaan heti valmiina. Pureskeltujen totuuksien yhteiskunta? Instant-yhteiskunta?
Eivätkö kuitenkin tällaiset epätäydelliset esiintyjät saa parhaimmillaan aikaan sen, että heidän epätäydellisesti esittämiään täydellisiä ajatuksia joutuu miettimään ihan pikkuisen kauemmin, jotta ne saa auki ja sisäistettyä (vaikka ei sitten olisikaan samaa mieltä)?
Toinen ratkaisu olisi joku sellainen malli, jossa käytettäisiin maksettuja esiintyjiä silloin, kun varsinainen esiintyjä ei karismaltaan ja taidoiltaan ja ulosanniltaan ja ehkä ulkonäöltäänkään riitä meidän elämyshakuiseen ja viihtymistä vaativaan makuumme…
Tai sitten voi olla, että Himasella ei ollut todellista sisältöä esityksesssään. Kokemukseni mukaanhän ja Esa Saarinen puhuvat ja kirjoittavat liturgisen kauniita sanoja, mutta todellinen sisältö on vähäistä.
Himaseen vaikea suhtautua. Hän näyttää olevan moniaalla ja kansainvälisesti hyvin arvostettu, mutta tekstit esim. tulevaisuusvaliokunnalle ja kommentit kasvokkaisessa keskustelussa tuntuvat tavanomaisilta ja lainoilta
Tulin Sometu-ketjun kautta lukemaan, hyvää ajattelua, kiitos tästä. Erityisesti tämä “Kuuntelusuhteet muodostavat hierarkian ei niinkään ylhäältä asetetut asemat” -huomiosi pysäytti. Tunnistan sen itsessäni, että hakeudun itse valitsemieni auktoriteettien ääreentoistuvasti sen sijaan, että aivan ennakkoluulottomasti pyrkisin kuuntelemaan uusia ääniä. Aion tehdä tämän vuoksi jonkinlaisen muutoksen toimintamalliini, silläkin uhalla että puolikas päivä menee marjassa näillä sosiaalisen median hillamailla.
Säestän Tuijaa: Kuunteluhierarkia on hyvä havainto, jota vahvistavat kokemukset sekä kasvokkaisissa että verkkokeskusteluissa. Verkkokeskustelujen oletettu demokraattisuus vaatinee tarkempaa selvitystä, mitä sai ajattelemaan tässsä yhteydessä myös Helin “näkymätön tyttö” -kommentti (Sometu-keskustelussa).