Tämä blogi on ollut pitkään hiljaa. Omassa henkilökohtaisessa elämässä on tapahtunut tänä aika harvinaisen paljon. Olen ehkä kirjoittanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin, mutta tällä kertaa teksti ei ole ollut julkiseen jakoon. Omaa henkilökohtaista prosessia ja ajatusten kirkastamista.

Tämä blogi ikään kuin kutsui minut takaisin kirjoittamaan. Keskustelu edellisen merkintäni ympärillä käynnistyi uudestaan kuin taikaiskusta. Dojolaisten ympärillä tuntuu siis kuohuvan edelleenkin tai jälleen. Asia vahvistui Suomi 24:n keskustelupalstalta, missä näkyy olevan linkki myös omaan kirjoitukseeni.

Itse jäin aikanaan ihmettelemään tapaa miten edelliseen kirjoitukseeni suhtauduttiin Heikkilöitten toimesta. Minut oli tuotu Sometu -verkoston kautta mukaan asiaan syytöksillä, mihin pyysin asiallisesti perusteluja. Kommenttiani, missä pyyntö oli ei ole tähän päivään mennessä julkaistu Antti Heikkilän blogissa, eikä hän ole mitenkään reagoinut myöskään omaan kirjoitukseeni. Asia on varmasti kuitenkin hänen tiedossa, koska hänen vaimonsa Maarit Heikkilä osallistui keskusteluun omassa blogimerkinnässäni. Itse koen syytösten jälkeen vaikenemisen hieman loukkaavana, mielestäni se ei ainakaan ole aikuismaista käytöstä.

Itse en ole koskaan liittynyt dojolaisiin. En edes tunne mitään intohimoja koko yhteisön teemaa kohtaan. Asia on kuitenkin ruvennut  kiinnostamaan ammatillisesti. Olen juuri laatimassa esitystä tunteiden näkymisestä verkossa. Dojolaisista saa tähän jo paljon aineksia. Suomi 24:n keskustelu, omassa blogissani olevat kommentit ja muualla käydyt keskustelut viittaavaat kasvavaan joukkoon ihmisiä joita yhdistää vääryydenkokemus. En ota kantaa siihen onko se oikeutettu vai ei. Selvästi se kokemus on kuitenkin olemassa ja sen ohittaminen tai kieltäminen olisi virhe.

Vääryydenkokemus on väkevä yhdistävä voima, joka saa ihmiset liikkeelle. Ennen kuin verkossa tai yleensäkään tapahtuu mitään itseorganisoituvaa toimintaa, tarvitaan ihmisiä yhdistävä vahva tunne. Sellainen tunne vaikuttaa olevan vahvistumassa dojolaisista erotettujen keskuudessa.

Uutisoinnit verkkovoiman käytöstä itseorganisoituvasti verkossa yleistyvät. Uutta mediaa aletaan osata käyttää arkisiin tarpeisiin. Tanja Aitamurto kirjoittaa HS:n blogissaan Monica -meemistä, mikä on viimeisin vastaani tullut esimerkki tällaisesta. Tässä on taustalla Cooks Source -lehden Monica Gaudiolta varastama keskiaikainen omenatortturesepti. Gaudio oli vain pyytänyt korjausta asiaan lehden toimesta ja pientä lahjoistusta journalistikoululle. Päätoimittaja oli kuitenkin vastannut loukkaavaan sävyyn: ”Mutta todellakin, Monica, verkko on julkinen domain, ja sinun pitäisi olla onnellinen siitä, ettemme vain ottaneet juttuasi ja laittaneet jonkun toisen kirjoittajan nimeä siihen”.

Ylimielisyys ja ohittaminen ovat hyviä sytykkeitä tunnepurkaukselle. Gaudion ei tarvinnut kuin kirjoittaa asiasta omaan blogiinsa ja viesti kiiri eri kanavilla kaikkialle ja sai aikaan verkkokansanliikkeen. Lopputulemana ihmiset rakensivat itseorganisoituvasti mm. lomakkeeen, jolla kerättiin havaintoja Cooks Source -lehden tekijänoikeusrikkomuksista. Lista tuntuu paisuvan. Lopputulemana osa lehden mainostajista on vetäytynyt ja seuraavaksi nähdään nostetaanko lehden toiminnasta oikeusjuttuja. Lehti tunnetaan varmasti nyt paremmin kuin koskaan, mutta maineen palauttamisessa heillä on kyllä kova työ.

Porkkanamafian (CarrotMob) perustaja Brent Schulkin kuvaa hienosti Green Girls Globalin haastattelussa oman liikkeensä menestyksen tekijöitä. Taustalla on kolme tekijää: verkko, huoli ympäristöstä ja mainetalous. Porkkanamafia pystyy organisoimaan ostosryntäyksiä juuri verkon välineiden ansiosta. Tällainen itseorganisoituminen, ryhmittyminen, tiedottaminen ja valmistelu ei todellakaan ollut mahdollista ennen näitä välineitä. Verkko mahdollistaa ja yhdistää tavalla mitä meillä ei ole ennen ollut.

Koheesio CarrotMobin iskuun osallistujien välillä tulee tunteesta. Taustalla on yhteinen huoli meidän planeetastamme. Meistä niin moni miettii, mitä voi tehdä omalta osaltaan ympäristön suojelemiseksi. Ilman tunnetta kukaan meistä ei menisi juuri siihen yhteen kilpailutettuun kauppaan ostamaan sovittuna ajankohtana mitään.

Yritystoiminnan kannalta oleellisin asia on kuitenkin Schulkinin toteamus siitä, että me elämme mainetaloudessa. Ihan samalla kuin yksittäiset ihmiset, niin yrityksetkin haluavat tulla nähdyiksi aitoina ja hyvinä. Perinteinen brändiajattelu ei toimi enää nettiajassa, missä meillä kaikilla on oma ääni. Medialla ei voi ohjailla enää entiseen tapaan, jolloin äänen kuuluville saaminen oli harvojen etuoikeus.

Toiminnan pitää vastata sitä kuvaa mitä halutaan tarjota. Pitää olla oikeasti aito ja hyvä, eikä vain sanoa niin. Verkossa kaikilla on ääni ja paha kello kaikuu kovempaan kuin koskaan ennen. Tänä päivänä se ei edes jää siihen kaikumiseen, vaan ihmiset ryhmittyvät ja toimivat kun kokevat jonkun rikkovan vahvasti heidän oikeuskäsitystään vastaan. Tästä seuraa se että yhteisien arvojen vastainen toiminta on yksinkertaisesti huonoa bisnestä.

Dojolaisten ympärillä käytävä keskustelu kuulostaa siltä, että siinä alkaa olla jo kipinöitä vaikka Stop Monica:n kaltaiseen verkkovoimankoitokseen. Se ei välttämättä vaadi kuin jonkun sopivan räikeän kommentin, joka on vasten yleistä oikeuskäsitystä ja tulee sopivalla tavalla julkisuuteen. En tunne toimintaa sisältä, joten en voi tietää mikä on oikeasti ongelma. Sen kuitenkin näkee ulkoakin päin että ongelmia on.

Onneksi tähänkin tilanteeseen on olemassa aika helppo ja luonteva tapa purkaa koko vyyhti. Verkossa tapahtuvassa kommunikaatiossa pätee kaikki samat säännöt kuin muussakin ihmisten välisessä viestinnässä. Aito avoin dialogi, jossa kuullaan, kohdataan ja jaetaan eri näkökulmat voi purkaa tilanteen kuin tilanteen. Tapahtuneet ylilyönnit ja asiattomuudet tunnistetaan ja tunnustetaan puolin ja toisin. Vasta sitä kautta vääryydenkokemukset voivat lähteä purkautumaan ja niistä voidaan päästä yli. Äänien sulkeminen ei tee muuta kuin lisää kipinöitä isompaan reaktioon, joka lopulta tulee aina, jos asioita ei käsitellä.

Toivon kaikille asian osaisille hyvää joulun odotusta. Eikös se ole se aika vuodesta jolloin viimeistään meillä kaikilla on hyvä mieli ja ihmisillä hyvä tahto?