Olen poistanut tämän merkinnän. Selitän tähän johtaneita tekijöitä merkinnässä: Nyt meni metsään pahemman kerran.

Luin eilen varsin järkyttävän uutisen Etelä-Afrikassa tehdystä tutkimuksesta, jonka perusteella neljäsosa etelä-afrikkalainen miehistä on syyllistynyt raiskaukseen. Guardianin artikkelissa tutkija viittaa ilmiön liittyvät afrikkalaiseen ideaaliin miehuudesta. En voi sanoa tuntevani Etelä-Afrikkaa enkä edes tutkimusta syvemmin jotta voisin ottaa asiaan syvemmin kantaa. Median pohjalta saamani kuva kansan suhteesta esim. nykyiseen presidenttiin Jacob Sumaan ei anna kovin lupaava kuvaa kulttuuriympäristöstä. Miehen vauhtia ei tunnu hillitsevän korruptio eikä -raiskaussyytteet. Osa jopa kannatti Sumaa niin paljon raiskausoikeudenkäynnin aikana että osoitti mieltään kadulla hänen puolestaan. Vaikuttaa melko asenteelliselta toimintannalta vai kertooko tämä enemmän kulttuurista ja vallitsevasta ilmapiiristä?

“Tunteet eivät ole sokeita voimia, jotka väkivalloin valtaavat meidät, vaan käyttäytymismuotoja, jotka me tarkoitukselliesti valitsemme”
– Jean-Paul Sartre

Tieto Etelä-Afrikan tilanteesta jätti minut miettimään. Voimaantuminen on ollut minulle aina positiivinen sana. On aika pysäyttävää huomata, miten raiskaamista on mahdollista tarkastella yhtälailla voimaantumisen kautta, kuten tutkimuksessa todetaan sen olevan osa miehuuskuvaa. Tässä voimaantuminen on kaikkea muuta kuin positiivinen asia. Natsi-Saksan vallan aikaan Jean-Paul Sartre kirjoitti Ranskalaisille tarinan Lucier Fleurierista. Lucier eli maailmassa joka oli monella tapaa epävakaa ja epämiellyttävä paikka. Hän pääsi eroon omasta järkyttyneisyydestään, onnettomuudestaan ja epävarmuudestaan antamalla itselleen luvan vihata juutalaisia. Vihan tunne vahvisti peitti alleen heikkouden tunteet.

Sartren ajatus on mielestäni varsin terävä. Hän kuvaa asian ihmisen omana valintana. Valinta on päätös, millä ihminen ottaa itselleen oikeutuksen toimia toista kohtaan vahingoittavalla tavalla tunteakseen itsensä vahvaksi. Etelä-Afrikan tapauksessa Satren logiikalla voimaantuminen tulee oman miehisyyden pönkittämisestä ottamalla vallan omiin käsiinsä. Guardianin jutusta syntyy vielä kuva siitä että sille on kulttuurinen lupa, vähän samaan tapaan kuin Sartren natsi-saksan aikaisessa maailmassa oli lupa käyttää mielivaltaista julmuutta kokonaista kansanryhmää kohtaan.

Onko meidän kulttuuri tämän yläpuolella?

Omat arjenhavainnot puhuvat ainakin toista. Meillä ei ole olemassa samassa mittakaavassa tapahtuvaa mielivaltaa toisia ihmisiä kohtaan, mutta samat mekanismit vaikkutavat meihinkin. Miehen ja naisen välinen ero on yksi paikka missä huomaan törmääväni tähän ajattelun yhä uudestaan. Vanhempieni sukupolvessa moni mies toimi varsin autoritäärisesti omassa perheessään. Miehellä oli enemmän oikeuksia kuin naisella. Naiselle jäi paikka sopeutua perheen normeihin, mitä myös ympäröivä yhteiskunta tuki. Avioliitto oli pyhä instituutio yhteiskunnassa, mikä näkyi korkeana kynnyksenä puuttua perheen asioihin ja esimerkiksi yleisenä suhtautumisena yksinhuoltajaäiteihin tai aviottomiin lapsiin.

On ollut mielenkiintoista huomata, millaisia ketjuja näistä malleista syntyy sukupolvien välille. Olen saanut huomata oman sukupolveni naisissa oman ryhmänsä, jonka käyttäytymismalli on hyvin lähellä sitä mitä esim. oma isäni toteutti aikanaan. Se perustuu malliin määrittää mitä mies on ja tämä oikeuttaa ottamaan itselleen eri oikeuksia toimia haluamallaan tavalla. Vastaani tulleet tilanteet ovat olleet välillä varsin räikeitä, joissa mm. on kerrottu kirkkain silmin miten naiset saavat jakaa miestensä henkilökohtaisia asioita keskenään, koska naiset ovat sellaisia. Heidän mielestään kuitenkaan miehillä ei ollut samaa oikeutta. Paljon räikeämpiäkin perustelua on tullut vastaan, mutta niitä ei varmaan tarvitse tässä käsitellä. Tarkemmin keskusteltuani nämä  perustelut ovat pohjanneet meidän isiemme rikkomuksiin naisia kohtaan. Nämä kaveruussuhteet ovat luonnollisesti kuihtuneet pois, mikä on varmaankin aika luonnolista. Eihän tällainen jätä toiselle tilaa, ellei halua alistua toisen maailmankuvaan joka ei ole tasa-arvoinen.

Vaikka omat räikeimmät kokemukseni siviilissä kohdistuvat tämän päivän oman sukupolven naisiin, en väitä etteikö sama logiikka olisi läsnä yhtälailla osassa miehiäkin. Facebookin rasistiryhmät on helppo mallintaa tämän saman logiikan kautta. Työelämässä vastaavaa logiikkaa olen kohdannut lähinnä miehiltä. mm. oma ex-työnantajani lausui aikanaan henkilökunnalle: “minulla ei ole minkäänlaista työllistämisvelvoitetta, kannan vain yrittäjän riskin”. Tällä hän oikeutti itselleen varsin mielenkiintoisen tavan hallita henkilöstöä, mikä näkyi niin kaikessa toiminnassa kuin toimimattomuudessakin.  Emme me ole ihmisinä sen kummempia kuin mitä viime vuosisadan alun ihmiset olivat.

Tässäkin ajassa kohtaamme epävarmuutta

Yhteiskunta on varsin rajussa muutoksessa ympäristömuutosten, globalisaation, laman ja verkon myötä. Tällaisena aikana on helppo uskoa että on olemassa normaalia enemmän ihmisiä, jotka hakevat voimaantumista jotakin kautta. Uskon että tämä aika on erityisen otollinen kaikenlaisille ääriliikkeille. Mitä ihmisen pitää tunnistaa, että hän osaa hakea voimaantumisen positiivisella tavalla?

Vapaudessa piilee  vastuu. Vapaan ihmisen on itse kannetta vastuu omista päätöksistään ja mikä vielä raskaampaa – hänen pitää myös tehdä itse päätöksensä. Ehkä tällä on oma syynsä miksi, ihminen niin monesti taipuu ryhmän mielipiteeseen vaikka näkisikin siinä jotain missä ei ole samaa mieltä. George W. Bushin hallinto käytti tätä melko pitkään mestarillisesti hyväksi ajaessaan omaa oikeutustaan maailmanvaltiaana.

Tulevaisuudentutkijat aloittivat puheen tulevasta murroksesta teollisesta yhteiskunnasta tietoyhteiskuntaan joskus 90-luvun alussa. Nyt ei enää kukaan tunnu epäröivän, olemmeko murroksessa. Se on täällä. Verkon mukanaan tuomat uudet toiminnan mahdollisuudet ovat täällä pysyvästi eikä sitä kehitystä voi enää estää. Tästä seuraa väkinäinen tarve oppia uusia taitoja ja tapoja toimia.

“Aloittelijan mielessä on paljon mahdollisuuksia, mutta asiantuntijan vain muutama”
– Shunry Suzuki

Oppimiseen kuuluu aina epävarmuuden tila. Se ettemme osaa jotain kertoo siitä, ettei se ole meidän hallittavissa. Ehkä paras mahdollisuus ihmiselle kasvaa ihmisenä on ottaa suhde tähän tilaan. Meidän pitäisi vanhempina opettaa lapsiamme tunnistamaan sen tilan luonne. Tai ehkä paremminkin auttaa heitä pitämään siitä kiinni. Pitää oppia tuntemaan että tuo epävarmuus on osa kehittymistä ja täysin luonnollinen tila, mikä tulee aina vastaan kun tarvitsee oppia jotain uutta. On myös tärkeää  oppia tunnistamaan, milloin oma toiminta perustuu omavaltaiseen oikeutukseen ja milloin se on terveellä pohjalla, jossa asia kestää tarkastelua myös ulkoa käsin.

Mielestäni oikea voimaantuminen tulee oppimisen kautta, jossa yksilö kasvaa ihmisenä itsestään ulos päin, myös muista vastuuta kantavaksi yksilöksi. Lucier Fleurierin tapa hakea oikeutusta ei tätä ole. Vastuuttomuus ja ymmärtämättömyys ovat kuitenkin asioita jotka ovat helppo jakaa ryhmässä, mikä tukee tällaista negatiivista voimaantumista. Tällainen voimaantuminen ei ole avointa, vaan toisia ääniä pois sulkevaa. Ehkä se on keskeinen ero negatiivisen ja positiivisen voimaantumisen välillä.

Marja-Liisa Viherä kuvasi väitöskirjassaan kymmenen vuotta sitten kolme tekijää tai edellytystä, mitkä määrittävät miten ihmiset valmiudet ottaa haltuun uusia välineitä ja toimintatapoja, kuten uutta tekniikkaa.

Nämä tekijät ovat pääsy (Access), osaaminen (Competence) ja motivaatio (Motivation). Välineiden käyttöön tulee olla pääsy – ne olla käytettävissä. Uudet välineet edellyttää tietynlaisia perustaitoja ja ennen kaikkea uudenoppimiselle pitää olla olemassa jokin merkitys, mikä motivoi oppimaan uutta. Viherän on jaottelu mielestäni  on edelleen hyvä jaottelu ja ajankohtainen.

Jos haluamme auttaa ihmisiä ottamaan haltuun uusia sosiaalisen median toimintatapoja, tulee meidän tukea ihmisiä näillä kaikilla osa-alueilla. Jos käyttäjällä on käytettävissään tietokone ja netti, kuten suurimmalla osalla jo on, ei pääsystä synny ongelmaa. Sosiaalisen median työkaluja on tarjolla runsain mitoin ilmaiseksi. Tosin haasteeksi voikin nousta se mistä valita, mikä vaatii osaamista ja tietämistä.

Osaaminen sosiaalisen median suhteen kattaa joukon taitoja: tekstinkäsittely ja muut mediataidot yleensä, tietoa käytössä olevista välineistä, tekniikoista ja tiedonkäsittelytavoista ja niiden mahdollisuuksista, systeeminen hahmottaminen mitä liittyy tietoverkkoon ja yleensäkin tietotekniikan perustaidot. Nämä ovat kaikki opittavassa koulutuksella tai ilman. Ainakin silloin kun käyttäjällä on jokin motivaatio tähän.

Motivaatio on varmaankin yleensä se haastavin pala tässä kakussa. Minulla motivaatioksi alunperin riitti luontainen uteliaisuuteni uusiin asioihin ja kiksit siitä kun oppii uutta. Kaikki eivät ole kuitenkaan sellaisia kuten miten, ehkä hyvä niin. Monelle sosiaalinen media jäsentyy edelleenkin tekniikkana ja jonkinlaisena dystopiana, ilman että osataan nähdä tekniikan yli sosiaalisen median todelliseen luonteeseen ja toimintatapoihin. Mistä ihmiset sitten syttyvät?

Kuulin tänään vanhan tarinan eräästä paikallisesta koulusta. Noin parikymmentä vuotta sitten kyseisellä yläasteella oltiin ottamassa ensimmäistä atk-luokkaa käyttöön. Tuolloin eräs opettaja, joka oli jäämässä pian eläkkeelle, ehdotteli rehtorille ettei hänen enää tarvitsisi tähän uuteen juttuun tutustua. Rehtori oli vastannut hänelle hieman kierrellen antamatta suoraa vastausta ja asia jäi näin vähälle huomiolle.

Muutaman viikon kuluttua opettaja löytyi kuitenkin uudesta atk-luokasta illalla koneen äärestä. Hän oli kirjoittamassa omalle kotoa pois muuttavalle pojalleen ruokareseptejä koneella. Opettajaa ohjasi huoli oman pojan selviytymisestä, kun hän lentää pesästä. Jostakin syystä hän oli nähnyt uuden tietokoneen mahdollisuutena näiden reseptien tuottamiseen jälkeläiselleen.

Henkilökohtaiset merkitykset harvoin paljastuvat toisista ihmisistä suoraan. Pitää osata kuunnella ja seurata toisia ihmisiä, jotta voi löytää sen mistä se imu kullekin ihmiselle uusien asioiden haltuunottoon tulee. Taitaa olla niin että se motiivi tulee jostakin jostain aivan muualta kuin, mitä itse odottaisimme. Ehkä onkin tärkeää erityisen tärkeää muistaa kohdata toiset ihmiset sellaisena kuin he ovat. Ei sellaisina kuin minä olen.

Olin keskiviikkona kouluttamassa bloggaamisen perusteita OPH:ssa. Mukava keikka kaikin puolin. On aina innostavaa, kun vastaan tulee ryhmä joka on aidosti kiinnostunut aiheesta. Hyvän ryhmän työskentely tuntuu joskus suorastaan hieman rikolliselta – siitä saa itse niin paljon itselleen, vaikka tekee työtä rahallista korvausta vastaan.

Itseäni miellytti erityisesti miten juttu rakentui. Aihe on minulle enemmän kuin tuttu ja voin luottaa omaan tietämykseeni asiassa. Oli helppo heittäytyä toimimaan tavalla, jossa rakentaa jutun pitkälti ryhmän kanssa, ilman odotuksia turhan tiukasta raamituksesta. Käytin osittain valmista materiaalia sekä tuotin hieman uutta juuri tätä ryhmää varten. Julkaisin aamupäiväin puheevuoron kalvot slidesharessa edellisenä iltana, mutta muokkasin niitä vielä edellisen puhujan Christian Lupanderin puhuessa.

Lupander piti mielestäni hyvän puheenvuoron, mikä alusti omaa osuttani mainiosti. Muokkasin esitystäni muuttelemalla järjestystä ja hieman vielä sisältöäkin hänen nostamien asioiden sekä yleisökommenttien pohjalta. Tällä pystyin räätälöimään osuuttani tavalla joka jäsenti hommaa paremmin kurssilaisien kannalta. Mielestäni nämä jutut ovat juuri parhaillaan, kuin voi elää sen hetken mukaan, minkä läsnä oleva ryhmä kokee.

Puheenvuoro oli enimmäkseen dialogia, mikä on aivan mahtava tilanne kun se lähtee liikkeelle. Sitä myös hain ja se toteutui. Kiitos hyvälle koulutusporukalle. Ei haittaa lainkaan että osa esityksen materiaalista jäi käymättä läpi. Pääkohdat käytiin läpi ja lisäksi keskusteltiin niistä aiheista, mitkä porukkaa kiinnosti. Hyvä näin.

Edellisessä merkinnässäni puhuin omasta tittelistäni tai oikeastaan siitä, miten tittelit ovat hölmöjä. Tälläkin kertaa kouluttajan rooli on jokseenkin harhaanjohtava. Koulutinko minä? Jaoin oman osaamiseni tässä asiassa, mutta ryhmä koulutti kyllä hyvin tehokkaasti itseään. Olinko ehkä enemmänkin sparraaja? Toisaalta minulle tämä oli jälleen kerran hyvä paikka kiteyttää omaa ajattelua ja toisaalta siirtää toisten ajatuksia ryhmälle. Jatkossa voin siirtää täällä syntyneitä keskusteluja muihin koulutuksiin ja foorumeihin. Pitäisikö titteli ollakin pölyttäjä?

Yhtä kaikki. Oppimisprosesseja, niin ryhmän kuin omiakin on kiva seurata. Mielestäni esityksen kalvot paranivat pitkälti yleisön ansiosta. Suuri kiitos vain kaikille. Nyt verkossa oleva kalvosarja ei ole se mikä oli esillä koulutuksessa. Se on lähes sama, mutta sitä on parannettu päivän keskustelun pohjalta.

Koulutin viime torstaina paikallisille opettajille perusteita sosiaalisesta mediasta ja erityisesti bloggauksesta. Ryhmä oli peruskiinnostunut ja joukosta löytyi jo muutama, jotka käyttivät työssään blogia mm. kodin ja koulun väliseen yhteydenpitoon. Suurimmalle osalle ryhmää asia oli kuitenkin uusi tai hyvin tuore. Kuten asiaan kuuluu, heräsi ryhmälle paljon erilaisia kysymyksiä aiheesta.

Yksi kysymys herätti minut miettimään asioita hyvin henkilökohtaisesti. Eräs opettaja kysyi, koenko ahdistavana sen, jos minun blogiini ei tule säännöllisesti uutta sisältöä? Vastasin kysyjälle spontaanisti, etten koe tällaista ahdistusta. Kerroin bloggauksen ja yleensäkin verkossa näkymiseni seurailevan pitkälti omaa elämääni yleensä omine kiireineen ja vaiheineen.

Edellinen blogimerkintäni on toukokuun 22. päivältä, vähän jälkeen Lontoon matkani. Pitkä tauko verkossa on pitänyt sisällään ravistelevia kokemuksia omassa yksityiselämässä. Läheisilleni tapahtuneet asiat ovat koskettaneet myös minua syvästi. Olen surrut. Voimat ja huomio ovat keskittyneet minuun itseeni, omaan perheeseen ja sukuun. Näissä olosuhteissa niin mielestäni pitää ollakin. Verkossa näkymiseni ei ole itseisarvo.

Muistan kesän aikana miettineeni miten en parhaillaan näy verkossa lainkaan. Olin tuolloin asiasta jokseenkin yllättynyt. Asia oli minulle itselleni vielä tuolloin jollakin tapaa kesken. Verkosta oli tullut niin selkeä osa arkea, mutta tuona aikana en tehnyt juuri mitään mitä olen tottunut tekemään säännöllisesti.

Spontaani vastaukseni opettajalle, oli pieni yllätys itsellenikin. En ollut pukenut tätä asiaa sanoiksi itsellenikään aikaisemmin. Ehkä tavallaan annoin tuolla hetkellä myös itselleni hyväksynnän omalle hiljaisuudelleni. Kai tämä on kuitenkin jollakin tasolla minua painanut. Ehkä takaraivossani painaa suoritekeskeinen kulttuurimme.

Hyvä kysymys herättää aina. Minut tämä kysymys sai huomaan, että olen taas valmis bloggaamaan ja kaikkeen siihen mistä olen aina verkossa pitänyt. Suru vie aikansa. On kiva taas tuntea olevansa voimissaan ja voida taas nauttia myös siitä miten alkaa riittää myös muille ihmisille.

Ei aiheeseen liittyviä merkintöjä.

Olen parhaillaan vieraana roomalaisessa perheessä. Sain tilaisuuden tutustua italialaiseen kulttuuriin paikallisen perheen kautta. Perheen vanhemmat ovat näyttelijöitä, jotka työskentelevät niin teatterille, televisiolle kuin elokuvateollisuudellekin. Tutustuin perheeseen kun heidän tyttärensä tuli kolme vuotta sitten meille kesäksi vaihto-oppilaana. Nyt tein työmatkan yhteydessä vastavierailun heidän luokseen.

Eilisen illan aikana keskustelu kääntyi perheen äidin huoleen vanhemmasta pojastaan. Poika käy parhaillaan paikallista lukiota. Hänellä on takanaan hyvä koulumenestys, mutta nyt aikuistumisen kynnyksellä asiat ovat kääntyneet nopeasti. Poika hakee merkitystä ja mieltä opiskelulle. Enää ei riitä se että pitää käydä koulua. Asian pitäisi olla jollakin tapaa palkitsevaa, pitäisi tietää miksi tai mitä varten hän kouluaan käy.

Asiaa kärjistää kokemus kontaktin puutteesta opettajiin. Poika oli kertonut kuinka opettajat eivät koskaan katso heitä silmiin. Hän oli sanonut, etteivät opettajat edes tiedä minkä väriset silmät hänellä on. Hän kokee, ettei heitä oikeasti ole olemassa opettajille. Yhteys opettajien ja oppilaiden väliltä tuntuu puuttuvan.

Pojan äiti on aivan ymmällään tilanteesta. Koulun vanhempienilloissa hän toivoisi kuulevansa suunnitelmia tai etenemisehdotuksia siitä, miten asiat saadaan raiteilleen. Siitä, miten opetusta ohjataan tai edes jotain kuvaa tulevaisuudesta johon voisi tarttua. Sen sijaan hän kuulee opettajilta valitusta, jossa he kertovat miten oppilaat eivät keskity, he eivät ole kiinnostuneita mistään ja itse asiassa heidän häiriköintinsä tunnilla estää heidät tekemästä omaa työtään.

Tämän koulun italialaisten opettajien valitus oppilaista kuulostaa harmittavan tutulta. Samanlaisia signaaleja tulee vastaan suomessakin. Suomessakin on olemassa sellaisien opettajien joukko joilta puuttuu kunnioitus ja mielenkiinto oppilaitaan kohtaan. Ehkä monet kokevat itsensä ulkopuoliseksi teknologiakehityksen ja muiden suurien muutoksien kuten sosiaalisen median mukaantulon tai vaikkapa globalisaation keskellä.

Tuntuu kuin, nopeasti pintaan nousevat uudet ilmiöt koettaisiin aina ensisijaisesti dystopioina. Ehkä tästä syystä, näistä kiinnostuneita pidettäisiin hurahtaneina, elämästä syrjäytyneinä yksilöinä. Puhutaan kuinka pitää olla oikeita kohtaamisia eikä vain tietokoneruudun tuijottamista tai iPodin kuuntelua. Näissä puheissa pilkistää pintaan väkisinkin se miten vähän itse asiaan olemme oikeasti tutustuneet tai halukkaita tutustumaan. Mihin se uteliaisuus uusiin ihmisiin ja uusiin asioihin meistä katoaa?

Moni meistä mieltää tänä päivänä oppimisen vuorovaikutukseksi, se ei ole enää sitä että joku opettaa ja toinen siinä oppii. Oppiminen vuorovaikutteinen prosessi jossa oppijat muovaavat käsityksiään opittavista asioista yhdessä.

Samaan aikaan kun peräänkuulutetaan aitoja kohtaamisia, me kuitenkin määrittelemme toisia ihmisiä tavalla joka ohjaa vuorovaikutuksen hiipumiseen. Miten me voimme tukea toisen oppimista, jos emme ole lainkaan kiinnostuneita toisesta ihmisestä ja kaiken lisäksi olemme jo päättäneet millaisia he ovat?

Olin viime perjantaina PixelAche University -seminaarissa mukana yhden session panelistina. Sessiossa keskusteltiin koulutuksen tulevaisuudesta sosiaalisen median aikakaudella. Edustin paikalla Internetix:iä josta erityisesti kerroin alustuksessa Nettilukiosta. Loppuosa esityksestäni käsitteli marraskuussa syntyneestä Sometu-verkostosta.

Tilaisuus oli mielenkiintoinen oppimiskokemus, kuten koen yleensäkin tilanteet, joissa joutuu itsensä laittamaan likoon. Erityinen huomioni kiinnittyi eturivistä esitettyyn kysymykseen. Kysymykset ovat loistavia ajattelun välineitä. Mies kysyi: ”Millä opiskelijat saadaan kiinnostumaan opetettavista asioista. Mistä asiaan saadaan heille motivaatio?”. Kysymys oli hyvä ja jäi vaivaamaan minua tilaisuuden jälkeenkin. Tämä on varmasti monelle meistä hirmuisen tuttu kysymys koulusta tai ehkä paremminkin asia näkyy kuvattuna ongelmana. Manaamme kun ei niitä opiskelijoita kiinnosta nämä asiat.

Totesin jo tilaisuuden aikana, kysymyksen liittyyvän ajattelutapaan, johon me olemme tottuneet teollisella aikakaudella. Uskon että siihen sisältyy meidän kulttuurisesti omaksuttuja olettamuksia. Ajattelu lähtee siitä että on olemassa jokin opittavien asioiden joukko joka opettajan tai tarkemmin yhteiskunnan tulee opettaa yksilölle. Tämä juurruttaminen tapahtuu massatuotantona, jossa sama sisältö syötetään mahdollisimman harvojen toimesta samaan aikaan mahdollisimman monille.

Muutama vuosi sitten, pieni kolmivuotias Aino-tyttö totesi, että tyttäreni Sofia on kiva, mutta se ei aina vaan tee mitä minä haluan. Aino-tytön kommentti oli varsin hilpeä, mutta jostakin syystä kukaan ei tunnu kyseenalaistavan samaa toimintatapaa, kun meidän hallinto määrittää hyvin tarkasti ne asiat joita meidän kaikkien pitää oppia eli tehdä.

Pieni Aino-tyttö osui mielestäni asian ytimeen. Jos me haluamme oikeasti saada opiskelijat aidosti innostumaan asioita, pitää sen innon tulla sisältä päin. Me opimme niitä asioita joihin koemme aitoa tarvetta. Tarve voi syntyä toki käytännön pakosta, mutta yleensä aina taustalla on jostakin positiivisesta tunteesta kuten siitä että se on hauskaa, siitä saa arvostusta tai että näemme sen ohjaavan meitä johonkin suurempaan unelmaan mihin pyrimme. Jos pyrimme siihen mitä kysymyksen esittäjä haki mielestäni takaa, pelkään pahoin että nykyinen koulu pitänee purkaa ja tilalle rakentaa jotain uutta, ennen kuin pääsemme tähän. Ainakin arviointi pitää muuttua radikaalisti.

Meredith Belbin on laatinut testin, jossa voit testata omaan arkkityyppisi tiimissä. Testin ideana on tunnistaa eri ihmistyypit joiden avulla voidaan rakentaa toimiva tiimi. Testiä voidaan varmasti kritisoida ja se on toki yksinkertaistus rikkaasta todellisuudesta. Kuitenkin se antaa jo suuntaa siitä mikä on reaalielämän kannalta arvokasta. Belbin kuvaa kahdeksan roolia, jotka kaikki täydentävät toisiaan. Näitä tarvitaan toimivan tiimin aikaansaamiseksi.

Belbin kuvaa myös hienosti, miten jokaisella meistä on omat vahvuudet joilla täydennämme toisiamme. Hän ei jää ajatuksissaan tähän, vaan myös kuvaa meille tyypillisiä heikkouksia ja auttaa meitä tunnistamaan sen miten heikkous ja vahvuus kulkevat käsikädessä.

Mielestäni yksi vahvin teollinen piirre nykyisessä koulutusjärjestelmässä on sen tapa arvioida oppimista. Arviointi määrittää meidän kaikki samalla mittarilla aivan liukuhihnamaisesti samaan riviin. Juuri päinvastoin, kuin esim. Belbin pyrki tekemään. Tiedätkö mitään reaalimaailman työtä tai työyhteisöä jossa on erityinen arvo sillä että me olemme samanlaisia? Eikö arvo tule juuri siitä että olemme erilaisia? Millainen olisi toinen tapa millä opetuksen voisi järjestää? Voisiko se tapahtuva vaikka niin kuin ennen vanhaan, mestarien opissa ottamalla vaiheittain vaativampia tehtäviä?

Luin pitkästä aikaa lapsille iltasaduksi Peppi Pitkätossua. Astrid Lidgren on yksi lapsien sekä minun suosikeista. Kirjoissa on sellaista viisautta, joka saa aina hymyilemään. Tämänkertaisessa tarinassa poliisit tulevat hakemaan Peppiä lastenkotiin. Samalla Peppiä patistettiin kouluun. Pepillä oli koulusta hyvää perusihmettelyä, joka pitää laittaa näin talteen:

- Minulla on jo paikka lastenkodissa, sanoi Peppi.
- Mitä, onko asia jo järjestyksessä? kysyi toinen poliisi.
- Missä se lastenkoti on?
- Täällä, Peppi sanoi ylpeästi.  – Minä olen lapsi ja tämä on minun kotini, siis lastenkoti. Ja tilaa minulla on täällä kylliksi.
- Rakas lapsi, tätä sinä et ymmärrä, sanoi poliisi hymyillen. – Sinun on tultava oikeaan lastenkotiin ja saatava joku, joka huolehtii sinusta.
- Saako teidän lastenkotiin ottaa hevosia mukaan? kysyi Peppi.
- Ei tietenkään, kai sen käsität.
- Jaha, sitten saatte hankkia lapsia lastenkotiina jostain muualta, sanoi Peppi. – Minä en aio muuttaa sinne.
- Mutta etkö sinä käsitä, että sinun on käytävä koulua? sanoi poliisi?
- Miksi pitää käydä koulua?
- Tietenkin siksi että oppisi.
- Oppisi mitä? kysyi Peppi
- Kaikenlaista, sanoi poliisi. – Ihmisen pitää oppia monia tarpeellisia asioita. Esimerkiksi kertotaulu.
- Minä olen selvinnyt melkein kymmenen vuotta mainiosti ilman kertomustaulua, sanoi Peppi. – Kyllä minä selviän edelleenkin.
- Mutta ajattele miten ikävää sinun on olla niin tietämätön. Ajattele, kun kerran tulet suureksi ja joku sattuu kysymään sinulta, mikä on Portugalin pääkaupunki, etkä sinä osaa vastata.
- Osaanhan minä vastata, sanoi Peppi. – Vastaan vain näin:
”Jos niin vimmatusti tahdot tietää, mikä on Portugalin pääkaupunki, niin kirjoita kaikin mokomin suoraan Portugaliin ja kysy.”
- Niin mutta etkä luule, että sinusta olisi ikävää, ellet itse tiedä sitä?
- Voi olla, sanoi Peppi. – Ehkä makaisin toisinaan öisin valveilla ja miettisin pääni puhki: ”Mikä ihmeessä mahtaa olla Portugalin pääkaupunki?” Mutta eihän ihmisellä aina voi olla hauskaa, sanoi Peppi ja asettui käsilleen seisomaan.

Peppi Pitkätossu, Astrid Lindgren, suomentanut Laila Järvinen