Pidän uimisesta, mutta aina kun olen levännyt rannalla auringossa aikani, tuntuu veteen siirtyminen muuttuvan vitkutteluksi. Vedessä tulee kahlattua hitaasti eteenpäin aina välillä pysähtyen. Vesi tuntuu kiusallisen kylmältä. Jossakin vaiheessa vain sitten hyppää veteen. Hetken kirpaisun jälkeen vesi tuntuu jo hyvältä ja uimisesta voi alkaa nauttia.

Vuodenvaihde katkaisi työsuman. Oli mahtavaa kun oli lähes pari viikkoa aikaa nollata. Aika kului perheen ja ystävien seurassa, melkoisen irti kaikesta mitä yleensä seuraan verkossa. Nollaus oli melkoisen onnistunut.

Lomalta paluu on kriittinen hetki rutiinien käynnistämisen kannalta. Mukavuustila meinaa jäädä päälle, vaikka tekemisestäkin nauttii sitten kun siihen pääsee kiinni. Monesti rutiinit, varsinkin sellaiset jotka ovat vielä kohtuullisen tuoreita, jäävät tauon jälkeen pois päiväjärjestyksestä tai ainakin ne tuntuvat harvinaisen vaikeilta käynnistää uudelleen.

Verkossa elämä on jatkunut koko vuodenvaihteen ajan. Muiden kiinni kurominen tuntuu varsin työläältä. Tätä samaa tuskailiTero Heiskanen tänään Jaikussa. Viihdyn verkossa, mutta jostakin syystä käyntiinlähtö on tuntunut kummallisen vaikealta.

Tänään totesin itselleni että nyt on aika tehdä samoin, kuin teen kesällä kun kyllästyn omaan vedessä kahlaamiseeni – hyppään laiturilta pää edellä, suoraan tekemiseen ilman välivaiheita. Kerran se vain kirpaisee.

Hyvää alkanutta vuotta kaikille

On jouluaatto. Ilta on venynyt normaalista rytmistä pidemmäksi myös lasten osalta. Olen nukuttamassa rakasta tytärtäni. Hän on väsynyt ja vähän kiukkuinen. Hän toivoo että kävisin hänen kanssaan nukkumaan. Jokin sisälläni pakottaa minut vielä valvomaan, mikä ei jää myöskään huomaamatta tyttäreltäni. Hän kysyy: “Miksi et jää nukkumaan?”. Joudun vastaamaan: “Minun on vielä selvitettävä ajatuksiani. Tänään on ollut vilkas päivä”. Jo vastatessani tiesin olevani vähintäänkin lattea.

Tyttäreni kertoi minulle, ettei ymmärrä mitä tarkoitan. Selitin hänelle etten osaa aina selittää asioita yksiselitteisesti. Kaikki asiat eivät vain ole sellaisia, joihin voisin vastata sanomalla kyllä tai ei. Jotkut asiat ovat luonnostaan sellaisia, että niihin pitää luoda suhde. En pysty selittämään sinulle rakas lapsi, miksi minun pitää vielä valvoa, mutta voi luvata sinulle jättäväni jälkeeni jokaisesta ajatuksesta pienen lappusen, jota voit seurata kun olet siihen valmis. Koitan kirjoittaa aina lappusen jonka jaan kaikkien muiden kanssa näin verkossa.

Elin tänään jälleen yhtä niistä hetkistä, jolloin tunsin pakahtuvani isänä. Tyttäreni, joka kantaa nimeä Sofia – viisaus antiikin kreikan mukaan, kysyy minulta mitä se ymmärtäminenkin oikein on? Hän sanoo ettei käsitä sitä. Vastaan hänelle, että se on hieno kysymys, johon ei ole helppo vastata. Minulle se on jotain, jossa pyrin oppimaan viisaaksi. Se on pyrkimus oppia toimimaan tavalla, jossa opettelen tuntemaan jokaisen taustalla olevat kokemukset ja ajatukset sekä muut yleiset vaikuttavat tekijät jotka ovat läsnä tässä päivässä. Vastaus oli niin ylimalkainen, että tiesin heti sen tulevan tarkempaan puintiin jatkossa. Tällä erää vastaus oli riittävä. Voi luoja, miten voi rakastaa jotain näin paljon. Toivottavasti elämä kohtelee häntä hyvin. Toivottavasti osaan olla itse viisas, ymmärtäväinen ja tarpeeksi vahva tukiessani häntä eteenpäin elämässä.

oulusta sanotaan sen olevan nimenomaan lasten juhla. Mitä lapsissa ja lapsuudessa on sellaista, mitä me kaipaamme tai tavoittelemme? Siinä on jotain sellaista, minkä me unohdamme muina vuodenaikoina. Asiaa voisi varmaan lähestyä myös miettimällä mitä on aikuisuus. Mietin sitä tänään ja päädyin siihen, että minulle aikuisuus on arvoperustainen pyrkimys toimimaan tavalla jossa otan omassa toiminnassani huomioon muut ihmiset ja ympäristön jossa elän. Ihminen ei muutu aikuiseksi, vaan sen teot ja pyrkimykset tekevähän hänestä aikuisen, jos hän näkee sen tavoiteltavaksi.

Milloin viimeksi muistat toimineesi itsekkäästi? On kiusallisen helppoa tunnistaa se hetki, milloin ajattelit toiminnassasi enemmän itseäsi kuin muita ihmisiä. Jos kiellät tämän, todennäköisesti kiellät itsesi. Omalla tavallaan tämä on minulla helpotus. Aikuisuus on päämäärä – visio tavasta toimia, jolla yhteiskunta pysyy järjestyksessä. Kuitenkin meistä jokainen sortuu vuorollaan olemaan jotain muuta kuin aikuinen. Toimimme itsekkäästi, kuten lapsi usein tekee.

Lapsi on kuitenkin myös jatkuvasti utelias, kyselee ja arvuuttelee asioita ympärillään. On valmis kokeiluihin ja leikittelee todellisuudellaan. Jostakin syystä meistä monesta katoaa nämä lapsuuden arvokkaat piirteet, mutta itsekkyys säilyy. En tiedä mitä tämäkin indikoi, mutta olen varma että tämä on asia jota olisi syytä miettiä paljon syvemmin.

Tähän päivään asti en ole nähnyt ainuttakaan ihmistä joka olisi ollut jatkuvasti aikuinen. Sellainen joka ei olisi jonakin heikkona hetkenä ollut lapsi. Minulle tämä on helpottava kokemus. Aikuisuus on päämäärä, jolla pyrimme tukemaan toinen toistamme. Vetovastuu vaihtuu tilanteen mukaan. Ehkäpä se, kun puhumme joulusta lasten juhlana tarkoittaakin pohjimmiltaan meidän kaikien juhlaa. Suvantoa vuodessa, jolloin voimme olla kaikki oma itsemme. Jos emme sitä muulloin itsellemme salli, niin nauttikaamme siitä nyt.

Ei aiheeseen liittyviä merkintöjä.

Olen viimevuosina käynyt paljon läpi omaa lapsuuttani. Olen reflektoinut sitä suhteessa omiin lapsiini ja nykyiseen elämääni. Asioiden läpikäynti on ollut minulle kohtuullisen raskas prosessi, joka tulee jatkumaan varmasti vielä vuosia. Kenties lopun ikääni.

Olen arvioerolapsi. Vanhempani erosivat kun olin seitsemän. Jatkoin elämääni äitini ja siskoni kanssa. Isä jäi asumaan ensimmäiseen lapsuuteni kotiin yksin. Näin jälkeenpäin ajatellen äitini teki varmasti ainoan oikean ratkaisun. Vanhempieni liitto oli äärimmäisen väkivaltainen, ja asioiden korjaantumiselle ei ollut silloin, eikä ole nyt, nähtävissä mitään merkkejä. Asiat olisivat todennäköisesti kehittyneet vain pahempaan päin.

Varhaislapsuus jätti minuun haavat, jotka vuosivat vuolaasti koko peruskouluajan. Arpikudosta on vuosien varrella muodostunut, ja edelleen asia nousee tarkasteltavakseni kymmenen vuoden sykleissä. Kävin asiaa läpi 20-vuotiaana. Kolmekymppisenä oli vuorossa jo sitten todellinen syväanalyysi. Aika näyttää, mitä on edessä nelikymppisenä.

Jostakin syystä lapsi päätyy syyttämään vanhempiensa ongelmista itseään. Se on lapselle itselleen kätkettyä, mutta vaikuttaa lähes kaikessa tekemisessä taustalla jatkuvasti. Lapsi ei sitä suoraan näytä, mutta kaipuu hyväksynnälle ja arvostukselle on valtava. Se on vähän kuin lapsi tuntisi itsensä rikolliseksi ilman mitään selvää syytä.

Uskon että tämä velka, jota kannoin vanhempieni sotkuista, vaikutti syvästi koulunkäyntiini. Nyt tunnen, ettei koulu tuolloin osannut vastata ymmärtävästi omaan taustaani. Se pieni poika, joka haki alitajuisesti hyväksyntää, turvaa ja omaa paikkaansa, jossa olisi hyvä olla, sai kohtaansa koulujärjestelmältä vain arvosanoja ja välillä nuhteita.

Kuuntelin eilen Otavan Opiston työpajassa hetken Tuija Kirveskari-Tähtisen puheenvuoroa, jossa hän otti kantaa arviointiin koulussa. Hän kertoi opettajasta, joka ymmärsi arvioinnin haitallisen merkityksen. Virheiden osoittelu ei rohkaise oppijaa, vaan aiheuttaa helposti heikkoa itsetuntoa. Tämä opettaja muutti asetelmaa: oppilaat arvioivat opettajan taululle laskemia tehtäviä. Hän kertoi tytöstä, jolla oli diagnosoitu oppimisvaikeus. Tyttö sai tällaisen harjoittelun pohjalta uskon itseensä takaisin ja selvisi vaikeuksistaan vahvistuneen itsetuntonsa kautta. Tyttö rohkaistui prosessin aikana ja lopussa hän sanoi jo opettajalle että ”enää et minua huijaa”. Oppi kasvoi sisältä päin eikä ulkoisen arvioinnin mukaan. Näin taisi käydä myös arvostuksen suhteen.

Jostakin syystä minulle koulusta tuli paikka, joka opetti tiedostamaan monia asioita, joita en osannut. Opin siellä muun muassa, etten osaa kirjoittaa. Punakynä oli ainoa palaute, jota sain omista kirjoituksistani. En muista yhtään yksittäistä kertaa, että joku olisi kommentoinut vaikkapa tekstini sisältöä. Kirjoittaminen ei tuottanut minulle mitään positiivista, mitään mistä olisin saanut arvostusta tai muuta motiivia mistä jatkaa.

Pikkupojan piti löytää paikkansa, ennen kuin kirjallisen ilmaisun opetteleminen oli mahdollista. Nyt se tarve kasvaa sisälläni. Haluan kirjoittaa joskus kirjoja, ilmaista itseäni ja jakaa ajatukseni maailman kanssa. Olen nyt kirjoittanut vajaan vuoden omaa blogiani ja tässä suurin oppimiskokemus liittyy juuri itse kirjoittamiseen. Vaikka koulussa kirjoittamistani on aina arvioitu huonoksi, löytyy tästä maailmasta ihmisiä, joiden mielestä kirjoitan hyvin. Keskeinen ero tässä arvioinnissa on, että te arvioitte minua sisällön perusteella, ette tekniikan. Kiitos siitä teille kaikille, jotka olette rohkaisseet minua jatkamaan omalla palautteellanne.

Koulu perustuu pitkälti arviointiin. Mittareihin joilla mitataan oppimista sekä opettamista. Tasavertaisesta arvioinnista puhutaan yleisesti oppilaan lakisääteisenä oikeutena. Tämä peruste kuulostaa minusta vähintäänkin kornilta. Tasapäistäminen ei ole tasa-arvoa.

Jokainen meistä tarvitsee osakseen arvostusta. Oma peruskoulu- ja lukioaikani kuitenkin perustui pitkälti arviointiin. Oman kouluaikani arviointi johti turhan usein negatiiviseen suuntaan. Onneksi sain kokea arvostusta muualla. En tiedä, mitä muuten olisin tänä päivänä. Tasapäistäminen tarjoaa kuitenkin monesti meille kaikkea muuta kuin arvostusta, maailmassa jossa oppimisen tulee edetä synkroonisesti kaikkien osalta, omista taustoista, elämäntilanteista ja kasvuvaiheesta riippumatta.

änäkin päivänä vihastun opettajille, jotka puhuvat kelvottomista oppijoista. Niistä nuorista, jotka eivät osaa ja joita ei kiinnosta. Oman kokemukseni varjolla uskaltaisin väittää, että nämä puheet kumpuavat niistä odotuksista, joita opettajalla on oman professionaalisen arvioinnin kannalta. Mitä paremmin oppilaat pärjäävät systeemin määrittämien mittarien perusteella, sitä arvostetumpi opettaja on systeemin silmissä. Siitä puheesta puuttuu ymmärtäminen, josta taas kumpuaa ihmisenä kasvaminen ja kasvatus. Ymmärtäminen johtaa yleensä aina väistämättä toisen ihmisen kohtaamiseen ja arvostamiseen. Arvostuksesta kumpuaa taas halu kuulua ryhmään ja toimia myös sen eteen.

Onko arviointi nykymuodossaan olemassa enemmän koulua varten kuin oppijaa? Arviointi voi myös ohjata laadullisesti epäilyttävään tulosten tavoitteluun. Ne eivät ohjaa kohtaamaan ihmistä vaan manipulointiin, jolla pyritään puolin ja toisin saamaan parhaat mahdolliset lukemat ainekohtaisissa pisteissä. Tämä vielä korostuu maailmassa, jossa yhä useampi opettaja pitää opetustyötä vain professiona ilman kutsumusta. Pelkään, että tämä kehitys johtaa pahimmillaan oppijan syrjäytymiseen opetuksesta, kun opettajan tuottavuus mitataan vain suoritteiden perusteella. Ruotsinopettajan on helppo kuitata oppilas haluttomaksi oppimaan huonojen tulosten varjossa, vaikka taustalla voi olla joukko unettomia öitä, painajaisia omasta kodista, avoimia kysymyksiä, joita ei oikein osaa edes itse sanoiksi pukea.

Asiakaspalvelussa on puhuttu jo ties kuinka kauan asiakkaiden palvelemisesta samalla arvonannolla. Siellä ei puhuta asiakkaiden kohtelemisesta samalla tavalla. Miksi koulujärjestelmämme sitten kuitenkin mittaa meitä samoilla mittareilla ja määrittääarvomme koko systeemissä näiden perusteella? Tätäkin suurempi ongelma on yksilön kasvaminen, ja tähän liittyvän aikajänteen tiedostaminen. Miten nykyinen järjestelmä saataisiin tukemaan enemmän elinkaariajattelua, jossa jokaisen kasvua voidaan tukea yksilöllisesti, tavalla jossa hänet kohdataan kokonaisuutena?

Seuraan tätä aikaa surullisena. Tänä päivänä avioerolapsia tulee yhä enemmän. Taustalla ei tarvitse olla väkivaltaa, vaan turhan monesti kyseessä on vanhempien lyhytjänteiset odotukset vapaudesta omaan elämään lasten kustannuksella. Oman taustani valossa uskallan väittää tämän olevan lapsen kannalta varsin sama tilanne, vaikka väkivaltaa ei olisikaan ollut läsnä.

Samaan aikaan on kuitenkin iloittava esikoiseni ensimmäisestä puolestatoista kouluvuodesta. Ne ovat olleet iloista katseltavaa. Nykyisessä alakoulussa tuntuu olevan ainakin toivoa paremmasta tulevaisuudesta.Tyttärelläni on edelleen tallella tuo hymy, josta bloggasin alkuvuodesta. “Toivottavasti hymysisäilyy, ja toivottavasti se löytyy myös muiden oppilaiden kasvoilta.”

Ei aiheeseen liittyviä merkintöjä.

Sosiaalisen median työkalut alkavat sulautua omaan työarkeeni kuin varkain. Viimeisin valloittaja on Google Docs. Sitä on vertailtu kovasti Microsoft Office:en ominaisuuksiensa puolesta. Oman kokemukseni perusteella tuotteiden vertailu on jossakin määrin mieletöntä. Tuotteiden filosofinen lähtökohta on niin totaalisen toinen. Officeen on rakennettu yhteistyöpiireteitä vanhan suljetun työpöytäsovelluksen päälle, kun Google Docsin koko ydin on yhdessä tekemisessä.

Olen vähän kerrassa oppinut tuntemaan itseäni paremmin ja huomamaan tarvitsevani toisen ihmisen tukea. Tämä tapahtuu minulle usein silloin, kun jokin asia painaa minua. Ajatukset vellovat päässäni, kunnes jonakin hetkenä astun itsestäni pari askelta syrjään ja tunnistan tilanteen. Huomaan kiertäväni kehää ja ruokin omia tuntemuksiani. Olen kuin kuopassa josta en pääse omin voimin ylös. Tällaisena hetkenä haen tukea ystävistäni. Viisaan ystävän kanssa käytävä keskustelu tasoittaa maan allani. Vuorovaikutus toimii loistavasti korjaavana voimana. Kenen tahansa todellisuus vääristyy ilman palautetta.

ITK – Call for papers

Joskus kun on ollut tarpeeksi kova työputki ja väsyttää, eivät ajatukset vain meinaa pysyä kasassa. Silti on asioita joita pitää tehdä tiettyyn määräaikaan mennessä. Ensivuoden huhtikuun puolessavälissä pidettävien ITK-messujen deadline oli marraskuun alussa. Olin päättänyt tehdä hakemuksen juuri perustamastani SOMETU:sta – sosiaalinen media oppimisen tukena -verkostosta. Onnistuin jättämään hakemuksenkirjoittamisen viimeiseen iltaan. Pääsin käytännössä aloittamaan kirjoittamisen noin kello 20 illalla, neljä tuntia ennen määräaikaa. Tekeminen oli todella tuskaa. Tiesin tietäväni, mistä oli kyse mutta en saanut päästäni ulos kuin hajanaisia ranskalaisia viivoja. Oloni oli tukala, epävarma ja jokseenkin stressaantunut. Oli enemmän kuin todennäköistä, että hakemus ei valmistuisi jos yrittäisin taistella sen yksin kasaan. Ainakaan siitä ei tulisi kovin hyvä.

Onneksi verkossa ei ole kovinkaan usein yksin. Aikani tuskailtua, tuli Taru Kekkonen linjoille. Hän oivalsi heti tilanteen, ja lupautui auttamaan kirjoittamisessa. Google Docs mahtava peruspiirre on aito samanaikainen dokumentinmuokkausmahdollisuus. Jaoin dokumentin Tarun kanssa ja hän rupesi käymään tekstinraatoani läpi lukemalla ja tekemällä pieniä täydennyksiä. Oli hämmästyttävää huomata, että jo se riitti kun tiesi jonkun toisen olevan läsnä lukemassa. Ajatukset rupesivat muodostumaan sanoiksi ja sanat lauseiksi. Tekstille alkoi syntyä hahmo. Keskustelimme chatissä sisällöstä ja kirjoitimme tekstiä yhdessä.

Kun kello oli noin kymmenen illalla, tuli työstämiseen mukaanAnne Rongas. Hän pystyi katsomaan tekstiä uusin silmin ja löysi siitä helposti muutamia aukkoja. Työstäminen jatkui yhdessä ja keskustelu soljui chatissä. Jossakin vaiheessa tekemisen tuska oli muuttunut hauskanpidoksi. Tuntui kuin tekeminen olisi yhteisen maalauksen maalaamista, jokaisella kädessään eri väri ja penseli, mutta värin levittyivät samalle kankaalle. Vaikka keskustelu tapahtui chatissa, pystyi toisten hymyn tuntea. Väsymys ja ahdistus olivat poissa.

Hakemuksentyöstäminen huipentui itse hakemuksen jättämiseen verkkopalvelussa. ITK-messujen sivusto kuittasi hakemuksen jätetyksi kello 23:57. Aikaa jäi jäljelle vielä kolme minuuttia. Seuraava heräävä ajatus oli: “mitäs tehdään seuraavaksi?”. Kokemus oli aivan mahtava. Työ voi olla parhaillaan aivan mieletön energian lähde, varsinkin kun sen voi jakaa toisten kanssa.

World café-suunnittelu

yössäni tuli vastaan tarve järjestää oman talon henkilökunnalle erityinen World Café -sessio, jossa perehtyisimme tulevaan organisaatiorakenteeseen. Kyseessä oli menetelmää mukaileva sessio, jossa pyrittiin hakemaan suhdetta uuteen tiimirakenteeseen tilanteessa, jossa kenelläkään ei voinut olla vielä tarkkaa kuvaa siitä mikä kenenkin järkevä paikka oli tai miten tiimien väliset suhteet tulisivat lopulta rakentumaan. Pyrkimyksenä oli siis rakentaa yhteinen tutkimusmatka organisoitumiseen tietyissä raameissa.

Lähtökohtana oli tarkoitus järjestää café, jossa jokainen tiimi kokoontuisi ensin yksin teeman ympärille keskustelemaan parinkymmenen minuutin ajan. Tämän jälkeen tapahtuu “pölytys”, jossa tiimiläiset lähettävät tiedustelemaan muiden pöytien keskustelujen antimia. Lopuksi tiimiläiset palaavat omaan pöytäänsä ja kokoavat tietonsa tiimin esitykseksi, joka esitellään koko café-väelle.

Tiimien vetäjät oli jo valittuja ja ajatuksena oli tarkastella tiimienvälisiä suhteita lähettämällä tiimistä toisiin pöytiin tiedustelijoita. Haasteena oli miettiä miten kymmenen tiiminvetäjää laittaa eri tiimiläisensä hallitusti tiedustelemaan muihin tiimeihin tilannetta. Tiimiläisten tulisi hajaantua sopivasti muihin tiimeihin suhteessa tiimin perustehtävään ja samalla pölytyskierroksen yhdestäkään pöydästä ei saisi tulla vajaa.

Päätin ratkaista tämän ongelman kollektiivisesti Google Docsin laskentataulukolla. Laadimme henkilöstölistan, johon jokainen tiiminvetäjä merkkasi oman tiimiläisensä kohdalle, mihin tiimiin kukin menee tiedustelemaan. Teimme tämän yhteisessä palaverissa, jossa osa oli skypen välityksellä mukana ja osa kokouspöydässä katsomassa tilannetta screeniltä. Kun kaikki tiiminvetäjät rupesivat päivittämään tiimiläistensä kohdetiimejä, rupesi neukkarin screenillä käymään vilinä. Tiimiläiset rupesivat löytämään kohteitaan ja pian meille syntyi kokonaiskuva, jossa koottiin eri tiiminvetäjien näkemykset yhtenäiseksi kokonaiskuvaksi.

On uskomatonta miten uudet sovellukset mahdollistavat tekemisen niin toisella tavalla. Kukaan ei odottanut toista vaan kaikki tekivät samassa dokumentissa omaa osaansa ja meillä oli pian yhdessä rakennettu näkemys siitä miten siirtymä tulisi ratkaista. Olen myös varsin varma että tulos oli parempi kuin mitä kukaan meistä olisi yksin voinut tehdä.

Osallistumista ja toimintaa

oisen ihmisen läsnäolo muuttaa radikaalista tuottamistapahtumaa. Tilanteeseen tulee mukaan jo jonkinlainen vuorovaikutus, kun toinen ihminen on paikalla vaikka ei tekisikään aktiivisesti mitään. Ihmisten välinen vuorovaikutus rupeaa heti ruokkimaan ja myös säätelemään tekemistä. Parhaillaan tästä syntyy uskomaton osallistumisen tunne ja usko meidän kykyihin ryhmänä.

Anne Rongas kiteytti ITK-hakemuksen jälkeisessä keskustelussa hyvin mitä oli tapahtunut. ITK-esityksen laadinnassa ja cafén suunnittelussa oli ehdottamasti kyse oli yhdessä ajattelusta. Yhdessä ajattelua ja yhdessä tekemistä. Itse koen tämän syvänä muutoksena toimintatavoissa, jotka eivät ole olleet tässä muodossa mahdollisia ennen nykyistä tarjolla olevaa tekniikkaa. Minulle Google Docsin syvin olemus ei ole dokumentoinnissa tai tekstin tuottamisessa vaan siinä mahdollistuvassa prosessista, missä me teemme tuotokset yhdessä.

Ei aiheeseen liittyviä merkintöjä.

Pekka Ihanainen kirjoitti blogissaan Kuraattoriopettajasta, jolla viitataan asiantuntijaan – museon kuraattoriin. Hän on suomentanut ansiokkaastiGeorge Siemensin blogissaan kuvaamia ajatuksia siitä, mihin opettajan rooli on menossa tulevaisuudessa:

Verkoston huolitsijan ja kuraattorin yhdistelmämalli muodostaa perustan sille, mitä koulutuksen ja sivistämisen pitäisi olla. Asiantuntija (kuraattori, niin kuin museon kuraattori) on olemassa niissä artefakteissa, jotka on pantu esille, resursseissa, jotka tarjoillaan luokissa ym., käsitteissä, joista keskustellaan. Mutta hän on niiden näkymien takana, joissa tulkitaan, suunnataan, provosoidaan, ja jep, jopa ohjataan. Kuraattoriopettaja tunnistaa oppijoiden autonomisuuden ymmärtäen kuitenkin sen turhautumisen, mikä syntyy kun tutkita an tuntemattomia alueita – asioita ja aiheita – ilman karttaa. Kuraattori on asiantuntijaoppija. Tietoa jakamatta hän luo tiloja, joissa tietoa voidaan luoda, tutkia ja yhdistää. Samaan aikaan kun kuraattori ymmärtää oman kenttänsä tosi hyvin, hän ei kiinnity perinteisiin/vanhoihin luokkaopettajakeskeisiin valtarakenteisiin. Kuraattori tasapainottaa yksilöllisten oppijoiden vapauden (löytää) ja (tarjolla olevan) ajatusrikkaan tulkinnan tutkittavana olevasta aiheesta. Samalla kun oppijat ovat vapaita tutkimaan ja löytämään, he kohtaavat näytteitä, käsitteitä ja artefakteja, jotka edustavat jotakin opin/tiedonalaa. Heidän vapautensa tutkia on rajoittamaton. Mutta kun he “kiehtoutuvat” asiasisältöön, alan ydinkäsitteet reflektoituvat läpinäkyvästi opettajan kuraattoritoiminnoissa.

Siemensin vertaus on mielestäni aika hieno ja kuvaa oppimisympäristöä, jossa minä olisin ainakin kouluni halunnut suorittaa. Ainoa seikka mikä esimerkissä mielestäni hieman ontuu, on tuo museo esimerkkinä. Museo kuvaa aika hyvin nykyistä koulujärjestelmää. Koulu pääpiirteittään välittää tietoa jo olemassa olevasta maailmasta ja sen toimintatavoista. Historia on tärkeä, eikä ilman sen ymmärrystä voi oikein jäsentää tulevaakaan, mutta painopiste pitäisi mielestäni olla niissä keinoissa joilla toimitaan yhdessä ja luodaan uutta. 
Voisiko taiteilija, joka pitää taidegalleriaa olla parempi vertaus? Tai ehkä se on paremminkin kuraattoria täydentävä kuvaus tulevaisuuden opettajasta. Taiteilija on alansa asiantuntija, joka tuntee historiaa ja alansa tekniikkaa. Samalla hän kuitenkin hakee uutta tästä ajasta ja on myös luomassa uutta ilmaisemalla itseään ja luomalla tulkintoja ajasta. Galleristina hän voi tarjota toisille puitteet toteuttaa omaa taidettaan yksin tai yhdessä. Hän voi toimia tarvittaessa asiantuntijana tekniikan tai vaikkapa historian osalta. Voi rohkaista kokeilemaan, ilman määriteltyjä rajoja, kokemaan ja etsimään sekä kyseenalaistamaan.

Ei aiheeseen liittyviä merkintöjä.

Jokelan joukkomurha pysäytti. Ensin asia tuntui epätodelliselta ja tämän jälkeen aivan käsittämättömältä. Kaikki lohduttavat sanat ihmisille, joita tämä tapahtuma on koskettanut suoraan tai läheisten kautta tuntuvat latteilta. Sanat eivät tunnu riittävän. Kun tällaista tapahtuu, sitä tuntee itsensä niin avuttomaksi ja pieneksi. En voi toivoa muuta kuin jaksamista kaikille tapahtuneen uhreille, myös ampujan perheelle ja läheisille.

Surmaajan teko on ehdottomasti tuomittava teko, jollaista en voisi hyväksyä missään olosuhteissa. Minulle on kuitenkin tärkeää työstää asioita tavalla jossa voin jollakin tavalla löytää ymmärryksen sille mitä on tapahtunut. Tai ainakin yrittää löytää jotain isompaa kuvaa siitä mitä tapahtuneen taustalla on. Kai teen tätä jotta olisin sinut itseni kanssa ja voisin kenties oppia tästä jotain ja näin kasvaa ihmisenä.

Kirjoitin viimeksi ihmisten ryhmäytymisen piirteistä ja erityisesti siitä miten ryhmillä on taipumus eristää muut sen ulkopuolelle. Kun kuulin keskiviikon tapahtumien takana olleen myös koulukiusaamista, en voinut olla jäämättä miettimään näiden asioiden välillä mahdollisesti olevaa yhteyttä. En väitä että tuntisin tapausta riittävästi tai että juuri koulukiusaaminen olisi ollut juuri se tekijä, joka ajoi tekijän tällaiseen hirmutekoon. Koulukiusaamisessa on kuitenkin kyse juuri samasta ryhmän suhteesta toiseen, jossa kiusaajia yhdistää toisen halveksinta ja yhteinen ymmärtämättömyys toista kohtaan.

Helsingin sanomien verkkolehden sähkeessä kerrotaan yhdysvalloissa Virginia Tech:n kampuksella joukkomurhan tehneestä Cho Seung-huista. Hän oli myös kirjannut verkkoon omia tuntemuksiaan ja ahdistustaan mm. näin:

Pakotitte minut nurkkaan ja jätitte vain yhden vaihtoehdon. Päätös oli teidän. Nyt teillä on verta käsissänne ja sitä ei voi ikinä pestä pois.(www.hs.fi)

Cho Seung-hui teki anteeksiantamattoman teon, mutta koki myös itse olevansa uhri, mitä hän varmasti olikin. Miten meistä on niin monesti helpompaa hakea yhteenkuuluvuuden tunnetta toisesta joka ei myöskään ymmärrä toisen erilaisuutta? Onkohan loppujen lopuksi ymmärtämättömyys ulkopuolisia kohtaan ryhmän suurin yhdistävä tekijä?

Samaisessa Hesarin sähkeessä mainitaan asiantuntijoiden arvio, jonka mukaan kyseessä on syvästi sairas henkilö. Näin varmasti on, mutta miten tähän on tultu? Kyseessä oli nuori mies joka oli hakenut epätoivoisesti toisten hyväksyntää, mutta oli saanut osakseen kiusaamista ja syrjintää. Nuori mies oli kirjoittanut koulussa huolestuttavia esseitä, joiden mustat ajatukset johtivat opettajat ohjaamaan hänet ammattiauttajan puheille. Tämän voisi katsoa niin että hänet ohjattiin ihmisen puheille jonka ammattitehtävään kuuluu ymmärtäminen. Ryhmä ei tähän itse pystynyt, niin se ulkoisti asian ymmärtämisen asiantuntijalle. Kun yritän päästä tämän nuoren miehen asemaan, en näe mahdottomana että hän koki myös tämän hylkäämisenä.

Monesti yhteisön hyljeksintä, ulkopuolelle jättäminen ja halveksunta tuntuvat muuttuvan jossakin vaiheessa vihaksi ja katkeruudeksi. Viha ja katkeruus ovat tunteita, joita en ainakaan minä jaksa kauan kantaa. Ne tunteet vievät miehen mennessään, jos niitä ei pysty käsittelemään. Minun on pakko ainakin saada puhua niistä jonkun kanssa ja saada joltakin ihmiseltä ymmärrystä. En pärjäisi tällaisissa asioissa ilman ystävää. On hienoa että sellaisia ystäviä on olemassa.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä

George W Bush aloitti terrorisminvastaisen sotansa vahvana johtajana jyrisemällä eri kansoille ultimaatumin: ”Olet joko meidän puolella tai meitä vastaan”. Hänen ristiretkensä terrorismia vastaan on mielestäni malliesimerkki ymmärtämättömyyden kulttuurista. Kun päätät olla ymmärtämättä toista, otat tavallaan toisen ihmisen tarvitseman tila omaksi valloitukseksi. Kun toinen ihminen on outo, erilainen tai käyttäytyy tavalla jota et ymmärrä, voit kohdella häntä mielivaltaisesti. Ymmärtämättömyys turvaa meidät kosketukselta jonka toinen ihminen meissä voi antaa. Saat olla yhä itsekkäämpi ja toimia vapaammin. Maailman mittakaavassa juuri tällainen itsekkyys, eriarvoisuus ja vastakkainasettelu ovat mitä ilmeisimmin olleet aina sotien taustalla.

Bush valittiin vuonna 2004 Time-magazinen vuoden persoonaksi. Tämän kunnianosoituksen hän sai terrorisminvastaisesta sodastaan ja vahvasta johtajuudestaan. Tämmöinen toiminta tarvitsee aina kansan hyväksynnän. Meillä kaikilla on taipumusta yli- ja alilyönteihin. Kai keskeisin meidän toimintaa korjaava mekanismi on vuorovaikutuksessa saatava palaute toisilta ihmisiltä. Oli kyse kiusaamisesta, itsekkyydestä yleensä tai vaikkapa terrorismista, meidän vaikeneminen on hiljainen hyväksyntä toisten sortamiselle.

Pelon ilmapiiri

iimeisimmässä Tiede-lehdessä oli juttu psykopaateista. Jutussa esiteltiin lukijalle reseptilista, siitä miten tulee elää, ettei joudu psykopaatin uhriksi:

(Tiede 8/2007 s.55)

Ei kai tämä maailma voi olla näin paha paikka elää? Toki pakenen jos joku yrittää satuttaa minua tai uhkailee minua. Tätä ohjenuoraa en pidä ainoastaan psykopaattien kohdalla. Jos me suhtaudumme toiseen ihmiseen ensisijaisesti epäilevästi emmekä lähde luottamuksesta, olen varma että kasvatamme juuri tällaista ahdistusta mikä meidän yhteisössä vallitsee. Ahdistusta joka johtaa ihmisiä masennukseen ja muihin häiriöihin.

Pieniä tekoja

Nyt kun Jokelan tapahtumien jälkeen on nukuttu pari yötä, on luontaista että viha meissä kasvaa ja haluamme löytää jonkun syyllisen tapahtuneelle. Olen jo nyt kuullut puhetta siitä miten vanhempien pitäisi kantaa suurempi vastuu jälkikasvusta. Koulukokoja ei saisi kasvattaa, jotta yksittäisille lapsille jää enemmän aikaa. Samoin sosiaalityöntekijöitä, kuraattoreita, psykologeja ja muita asiantuntijoita kaivataan lisää. En kiellä ettei vanhempien välittämistä, uudelleenjärjestelyjä tai asiantuntijuutta tarvittaisi tähän maailmaan lisää, mutta samalla mietin sitä miten helppo näillä tavoilla on ulkoistaa oma ymmärtäminen toisille. Meille on syntynyt melko teollinen tapa suhtautua myös ihmiseen – kun toinen ei löydä paikkaansa ryhmässä, hänet laitetaan uudelleenkoulutukseen terapeutille tai erityisluokalle. Apua olisi tarvittu jo paljon aikaisemmin. Me tarvitsemme toisiamme joka hetki.

Voisimmeko herätä uuteen päivään uusin silmin? Mitä jos tänään emme tarttuisikaan sanoihin mitä toinen käyttää, vaan yritämme ymmärtää ajatuksen niiden takana ja todella tutustua toiseen ihmiseen. Hyväksytään oma keskeneräisyytemme ja sallitaan se myös muille. Suhtaudutaan uteliaasti ihmisiin jotka vaikuttavat juuri nyt meistä oudoilta jollakin tapaa. Jokelan tapahtumien jälkeen ainakin itse kokisin tällaisen surutyön terapeuttisena.

Ei aiheeseen liittyviä merkintöjä.

Michael Wesch joka varmaan tunnetaan laajimmin “The machine is us”- YouTube-videostaan on tehnyt toisen vähintään yhtä hyvän pätkän. Katsokaapas tämä:

Mies osaa kuvata mielestäni loistavasti sen mitä olen yrittänyt toitottaa mm. arkistointipiireissä. Asiantuntijoiden määrittämät luokitukset ja muu metatieto ole voi olla se ainoa juttu. Ei kukaan voi tehdä jotakin luokitusta valmiiksi jolla sitten kaikki pystyvät elämään. Sosiaalinen web ei ole ainakaan vielä rantautunut näihin piireihin. Sama ylhäältä alas ajattelu tuntuu vaivaavan myös kuuntelemisessa. Toivottavasti tämän kaltaiset esitykset tukevat laajemman ymmärryksen syntymistä muuallakin kuin sosiaalisesta webistä kiinnostuneiden joukossa.

Ei aiheeseen liittyviä merkintöjä.

Katsoin viikonloppuna ohjelmaa, jossa sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälä yritti opetalla elämään terveellisemmin elämäänsä. Hyssälällä on selvästi taipumusta suoritekeskeisyyteen, jossa hänen on koko ajan tehtävä jotain tunteakseen olevansa olemassa. Hänellä oli muutoksen tukena konsultti, joka teki ministerin kanssa eduskunnan kahviossa yhden harjoituksen, jossa apuvälineenä käytettiin metronomia. Ajatus oli rytmin hakemisessa. Ensin tarjottu rytmi vaikutti nopeatempoiselta ja ahdistavalta. Hyssälä tunnisti oman temponsa. Huomasin heti että meillä on jotain yhteistä. Tempoa laskettiin. Tilanne parani hieman, mutta ei ollut vieläkään sopiva. Tempoa laskettiin vielä kerran ja sitten päästiin rytmiin, jolla pitäisi pystyä toimimaan suurin osa ajasta. Spurtteja tarvitaan niin aivoille kuin kehollekin, mutta se ei saisi olla se olotila jossa vietämme suurimman osan ajastamme.

Kävin viime syksynä kuntotestissä, jonka jälkeen testaaja naureskeli että olen harvinaisen hyvä kuvailemaan sanallisesti oman pulssini rasituksen aikana. Pystyin koko testin ajan määrittämään sanallisesti 10 lyöntiä minuutissa – tarkkuudella oman pulssini rasituksen noustessa. Fyysisessä harjoittelussa oman kehon kuuntelu tuntuu tapahtuvan vaistomaisesti.

Työelämä tuntuu olevan yhtä kuntoharjoittelua jatkuvasti. Pää käy satasella jatkuvasti, mutta en tunnista itsessäni samanlaista kontrollia sen suhteen milloin olisi syytä hidastaa tai jopa suorastaan levätä. Ajattelun suhteen minulla ei ole samanlaista suhdetta tai tilanteentajua kuin liikkumisessa. Tämä on varmasti tärkeä havainto. Nyt tiedän ainakin mitä minun pitää välttämättä opetella.

Työni puolesta olen tekemisissä yleissivistävän koulutuksen kanssa. Olemme viimeisen vuoden aikana miettineet moneen kertaan sitä mitä oikeasti on tämän päivän yleissivistys. Siitä tunnumme olevan aika samaa mieltä että sillä on aika vähän tekemistä esim. sen kanssa mitä meidän lukio opettaa tänä päivänä. Tai ainakin se on todella suppea osa sitä.

Erilaiset metataidot ovat yhä tärkeämpi osa opittavia taitoja, kuten oppimaan oppiminen, tiedonhakeminen, systeeminen ajattelu, vuorovaikutustaidot jne. Itse olen herännyt ajattelemaan että näiden rinnalla on vielä yleisempiäkin taitoja joita tarvitsemme elämässämme yhä enemmän, mutta joihin meitä ei valmisteta. Sosiaaliset taidot ovat koulujärjestelmässämme väheksyttyjä mutta niin ovat mm. ajanhallintaan liittyvät taidot tai niinkin yleinen asia kuin uuden oppimistarpeen tunnistaminen. Mistä tunnistat, että sinä tai ryhmä jossa työskentelet, tarvitsee selviytyäkseen uusia taitoja tai uutta tietoa?

Ei aiheeseen liittyviä merkintöjä.

Kesä on ohi ja on aika palata rutiineihin. Näin tapahtuikin, vai tapahtuiko? En ole tehnyt kesäkuunlopun jälkeen yhtään blogimerkintää. Bloggaus on ollut kiva ja palkitseva tapa, mutta jostakin syystä se huuhtoutui pois kesäloman myötä.

Kauankohan pitää toimia uudella tavalla että se oikeasti muuttuu pysyväksi tavaksi toimia. Se mitä minulle on tapahtunut, antaa perspektiiviä ymmärtää ihmisiä jotka totuttelevat toimintatapojenmuutokseen. Jeff Hawkingsin mukaan meidän aivot ennustavat jatkuvasti seuraavia tapahtumia. Kun menet kotiovelle, odotat että kahva on tutussa paikassa ja tutun tuntuinen, ovi vaatii sinulta tutun vetäisyn auetakseen jne. Ainoa hetki, jolloin heräät siihen mitä olet tekemässä, syntyy kun tapahtuu jotain odottamatonta. Meidän kotiovi on turvonnut hieman kostean kelin myötä. Se pysäytti kotiin tullessa, kun se vaatikin hieman enemmän voimaa auetakseen kuin normaalisti.

Bloggauksesta ei ole kerennyt syntyä uutta kotiovea toimintaani. Kun jätän kirjoittamatta sivuilleni, ei siitä synny tunnetta että jokin olisi pielessä. Vanhoihin tapoihin on petollisen helppo palata. Toivottavasti opin tästä jotain.

Näytin tänään ensimmäistä kertaa omaa blogiani yhdelle ystävälleni jonka kanssa meille yhteinen kieli on englanti. Oli hämmästyttävää palata omiin teksteihin mitä olin kirjoittanut. Tekstini oli täynnä virheitä, jotka oli helppo havaita ensi lukemalla. Kirjoitan siis blogia kuin puhun.

Minulle puhe on ollut aina keskeinen ilmaisutapa. Tämä bloggaus selvästi avaa minulle sen mitä tältä hainkin. Tämä on ajattelun väline ja itsensä kehittämisen väline. Ehkäpä opin vielä kirjoittamaan kunnon englantiakin kunhan aikajan jaksan vääntää.

Ei aiheeseen liittyviä merkintöjä.