Tämä blogi on ollut pitkään hiljaa. Omassa henkilökohtaisessa elämässä on tapahtunut tänä aika harvinaisen paljon. Olen ehkä kirjoittanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin, mutta tällä kertaa teksti ei ole ollut julkiseen jakoon. Omaa henkilökohtaista prosessia ja ajatusten kirkastamista.

Tämä blogi ikään kuin kutsui minut takaisin kirjoittamaan. Keskustelu edellisen merkintäni ympärillä käynnistyi uudestaan kuin taikaiskusta. Dojolaisten ympärillä tuntuu siis kuohuvan edelleenkin tai jälleen. Asia vahvistui Suomi 24:n keskustelupalstalta, missä näkyy olevan linkki myös omaan kirjoitukseeni.

Itse jäin aikanaan ihmettelemään tapaa miten edelliseen kirjoitukseeni suhtauduttiin Heikkilöitten toimesta. Minut oli tuotu Sometu -verkoston kautta mukaan asiaan syytöksillä, mihin pyysin asiallisesti perusteluja. Kommenttiani, missä pyyntö oli ei ole tähän päivään mennessä julkaistu Antti Heikkilän blogissa, eikä hän ole mitenkään reagoinut myöskään omaan kirjoitukseeni. Asia on varmasti kuitenkin hänen tiedossa, koska hänen vaimonsa Maarit Heikkilä osallistui keskusteluun omassa blogimerkinnässäni. Itse koen syytösten jälkeen vaikenemisen hieman loukkaavana, mielestäni se ei ainakaan ole aikuismaista käytöstä.

Itse en ole koskaan liittynyt dojolaisiin. En edes tunne mitään intohimoja koko yhteisön teemaa kohtaan. Asia on kuitenkin ruvennut  kiinnostamaan ammatillisesti. Olen juuri laatimassa esitystä tunteiden näkymisestä verkossa. Dojolaisista saa tähän jo paljon aineksia. Suomi 24:n keskustelu, omassa blogissani olevat kommentit ja muualla käydyt keskustelut viittaavaat kasvavaan joukkoon ihmisiä joita yhdistää vääryydenkokemus. En ota kantaa siihen onko se oikeutettu vai ei. Selvästi se kokemus on kuitenkin olemassa ja sen ohittaminen tai kieltäminen olisi virhe.

Vääryydenkokemus on väkevä yhdistävä voima, joka saa ihmiset liikkeelle. Ennen kuin verkossa tai yleensäkään tapahtuu mitään itseorganisoituvaa toimintaa, tarvitaan ihmisiä yhdistävä vahva tunne. Sellainen tunne vaikuttaa olevan vahvistumassa dojolaisista erotettujen keskuudessa.

Uutisoinnit verkkovoiman käytöstä itseorganisoituvasti verkossa yleistyvät. Uutta mediaa aletaan osata käyttää arkisiin tarpeisiin. Tanja Aitamurto kirjoittaa HS:n blogissaan Monica -meemistä, mikä on viimeisin vastaani tullut esimerkki tällaisesta. Tässä on taustalla Cooks Source -lehden Monica Gaudiolta varastama keskiaikainen omenatortturesepti. Gaudio oli vain pyytänyt korjausta asiaan lehden toimesta ja pientä lahjoistusta journalistikoululle. Päätoimittaja oli kuitenkin vastannut loukkaavaan sävyyn: ”Mutta todellakin, Monica, verkko on julkinen domain, ja sinun pitäisi olla onnellinen siitä, ettemme vain ottaneet juttuasi ja laittaneet jonkun toisen kirjoittajan nimeä siihen”.

Ylimielisyys ja ohittaminen ovat hyviä sytykkeitä tunnepurkaukselle. Gaudion ei tarvinnut kuin kirjoittaa asiasta omaan blogiinsa ja viesti kiiri eri kanavilla kaikkialle ja sai aikaan verkkokansanliikkeen. Lopputulemana ihmiset rakensivat itseorganisoituvasti mm. lomakkeeen, jolla kerättiin havaintoja Cooks Source -lehden tekijänoikeusrikkomuksista. Lista tuntuu paisuvan. Lopputulemana osa lehden mainostajista on vetäytynyt ja seuraavaksi nähdään nostetaanko lehden toiminnasta oikeusjuttuja. Lehti tunnetaan varmasti nyt paremmin kuin koskaan, mutta maineen palauttamisessa heillä on kyllä kova työ.

Porkkanamafian (CarrotMob) perustaja Brent Schulkin kuvaa hienosti Green Girls Globalin haastattelussa oman liikkeensä menestyksen tekijöitä. Taustalla on kolme tekijää: verkko, huoli ympäristöstä ja mainetalous. Porkkanamafia pystyy organisoimaan ostosryntäyksiä juuri verkon välineiden ansiosta. Tällainen itseorganisoituminen, ryhmittyminen, tiedottaminen ja valmistelu ei todellakaan ollut mahdollista ennen näitä välineitä. Verkko mahdollistaa ja yhdistää tavalla mitä meillä ei ole ennen ollut.

Koheesio CarrotMobin iskuun osallistujien välillä tulee tunteesta. Taustalla on yhteinen huoli meidän planeetastamme. Meistä niin moni miettii, mitä voi tehdä omalta osaltaan ympäristön suojelemiseksi. Ilman tunnetta kukaan meistä ei menisi juuri siihen yhteen kilpailutettuun kauppaan ostamaan sovittuna ajankohtana mitään.

Yritystoiminnan kannalta oleellisin asia on kuitenkin Schulkinin toteamus siitä, että me elämme mainetaloudessa. Ihan samalla kuin yksittäiset ihmiset, niin yrityksetkin haluavat tulla nähdyiksi aitoina ja hyvinä. Perinteinen brändiajattelu ei toimi enää nettiajassa, missä meillä kaikilla on oma ääni. Medialla ei voi ohjailla enää entiseen tapaan, jolloin äänen kuuluville saaminen oli harvojen etuoikeus.

Toiminnan pitää vastata sitä kuvaa mitä halutaan tarjota. Pitää olla oikeasti aito ja hyvä, eikä vain sanoa niin. Verkossa kaikilla on ääni ja paha kello kaikuu kovempaan kuin koskaan ennen. Tänä päivänä se ei edes jää siihen kaikumiseen, vaan ihmiset ryhmittyvät ja toimivat kun kokevat jonkun rikkovan vahvasti heidän oikeuskäsitystään vastaan. Tästä seuraa se että yhteisien arvojen vastainen toiminta on yksinkertaisesti huonoa bisnestä.

Dojolaisten ympärillä käytävä keskustelu kuulostaa siltä, että siinä alkaa olla jo kipinöitä vaikka Stop Monica:n kaltaiseen verkkovoimankoitokseen. Se ei välttämättä vaadi kuin jonkun sopivan räikeän kommentin, joka on vasten yleistä oikeuskäsitystä ja tulee sopivalla tavalla julkisuuteen. En tunne toimintaa sisältä, joten en voi tietää mikä on oikeasti ongelma. Sen kuitenkin näkee ulkoakin päin että ongelmia on.

Onneksi tähänkin tilanteeseen on olemassa aika helppo ja luonteva tapa purkaa koko vyyhti. Verkossa tapahtuvassa kommunikaatiossa pätee kaikki samat säännöt kuin muussakin ihmisten välisessä viestinnässä. Aito avoin dialogi, jossa kuullaan, kohdataan ja jaetaan eri näkökulmat voi purkaa tilanteen kuin tilanteen. Tapahtuneet ylilyönnit ja asiattomuudet tunnistetaan ja tunnustetaan puolin ja toisin. Vasta sitä kautta vääryydenkokemukset voivat lähteä purkautumaan ja niistä voidaan päästä yli. Äänien sulkeminen ei tee muuta kuin lisää kipinöitä isompaan reaktioon, joka lopulta tulee aina, jos asioita ei käsitellä.

Toivon kaikille asian osaisille hyvää joulun odotusta. Eikös se ole se aika vuodesta jolloin viimeistään meillä kaikilla on hyvä mieli ja ihmisillä hyvä tahto?

Kerro kaverille

Miltä kuulostaisi laki, joka edellyttäisi jokaista kauppaa tarkistamaan asiakkaidensa hallussa olevat tavat siltä varalta että heillä hallussaan jotain laitonta? Entä tilanne, jossa kahvilan asiakas solvaa toista asiakasta, niin kahvilan pitäjä tuomittaisiin kunnianloukkauksesta? Ei kuulosta ihan järkevältä, mutta juuri vastaava tapahtui tänään Googlen kolmelle työntekijälle.

Peter Fleischer, David Drummond and George De Los Reyes saivat tänään tuomion italialaisessa tuomioistuimessa autistisen pojan kiusaamista esittäneestä videosta joka oli ladattu YouTube palveluun. Kyseisillä herroilla ei ollut mitään muuta tekemistä asian kanssa kuin että he ovat työskentelevät Googlella YouTube -palveluiden puitteissa. He eivät vieneet videota sinne eivätkä levittäneet sitä millään tapaa. Mikä vastuu on videon kuvaajalla ja palveluun tallentajalla?

On niin uskomatonta miten verkko on toimintaympäristönä edelleen niin vieras että jopa oikeusistuimet päätyvät aivan käsittämättömiin lopputuloksiin. Vastaavien tilanteiden kuvaaminen reaalimaailman puolella yleensä paljastaa nämä järjettömyyden hyvin nopeasti. Puolustusasianajaja sanoi tämän aika mainiosti, mistä on kyse: “It is like prosecuting the post office for hate mail that is sent in the post”.

Ilmiö ei todellakaan ole uusi. Väitän että tämä sama ilmiö on myös taustalla siinä miksi Suomesta on alkanut kehkeytyä tietoyhteiskunnan takapajula. Meillä on vallalla kulttuuri, jossa joku muu on vastuussa yksilön teoista. Tietojärjestelmien tietoturvaa korostetaan kohtuuttomasti, aina siihen asti ettei mitään saada aikaan. Tämän takana on pelko virkavirheestä, joka syntyisi siitä että joku muu tekisi väärin esim. murtautumalla tietojärjestelmään. Eli joku muu vastaa toisten rikoksista ja rikkomuksista. Tämän päiväinen oikeuden päätös vain vahvistaa moista kulttuuria. Toivottavasti asiaan tulee pian korjaus.

Eikö tämä kuulosta vähintäänkin hullulta? Tuntuu lähes hölmöltä kirjoitella tällaista auki, mutta tämä kaikki tapahtuu ympärillämme.

Kerro kaverille

Eilen eräs kollega herätteli taas miettimään muutosta tai ehkä paremminkin sitä miten ottaa suhde muutosvastarintaan organisaatioissa. Itse kehittäjäorganisaatiossa jo pitkään toimineena haasteet kuulostivat kovin tutuilta. Tällä kertaa kyse oli pyrkimys löytää keinoja saada aikaan käyttöehtosopimuksista suhteessa sosiaalisen median välineisiin, kuten Googlen palveluihin joihin organisaatiot olisivat valmiita hyväksymään. En jotenkin jaksa uskoa että tämä tie vie oikeasti muutokseen organisaatioissa. Vanhaan järjestykseen ei helposti tule muutosta ja varsinkin kun avoin verkko tuo monessa suhteessa aivan uuden logiikan, on sitä vaikea perustella vanhalla logiikalla. Minulle tämä näyttäytyy pyrkimyksenä perustella sopimuksin luottamusjärjestelmä systeemille joka perustuu pohjimmiltaan epäluottamukseen. Toisaalta on hyvä kysyä että mikä sitten vie eteenpäin?

Kävin viime marraskuussa Kiinassa. Käydessäni Kielletyssä kaupungissa jäin pohtimaan keisarin ehdotonta valta-asemaa suhteessa kansalaisiin. Kielletyssä kaupungissa tärkeissä luottamustehtävissä olevat miehet olivat kaikki eunukkeja. Kaupunkiin ei tavalliset kansalaiset päässeet ja kun oma palvelusväki oli kuohittu, saattoi keisari uskoa ettei hänen 30 000 jalkavaimoaan tullut raskaaksi muuta kuin ruhtinaallista tietä. Yksi mies on määrännyt omista itsekkäistä syistä säännöt, joita koko kansa noudattaa. Asia ei voi kuin hämmästellä, mutta jotain peri ihmismäistä siinä on.

Ihmisellä tuntuu olevan jokin sisäinen pyrkimys lukittautua pysyviin sosiaalisiin rakenteisiin. Rakenteet todella koetaan pysyvinä, kiinteinä osina ympärisöämme ja omat ponnistelut keskittyvät lähinnä tässä järjestyksessä kiipimiseen ja taisteluun, ei niiden kyseenalaistamiseen ja uudistamiseen. Tässä päivässä tämä näkyy mm. keskusteluina siitä miten asiat eivät ole mahdollisia kun laki kieltää tai miten meidän koulu on järjestetty, miten ammattiliitot ovat asettaneet kantansa ja mihin ihmiset on koulutettu. Lista on loputon. Loputon määrä asioita meidän itsemme määrittämiä omia konstruktioita ja jotka ovat kaikki halutessamme sovittavissa uusiksi tavalla joka palvelee meitä paremmin.

»Oletteko varma, ettette tule katumaan tätä?» Mielessä pyörii kysymys, joka esitettiin nuorukaisille, kun he pyrkivät Kiinan keisarin, Taivaan pojan, hovimiehiksi. Kysyjä piteli kädessään pientä ja kaarevaa veistä, vastaajan vatsa ja reidet oli kääritty tiukkoihin siteisiin.
(Antti Helin, Mondo.fi)

Pirullinen ansa nykyisiin rakenteisiin elämänsä rakentamisessa on se miten se samalla nostaa meidän panoksia tukea niiden olemassaoloa. Jokainen tehty panostus on muuttuu merkityksettömäksi uhraukseksi jos systeemi muuttuu. Tässä päivässä se voi näkyä vaikka satsauksena koulutukseen jota ei enää kohta tarvita. Työelämä on muuttunut. Kielletyn kaupungin eunukeilla tilanne oli vielä traagisempi, kulkuset oli ja pysyi purkissa leikkauksen jälkeen vaikka keisarin valta päättyikin aikanaan.

Meihin taitaa olla rakennettuna sisään pyrkimys ylläpitää ja muodostaa instituutioita. Samalla kun muodostamme niitä, ne rupeavat sitomaan toimintaamme. Vanhat organisaatiot eivät helpolla muuta toimintaansa, jotenkin näyttää siltä että nykyinen trendi suurempiin yksiköihin vielä entisestään edistää tätä muuttumattomuutta. Suuressa on varaa hieman pidempään olla muuttumatta. Tämä ei ole itsessään paha asia, pelkästään yhteiskuntajärjestys vaatii tällaisien rakenteiden tunnustamista ja ylläpitoa. Ainakin nykyisen muotoisessa yhteiskuntarakenteessa

Aikanaan Kimmo Kevätsalo kuvasi omassa väitöskirjassaan, miten vanhat organisaatiot toimintatapoineen oikeasti muuttuvat vain kahta tietä: syvä kriisi tai kapina. Olen aikaisemmin kirjoittanut Kodakin kriisista, joka edustaa hyvää esimerkkiä syvästä kriisistä. Kodak joutui lopulta tunnustamaan että maailma ulkopuolella oli muuttunut niin paljon että heidän oli myös muuttua sen mukana. IBM taas edustaa yritystä joka muuttui oman keskijohdon kapinan kautta uudeksi yritykseksi, joka rakensi itselleen osallistavat tavat johtaa ja toimia. Samalla palvelut lähtivät rakentumaan avoimen koodin suuntaan. Firma porskuttaa taas.

Todella uudet tavat tuntuvat kuitenkin nousevat tyhjästä, ilman mitään organisaatioiden historiarasitteita. Verkossa tämä näkyy vahvasti. Google, Facebook, Yahoo ja moni muu keskeinen peluri on alkanut yhden tai muutaman ihmisen innosta, joilla ei ole vielä ollut paljon hävittävää. Todennäköisesti näidenkin toimijoiden kohtalo on aikanaan aivan sama kuin muilla toimijoilla.

Kollegani kysely uusien välineiden käyttöönoton edistämisestä organisaatiossa edustaa mielestäni kapinallisuutta. Kevätsalo ei käyttänyt suotta sanaa kapina, muutosprosessi on kipeä ja kova, jossa kolisee ja paukkuu jonkin aikaa ennen kuin uusi otetaan vastaan. Ehkä vähemmin kivulias tie on lähteä rakentamaan tyhjästä. Tehdä irtiotto ja rakentaa siellä, mistä löytyy se ryhmä joka kokee ettei ole liikaa menetettävää ja näkee uuden mahdollisuutena. Luodaan seuraava sukupolvi.

Kerro kaverille

Viime vuosi on ollut omalla tapaansa hilpeää aikaa sosiaaliselle medialle. Itse arvioisin sen monessa suhteessa sosiaalisen median läpimurtojen vuodeksi. Valtamedioissa alettiin puhua laajasti siitä ja käsite tarttui myös tavallisten ihmisten puheisiin.

Sosiaaliseen mediaan on liitettävissä jo paljon merkkejä hypestä, mikä näkyy mm. hankepuolella parhaillaankin. Tuntuu myös siltä että vähän joka toinen koulutusorganisaatio alkaa tarjota sosiaalisen median koulutuksia.  Kaikessa pitää olla mukana sosiaalinen media, jotta juttu vetää. Itse olen tästä hieman jo harmissani, kun ylikuumeneminen saattaa helposti peittää alleen itsessään hyvän asian. Tällaisesta menosta seuraa helposti krapula joka voi näkyä jatkossa syntyneiden uusien mahdollisuuksien vähättelynä ja unohtamisena joksikin aikaa.

Kuitenkin huvittavinta on ollut itse sosiaalisen median käsitteen jäsentyminen. Käsitteenä se on ollut koko ajan enemmän tai vähemmän liikkeessä. Paras tarjous on ollut ehkä Tarmo Toikkasen ja Eija Kallialan kuvaus, kirjassa Sosiaalinen media opetuksessa, missä se kuvataan “yhteiseksi prosessiksi, jossa yksilöt ja ryhmät rakentavat yhteisiä merkityksiä, sisältöjen, yhteisöjen ja verkkoteknologioiden avulla”. Loppuvuodesta sosiaalista mediaa alettiin liittämään samaksi asiaksi kuin yhteisöllinen media. Tästä käytiin todella runsas keskustelu Sometu -verkostossa. Tämäkään keskustelu ei johtanut mihinkään suureen konsensukseen.

Mutta, mitä sitten tapahtuikaan? YLE:n uutisoinnit olivat ensimmäisiä, joissa itse havahduin kuuntelemaan, miten uutistenlukija viittasi “sosiaalisessa mediassa käytyihin keskusteluihin”. Myös yksittäiset ihmiset alkoivat puhua “menemisestä sosiaaliseen mediaan”, kuten Kitti Forsgård ja Pauliina Mäkelä tekevät tässä Innovaatiojunan ensikohtaamisessaan. Sosiaalisesta mediasta onkin tullut ihmisten puheessa paikka.

Tavalliselle ihmiselle, joka ei ole itsessään sosiaaliseen mediaan vihkiytynyt, sen mieltäminen paikkana on ihan toimiva ratkaisu. Jos haluat keskustella tai tehdä yhdessä, niin on vain järkevää yksinkertaistaa asioita. Sosiaalisen median mieltäminen prosessina tai muuna, on omien mielenkiinnonkohteiden kannalta täysin merkityksetöntä. Se on vähän sama kun insinööri korostaisi sitä mihin auton voimansiirto perustuu ja nimeää auton tämän perusteella, kun sinä vain haluat ajaa ja päästä perille.

Enpä olisi kovinkaan yllättynyt, jos sosiaalinen media käsitteenä luutuisi merkitsemään paikkaa verkossa, jossa ihmiset kohtaavat ja keskustelevat. Huomaan, että ajatus saa itsellänikin hieman niskavillat nousemaan. Tunnistan tuon pienen “insinöörin” heräävän sisälläni. Massat kuitenkin määrittävät sanojen sisällön viime kädessä. Se on folksonomiaa ja joukon viisautta. Massoille on aikalailla sama mitä tälläkin termillä etulinjan propellihatut haluavat viestiä. Ne piirteet mitä me siihen olemme liittäneet, eivät toki häviä mihinkään. Ehkä niitä vain aletaan kutsua eri nimillä.

Kerro kaverille

Olin mukana kuun alussa pidetyssä Enterprise 2.0 tapahtumassa Helsingissä ravintola Nollassa. Tapahtumassa ideoitiin miten suomailaiset yritykset saataisiin enemmän kiinnostumaan sosiaalisen median hyödyntämisessä omassa arjessaan. Lähtökohta taisi olla aika monella pyrkiä päästä myymään alan palveluita yritystoimintaan, mikä on sinällään mielestäni ihan hyvä asia.

Illan keskusteluissa nousi hyvin odotetusti heti kärkeen tarve kuvata ne hyödyt mitä sosiaalinen media yrityksille tuo. Hyöty on asia, joka on noussut mielestäni hieman liiankin suureen arvoon niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla. Tuntuu kuin ihmisiä ja asioita arvioitaisiin ensin hyötyskannerilla millä edes harkitaan uusiin ilmiöihin tutustumista. Vaikuttaa siltä kuin liian monessa paikassa uteliaisuus ja vapaa ideointi loistaisi poissaolollaan.

Sosiaalisen median työkalut ovat pääpiirteittäin yritysten luomia, vaikkakin ne ovat syntyneet vahvasti yhteistyössä palvelujen käyttäjien kanssa. Tämä koskee ainakin suurimmat ja käytetyimmät palveluita. Silmiinpistävää on kuitenkin se miten ne eivät ole syntyneet juurikaan vanhojen yritysten toimesta. Kyseessä on ollut joukko tutkijoiden tai muiden innokkaita yksittäisiä ihmisiä ja heidän perustamiaan startupeja jotka ovat syntyneet nettiin idea mielessään. Näiden yritysten koko toiminta on perustunut uskoon johonkin uutteen innovaatioon tai mahdollisuuteen mitä verkon mahdollisuudet tuovat tullessaan.

Sosiaalisen median toimintatavat taitavatkin edustaa vanhemmissa yrityksessä jotain mikä tarkoittaa luopumista jostakin saavutetusta tai muuten olemassa olevasta. Se voi olla luopumista vanhoista totutuista prosesseista, rakenteista, työkaluista, käytännöistä ja jopa rajuimmillaan kokonaisista heille tutusta markkinoista. Luopuminen tarkoittaa pirunmoista ponnistusta miltä tahansa organisaatiolta ja mitä isompi yritys on kyseessä, todennäköisesti ponnistus on sitä kovempi.

Historia tuntee paljon tapauksia siitä miten menestyvän on vaikea luopua saavuttamastaan, vaikka maailma ympärillä muuttuisi. En tiedä, kuinka moni muistaa 2003 vuoden lopulta tv-mainosta, jossa sanottiin: ”Mikään ei korvaa aitoa valokuvaa”. Kyseessä oli Kodakin perinteisen filmirullateollisuuden viimeinen parkaisu. Vuoden 2004 alussa yrityksen oli jo kuitenkin pakko todeta, miten asiakkaat olivat hylänneet filmirullat ja siirtyneet digikuviin. Yritys joutui pakon edessä näkemään toimintaympärisön muuttuminen digiaikaan, minkä se oli itsepintaisesti kieltäytynyt hyväksymästä. Tuloksena oli 15 000 Kodakin työntekijän irtosanominen. Tämäkään ei riittänyt vaan myöhemmin irtisanottiin vielä 10 000 lisää. Yrityksen putoaminen oli vähintäänkin musertava.

Eniron viestinnässä on ollut havaittavissa paljon Kodakin vuosituhannen alun viestintään viittavia merkkejä. Yritys on kieltänyt työntekijöiltään Facebookin ja YouTuben käytön työpaikalla ja viimeisimmät tv-mainoksissa mies kehuu omien businesstensä menestyneen aina koska ne ovat olleet esillä puhelinluettelossa. Milloin ja missä olet viimeksi käyttänyt puhelinluetteloa? Ennen puhelinluettelon asema on ollut varmasti juuri niin kuin mainos sanoo, mutta tuskin sitä enää kukaan tänä päivänä vakavasti väittää menestystekijäksi saati sitten tulevaisuudessa. Tästä voi hyvinkin syntyä Kodakin tarina minikoossa, ellei uudelle anneta tilaa kasvaa yrityksen sisällä. Toivottavasti vanha tarina ei toista itseään.

Onneksi surkealtakin kuulostava tarina saattaa sisältää toivoa ja uuden alun. Vaikka Kodak putosi korkealta ja kovaa, kriisi taisi kuitenkin jäädä vain draaman käänteeksi. Kodak on nyt löytänyt digiajan ja parhaillaan suorastaan revittelee sillä. Vanhakin organisaatio pystyy uudistumaan, mutta turhan usein se tapahtuu syvän kriisin kautta. Kriisin jälkeen vanhastakin voi tulla hyvinkin notkea uuden maailman edustaja. Uutta Kodakia voi ihastella yrityksen, alunperin omaan käyttöön, tekemästä Wind of Change videosta:

Kodak, Eniro niin kuin muutkin yritykset voivat hyötyä sosiaalisesta mediasta olemalla läsnä siinä maailmassa missä merkittävä osa heidän asiakkaistaan on. He voivat oppia heiltä ja kehittää vuorovaikutuksessa palvelujaan näiden kanssa. Nykyisin on ihan sallittua oppia asiakkailtaan ja kaikkea ei tarvitse itse tietää ennalta.

Tällä hetkellä sosiaaliseen mediaan uppoutuminen on yritykselle mahdollisuus kehittää omaa liiketoimintaa ja luoda kilpailuetua. Uskon että suurimmat hyödyt tulevat oman innovoinnin kautta. Siitä että on itse osa prosessia, jossa uudet verkon mahdollisuudet avautuvat ja kehittyvät. Sosiaalinen media pitää kokea itse.

Ne jotka odottavat sosiaalisen median työkalujen koulutusta valmiina pakettina odottavat liian kauan. Silloin kun välineet ovat opetettavissa valmiina konsepteina, ne ovat jo kaikkien saatavilla ja mitä ilmeisemmin jokin kilpailija on jo ottanut niistä syntyneen hyödyn irti. Tässä vaiheessa toimintatapa on jo muille menestymisen edellytys. Uskon että tämä on yksi syy, miksi esim. Googlen valta-asema on tällä hetkellä niin vahva. Verkon luoman rajun ympäristömuutoksen keskellä he ovat olleet alusta asti tutkimassa, kokeilemassa ja rakentamassa palveluja verkon sosiaalista mullistusta.

Verkossa kilpailuetu ja innovaatiot syntyvät vuorovaikutuksessa muiden käyttäjien kanssa. Tästä seikasta voi varmasti hyötyä lähes mikä yritys tahansa. Uskon että yksittäisien yrityksien innovaatiot ovat yhä enemmän sosiaalisia luonteeltaan. Niissä yksittäiset yritykset yhdistävät oman ydinbusineksen substanssiosaamisensa uusiin välineisiin ja tapoihin toimia yhdessä asiakkaiden ja muiden sidosryhmien kautta. Tätä kautta ne ovat myös vaikeammin koulutettavissa mutta myös haasteellisempia kopioida.

Minä koen että verkossa kytevä maailma on jotain todella uutta. Samalla se vie pohjan monelta perinteiseltä tavalta ajatella. Olen omissa puheenvuoroissa ja koulutuksissa pyrkinyt tekemään rinnastuksia vanhan reaalimaailman ja verkon välillä. Nämä ovat olleet itsellenikin avaavia tapoja lähestyä uudenlaista toimintaympäristö. Ehkä kysymys siitä mitä hyötyä yritykselle on sosiaalisesta mediasta voitaisiin kääntää muotoon, mitä hyötyä yritykselle on oppimisesta yleensä. Tästä on pitkälti kyse. Sosiaalinen media luo puitteet runsaalle tämän päivän autenttiselle oppimisympäristölle yrityksen sisäisesti sekä suhteessa sen kaikkiin sidosryhmiin globaalisti. Tässä maailmassa korostuu tietämyksenhallinta, hiljainen tieto ja ihmisten välinen vuorovaikutus, kaikki sellainen mikä ei ole suoraan mitattavissa.

Kerro kaverille

Olen poistanut tänään blogistani 28.7. kirjoittamani merkinnän merkinnän Onnellisen lapsuuden tragedia. Koitan kuvata tässä parhaani mukaan tähän johtaneita syitä ja myös sitä taustaa, mistä merkintä syntyi.

Uskon syvästi avoimuuteen yleensä. Se ei ole itsessään mikään autuus ja ratkaisu kaikkeen, mutta se on selvästi parempi vaihtoehto kuin sen vastakohta – suljettu toimintatapa mikä on vielä varsin vallitseva toimintatapa kulttuurissamme. Pyrin omalla tekemiselläni edesauttamaan maailman muuttumista avoimemmaksi ja myös oppimaan itse toimimaan sen ehdoilla. Yhteisissä asioissa verkko on tässä erityisen tärkeä väline tukemaan avoimuutta ja avointa vuorovaikutusta.

Olen kirjoittanut blogissani ennenkin avoimuudesta ja sen monisyisyydestä. Avoimuus on pyrkimys mikä kattaa jakamisen, kuuntelun ja myös oppimisen. Avoimuus vaatii kohtaamista ja empatiaa. Minulle oleellinen osa myös omaa avoimuuden edistämistä ja sen tutkimista on olla siinä itse oma persoonana mukana. Se että puhuisin avoimuuden puolesta ja samalla en olisin vain kliinisesti verkossa mukana, tuntuu minusta jokseenkin ristiriitaiselta. Se olisi jo askel kohti suljetumpaa maailmaa. Tämä kuitenkin altistaa minut samalla tilanteille, joissa on helppo polttaa näppinsä. Se on kuitenkin osa avoimuutta ja myös oppimista.

Kyseisessä merkinnässäni tein yhden merkittävän eettisen virheen, mitä kadun nyt syvästi. Voin jakaa omaa tarinaani verkossa, mutta tuohon merkintään toin mukaan palan tarinaa toisen ihmisen elämästä ilman hänen suostumustaan. Siihen minulla ei ollut mitään oikeutta. Kyseisellä ihmisellä on täysi oikeus olla tästä loukkaantunut. Olin tälle asialla täysin sokea sitä kirjoittaessani ja pakko myöntää että näin oli vielä monta päivää kirjoittamisen jälkeenkin. Olen tästä syvästi pahoillani ja kadun nyt tekoani.

Häpeä ei ole miellyttävä tunne, mutta sitäkin merkityksellisempi ja tärkeä. Se tunne muistuttaa ansaitusta oppitunnista, minkä kanssa olen nyt itse tämän viikonvaihteen paininut. Tämä on merkittävä osa oppimista olemaan, henkistä kasvamista.

Minua on jo vuosia vaivannut se ahdistus mitä näen ympärilläni yksittäisissä opettajissa, opiskelijoissa ja muissa työpaikoissa. Kuormittuminen tuntuu olevan iso osa jokaista työpaikkaa alasta riippumatta. Myös moni nuori opiskelija kärsii stressistä ja mielenterveysongelmista tänä päivänä. Haluan löytää ja ymmärtää niitä vaikuttimia, mistä tämä kaikki kumpuaa. Oma kokemukseni on että kaikki ihmiset pyrkivät pohjimmiltaan hyvään ja pyrkivät tekemään oikein. He ovat älykkäitä ja järkeviä, silti ahdistus on varsin yleistä, mikä näkyy niin mediassa kuin arjessakin.

Kyseisen merkinnän keskustelussa minulta kysyttiin mitä minulle on perinteinen opettaja. Mielestäni siinä ei ole kyse mistään, mikä on sidottavissa yksittäiseen ihmiseen. Meissä on olemassa vain jäsenyysasteita perinteiseen ja uuteen opettajuuteen. Perinteinen ja uusi ovat luonteeltaan siis enemmän stereotyyppejä – abstraktioita jotka kuvaavat tiettyjä toimintatapojen joukkoja.

Perinteinen opettajuus sitoutuu mielestäni niihin elementteihin, mitkä luovat valvovaa ilmapiiriä kuten Eira Korpinen kuvaa. Sitä ohjaavat säännöt, opettajajohtoisuus, moralisointi, totteleminen, oppilaiden luokittelu ja kaavamainen käyttäytyminen. Uusi opettajuus luo vahvemmin humaanista ilmapiiriä, missä korostuu henkilökohtaisuus, joustavuus, yksilön arvon kunnioittaminen, itsekuri ja osallistava päätöksenteko. Niin opiskelijaa kuin opettajaakin kohtaan.

Yksi keskeinen, empiirinen havaintoni mikä minussa vahvistaa sitä kuvaa ettei nämä ole esim. yksittäisen opettajan piirteitä on se miten verkko tuntuu tuovan meissä luonnostaan enemmän humaanisen ilmapiirin toimintatapoja eikä siellä esiinny samanlaista ahdistusta. Jos havaintoni on oikeansuuntainen, tämä johtaa mielestäni luonnostaan kulttuurillisiin ja kontekstiriippuvaisiin selityksiin asioille.

Tämä on johtanut minut ajattelemaan että vaikuttimet ovat jossakin paljon syvemmällä kuin mitä voidaan arkisella havainnoinnilla tehdä. Tällä hetkellä uskon siihen että kyseessä on kulttuurinen törmäys jonka taustalla on käynnissä oleva raju yhteiskunnallinen muutos. Kyseessä on joukko asioita, jotka ovat meidän tämänhetkisen arkijärjen ulkopuolella. Ehkä ratkaisun avaimet ovat tuossa verkon ja lähimaailman välisessä erilaisissa toimintakulttuureissa. Ehkä me pystymme niitä peilailemalla saaman riittävää ymmärrystä, jonka avulla voimme alkaa muuttaa toimintatapojamme ja ehkäpä siten se ahdistuskin voi alkaa lieventyä. Kyseinen merkintä pyrki kuvaamaan tätä kulttuurista myllerrystä, kuvaamalla yhden idean siitä, millaisista asioista tämä kaikki voi kummuta. Se oli kuitenkin kuitenkin pyrkimys väärällä tavalla kuvata tärkeää asiaa.

Pyrkimys hyvään ei tee oikeutusta vetää siihen mukaan muita ihmisiä. Ei varsinkaan näin syvällä tasolla. En ole varmasti ensimmäinen ihminen joka satuttaa pyrkimällä hyvään. Silti se on erittäin hämmentävää ja raskasta kohdata itsessään. Ehkä oman itsensä kohtaaminen onkin niitä kaikkein vaikeimpia asioita. Tuskallista, mutta tarpeellista yksilön kasvun ja myös avoimuuden näkökulmasta. Suljettu tie tästä eteenpäin olisi lähteä hakemaan oikeutusta hyvästä pyrkimyksestä jatkaa omaa toimintatapaansa. Itse katson kuitenkin parhaaksi jatkaa sillä tiellä mihin uskon ja löytää oikeat keinot edetä.

Kerro kaverille

Tämän päivän Hesarissa ministeri Sirkka-Liisa Anttila heittää ilmaan ajatuksen ruuan alv:een pudottamisesta jopa nollaan. Samalla hän kuitenkin toteaa että epäterveellisiä ruokia voisi hyvin verottaa vaikka hieman enemmänkin. Verotus ja lainsäädäntö ovat tehokkaita tapoja ohjata kuluttajien käyttäytymistä. Anttilan ajatus tervellisemmästä ruuasta kuulostaa periaatteessa hyvältä ja kirvoittaa miettimään asiaa pidemmälle.

Ruuan verotusta miettiessä herää ajatus siitä miksei tässä hyödynnetä tehokkaammin sitä tietoa, mikä on jo saatavilla tai mitä voitaisiin kerätä. Ruokaa tarkkaillaan hyvin tehokkaasti jo tällä hetkellä aina alkutuotannosta kaupan tiskille tai ravintolapöytään. Ruuan aluperä on aina selvitettävissä tarkkaan yksittäiselle maatilalle, missä se on valmistettu. Samoin myyntipaikka on hyvin tiedossa. Tästä voitaisiin jo laskea karkea periaate laskea tuotteelle verorasite ruuan valmistuspaikan etäisyyden mukaan. Tällä tapaa voitaisiin tukea lähiruuan suosimista ja sitä kautta ympäristöystävällisyyttä.

Dataa on jo nyt saatavissa paljon ja uuden datan tuottaminen ei ole enää mikään mahdoton ongelma. Tällä tapaa jatkossa voitaisiin hyvin laskea erilaiset ympärisökuormitukset yksittäisille tuotteille, mitkä olisi nähtävissä ruokakaupoissa. Saman tiedon varassa voitaisiin säädellä verotusta sekä yksittäiset kuluttajat voisivat tehdä arvovalintoja paremman tiedon varassa.

Nykyisen verkon ja pilvilaskennan aikana, suurin este tällaisien palvelujen rakentamiseen on ne ihmiset jotka sanovat ettei tämä ole mahdollista tai ettei tällainen koskaan tule tapahtumaan. Itse olen todella yllättynyt ellei tällainen kehitys toteudu jossakin muodossa. Siksi että se varsin mahdollinen ja myös ohjaa yksilön parempaan tietoon ja säätelyyn yhteisien suurien ongelmien parissa.

Kun hankin omakotitalon, huomasin että oma systeeminen ymmärrykseni energiataloudesta parani hetkessä. Omat teot ja päätökset näkyivät niin suoraan omassa energiankulutuksessa ja sitä kautta laskuissa. Tällainen tieto hämärtyy helposti jo rivitalo- ja varsinkin kerrostaloasumisessa. Teknologia kuitenkin mahdollistaa tämän tiedon kohdentamisen tarkemmin kuin mitä tänä päivänä tehdään. Tämä pätee niin yksittäiseen asuinrakennukseen kuin yleiseen verotukseenkin. Teknologia mahdollistaa saman ilmiön jakamisen yksilötasolla paikasta riippumatta.

Miltä kuulostaisi, jos sinulla olisi yleisessä tiedossa oleva henkilökohtainen ympäristönkuormitusluku? Kaikkiin ostotapahtumiin liittyisi rekisteröintitieto sinusta, minkä perusteella sinulle luotaisiin henkilökohtainen profiili. Verkko mahdollistaa oman kuormitusluvun vertailun toisiin, mikä ohjaa luonnostaan meidän käytöstä. Kaikkien olosuhteet eivät ole samat, joten vertailu tuskin olisi sinällään suoraan vertailukelpoinen. Joka tapauksessa se antaisi paremman kuvan kulutuksesta yleisesti ja ohjaisi jokaista suhteuttamaan omaa käytöstään muihin. Tällainen avaava toiminta voisi johtaa sosiaaliseen arvostukseen sen mukaan mitä pienempänä pystyt lukusi pitämään. Sehän tavallaan kertoo siitä miten otat toiset huomioon.

Anttilan ajatus terveellisestä ruuasta voitaisiin laventaa ruokaostosten ja liikunnan perustellaa laskettavaan henkilökohtainen hyvinvointi-indeksiin. Tätä tietoa voitaisiin hyödyntää verotuksessa tilastollisien riskien perusteella. Tavallaan maksaisit itse oman kuormituksesi siinä suhteessa kuin oma tilastollinen klusterisi kuormittaa järjestelmää. Omilla teoillasi voisit taas vaikuttaa siihen, mihin klusteriin kuulut. Tämän ei tarvitsis johtaa elitismiin ja heikompiosaisien sortoon. Oikein johdettuna tämä voisi johtaa kuitenkin elintasotautien säätelyyn.

Tässä ajatusketjussa on itsestänikin piirteitä dystopiasta. On kuitenkin pakko myöntää, ettei tällainen tulevaisuus ole mahdoton. Enneminkin se on varsin mahdollinen jossakin muodossa. Ympäristömuutos tulee asettamaan meidät tulevaisuudessa yhä enemmän seinää vasten. Samalla se pakottaa meidät tekemään päätöksiä, joista osa voi ohjata tietyn yksityisyyden menetykseen. Oman toiminnan avaaminen voi olla edellytys oikealle muutokselle yksilöiden käyttäytymisessä, jotta kehitys voi todella muuttua. Avoimuus voi toimia tässäkin suhteessa turvana.

Yksi syy vastustaa tällaista tulevaisuutta on myös se ettei se ole vielä totta. Perintöverotus on ollut minulle aina yksi aivan käsittämätön verotuksen muoto. Siinä valtio ottaa itselleen vainajan omaisuudesta veron. Kärjistäen voisi sanoa, että valtio verottaa siitä että se menettää itseltään yhden kuluerän, kun merkittävä osa menehtyvistä on joko eläkeläisiä tai vakavasti sairaita. Tästä kuitenkin valtio laskuttaa perikuntaa. Mielestäni tässä ei ole mitään järkeä. Sen sijaan verotuksessa joka kohdistuu yksilön tekemiin valintoihin, millä on vaikutusta koko ympäristöön tai henkilökohtaiseen hyvinvointiin on aivan toisella tapaa mielekästä ja hyväksyttävää. Se antaa yksilölle mahdollisuuden valita.

Kerro kaverille

Don Tapscottin kuvaa We Now -dokumentissa miten tänä päivänä yleisesti hyväksytään se miten yritykset saavat menestyä ja tehdä rahaa, kunhan he tekevät hyvää ihmiseten mielestä. Pitää olla siis reilu. Ennen näin ei aina ole ollut ja moni iso yritys ei vieläkään ole oppinut tätä läksyä, ei ainakaan perusteellisesti. Viime aikoina taitaa on tähän liittyen on saanut lukea monta uutista. Tässä muutama poiminta:

Yahoon ja Microsoftin unelmasopimus

Yahoo ja Microsoft tekivät yhteistyösopimuksen, jolla he pönkittävät toinen toistaan Googlea vastaan. Yahoo käyttää jatkossa Microsoftin hakukoneteknologiaa ja kerää suurimman osan syntyneistä mainostulosta. Tämä on molempien yritysten mielestä win-win -tilanne, kuten Microsoftin Steve Ballmer kuvaa: “Tämä on minun mielestäni tilanne, jossa molemmat voittavat”.

Yahoon osake kuitenkin romahti tiedon jälkeen 12 %. Hyvä sopimus yrityksille, mutta kokeeko käyttäjät näin? Ballmerin kommentti sopii turhan hyvin siihen mielikuvaan mikä minullakin Microsoftista on. Ihmettelyyn sisälly mitään ajatusta asiakkasta tai arvoista mihin ihmiset uskovat. Vanhaan yrityslogiikkaan kuuluu oikeutus, joka lähtee mantrasta jossa yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa. Tällä on yritykset hakeneet itselleen oikeutuksen vastaavaan toimintaan, josta lapsia torutaan hiekkalaatikolla. Uskon että tämä mielikuva Microsoftista on oleellisempi juttu kurssinnotkahdukseen tässä kuin itse sopimus.

Applen sovelluskauppa ja Google Voice

Applen iPhonea varten rakentaman sovelluskaupan kehittäjälisenssiehdot ovat herättäneet pitkään jo keskustelua. Yleisesti ehdot koetaan liian tiukkoina. Keskeinen epäkohta on Applen päätös estää heidän omien palvelujen kanssa kilpailevien tuotteiden pääsy myytäväksi ja sitä kautta käytettäväksi iPhonessa. Apple on useita kertoja yksipuolisesti ja tylysti vain poistanut kolmansien osapuolien sovelluksia palvelusta tai estänyt niiden lisäämisen palveluun jo kättelyssä.

Tilanne on kärjistymässä nyt kun yhtiö eväsi Google Voice App -sovelluksen pääsyn sovelluskauppaan. Michel Arrington ilmoitti jo TechCrunsh -blogissa luopuvansa koko iPhonen käytöstä, koska tällä puhelimella ei voi käyttää kyseistä Googlen palvelua. Myös digg.com:ssa yli 2000 kertaa digattu juttu Apple’s AppStore Approval Process Has Gone Too Far -kertoo samaa tarinaa. Apple ei palvele tässä asiakkaitaan, vaan ajaa itsekkäästi omaa lyhytjänteistä etuansa. Toiminta on varmasti pidemmän päälle heitä vastaan.

On mielenkiintoista seurata miten käy Spotifyn uudelle sovelukselle, joka kilpailee selvästi iTunesin kanssa. Kun Apple torjuu tämän, uskon että edessä on vielä suurempi vastareaktio kentältä.

NSN myy valvontaa Iranille

Nokia Siemens Networks myi Iranin hallitukselle Internet-valvontasoftan. Tämä oli varmasti yrityslogiikan kannalta hyvä kauppa, josta sai varmasti myös hyvän katteen. Käytännössä Nokian kannalta kauppaa voi pitää lähes imagollisena itsemurhana. Kauppa oli selvästi räikeässä ristiriidassa ihmisten oikeustajua vastaan, mistä seurasi Nokian tuotteiden boikotointi. Tapaus on vähintäänkin surullinen.

Korjausliikkeitä

Heinäkuun alussa TechCrunsh -blogissa hämmästeltiin mitä oli tapahtunut Google appsin ilmaispalvelulle. Tämä ei vastannut Googlen aikaisempia linjauksia ja herätti hämmästystä. Googlen mantrana on ollut alusta asti olla hyvä ja tehdä hyvää. Googlen koko toiminta perustuu tähän ja siitä syntyvään luottamukseen. Firma korjasikin liikkeen pian ilmoittamalla että kyseessä oli erehdys. Se millainen erehdys oikeasti oli kyseessä jää epäselväksi. Kokeiliko firma kepillä jäätä vai oliko kyseessä todella viaton sattuma ei varmaan selviä koskaan. Yhtä kaikki tapahtuneesta jäi elämään pieni epäilys.

Muut firmat kuin Google eivät ole tietääkseni vielä tehneet korjaavia liikkeitä yleisön paineesta. En olisi kovin yllättynyt, jos Apple taipusi pian korjaamaan palvelunsa ehtoja. Apple on onnistunut vielä säilyttämään good willin omassa imagossaan, mutta tällaiset tapaukset nakertavat sitä tehokkaasti. Nokia ja varsinkin Microsoft taitavat olla tässä suhteessa vielä enemmän hukassa.

Toimintakenttä on muuttunut nopeasti varsin radikaalilla tavalla. On mielenkiintoista nähdä miten kyläyhteisöistä tuttu yhteisöllisyys alkaa ohjailla toimintaa globaalilla tasolla. Perinteisen yritystoiminta-ajattelun näkökulmasta asiakkaista on tullut pirullisia, kun he kommunikoivat keskenään ja arvottavat asioita. Valta jakautuu uudella tavalla, paljon tasaisemmin kuin koskaan ennen. Tältä ei ole suojassa enää isotkaan yritykset tai ehkä ne ovatkin tälle kaikkein haavoittuvaisimpia tänä päivänä.

Kerro kaverille

Olen poistanut tämän merkinnän. Selitän tähän johtaneita tekijöitä merkinnässä: Nyt meni metsään pahemman kerran.

Kerro kaverille

Us Now -dokumentti on katsomisen arvoinen kokonaisuus. Kyseessä on ohjelma, jossa kuvataan millaisen yhteiskunnallisen muutoksen keskellä elämme. Video löytyy osoitteesta www.usnowfilm.com sekä YouTubesta. Tässä on YouTuben omalta playlistiltäni tehty upotus: