Eilen eräs kollega herätteli taas miettimään muutosta tai ehkä paremminkin sitä miten ottaa suhde muutosvastarintaan organisaatioissa. Itse kehittäjäorganisaatiossa jo pitkään toimineena haasteet kuulostivat kovin tutuilta. Tällä kertaa kyse oli pyrkimys löytää keinoja saada aikaan käyttöehtosopimuksista suhteessa sosiaalisen median välineisiin, kuten Googlen palveluihin joihin organisaatiot olisivat valmiita hyväksymään. En jotenkin jaksa uskoa että tämä tie vie oikeasti muutokseen organisaatioissa. Vanhaan järjestykseen ei helposti tule muutosta ja varsinkin kun avoin verkko tuo monessa suhteessa aivan uuden logiikan, on sitä vaikea perustella vanhalla logiikalla. Minulle tämä näyttäytyy pyrkimyksenä perustella sopimuksin luottamusjärjestelmä systeemille joka perustuu pohjimmiltaan epäluottamukseen. Toisaalta on hyvä kysyä että mikä sitten vie eteenpäin?

Kävin viime marraskuussa Kiinassa. Käydessäni Kielletyssä kaupungissa jäin pohtimaan keisarin ehdotonta valta-asemaa suhteessa kansalaisiin. Kielletyssä kaupungissa tärkeissä luottamustehtävissä olevat miehet olivat kaikki eunukkeja. Kaupunkiin ei tavalliset kansalaiset päässeet ja kun oma palvelusväki oli kuohittu, saattoi keisari uskoa ettei hänen 30 000 jalkavaimoaan tullut raskaaksi muuta kuin ruhtinaallista tietä. Yksi mies on määrännyt omista itsekkäistä syistä säännöt, joita koko kansa noudattaa. Asia ei voi kuin hämmästellä, mutta jotain peri ihmismäistä siinä on.

Ihmisellä tuntuu olevan jokin sisäinen pyrkimys lukittautua pysyviin sosiaalisiin rakenteisiin. Rakenteet todella koetaan pysyvinä, kiinteinä osina ympärisöämme ja omat ponnistelut keskittyvät lähinnä tässä järjestyksessä kiipimiseen ja taisteluun, ei niiden kyseenalaistamiseen ja uudistamiseen. Tässä päivässä tämä näkyy mm. keskusteluina siitä miten asiat eivät ole mahdollisia kun laki kieltää tai miten meidän koulu on järjestetty, miten ammattiliitot ovat asettaneet kantansa ja mihin ihmiset on koulutettu. Lista on loputon. Loputon määrä asioita meidän itsemme määrittämiä omia konstruktioita ja jotka ovat kaikki halutessamme sovittavissa uusiksi tavalla joka palvelee meitä paremmin.

»Oletteko varma, ettette tule katumaan tätä?» Mielessä pyörii kysymys, joka esitettiin nuorukaisille, kun he pyrkivät Kiinan keisarin, Taivaan pojan, hovimiehiksi. Kysyjä piteli kädessään pientä ja kaarevaa veistä, vastaajan vatsa ja reidet oli kääritty tiukkoihin siteisiin.
(Antti Helin, Mondo.fi)

Pirullinen ansa nykyisiin rakenteisiin elämänsä rakentamisessa on se miten se samalla nostaa meidän panoksia tukea niiden olemassaoloa. Jokainen tehty panostus on muuttuu merkityksettömäksi uhraukseksi jos systeemi muuttuu. Tässä päivässä se voi näkyä vaikka satsauksena koulutukseen jota ei enää kohta tarvita. Työelämä on muuttunut. Kielletyn kaupungin eunukeilla tilanne oli vielä traagisempi, kulkuset oli ja pysyi purkissa leikkauksen jälkeen vaikka keisarin valta päättyikin aikanaan.

Meihin taitaa olla rakennettuna sisään pyrkimys ylläpitää ja muodostaa instituutioita. Samalla kun muodostamme niitä, ne rupeavat sitomaan toimintaamme. Vanhat organisaatiot eivät helpolla muuta toimintaansa, jotenkin näyttää siltä että nykyinen trendi suurempiin yksiköihin vielä entisestään edistää tätä muuttumattomuutta. Suuressa on varaa hieman pidempään olla muuttumatta. Tämä ei ole itsessään paha asia, pelkästään yhteiskuntajärjestys vaatii tällaisien rakenteiden tunnustamista ja ylläpitoa. Ainakin nykyisen muotoisessa yhteiskuntarakenteessa

Aikanaan Kimmo Kevätsalo kuvasi omassa väitöskirjassaan, miten vanhat organisaatiot toimintatapoineen oikeasti muuttuvat vain kahta tietä: syvä kriisi tai kapina. Olen aikaisemmin kirjoittanut Kodakin kriisista, joka edustaa hyvää esimerkkiä syvästä kriisistä. Kodak joutui lopulta tunnustamaan että maailma ulkopuolella oli muuttunut niin paljon että heidän oli myös muuttua sen mukana. IBM taas edustaa yritystä joka muuttui oman keskijohdon kapinan kautta uudeksi yritykseksi, joka rakensi itselleen osallistavat tavat johtaa ja toimia. Samalla palvelut lähtivät rakentumaan avoimen koodin suuntaan. Firma porskuttaa taas.

Todella uudet tavat tuntuvat kuitenkin nousevat tyhjästä, ilman mitään organisaatioiden historiarasitteita. Verkossa tämä näkyy vahvasti. Google, Facebook, Yahoo ja moni muu keskeinen peluri on alkanut yhden tai muutaman ihmisen innosta, joilla ei ole vielä ollut paljon hävittävää. Todennäköisesti näidenkin toimijoiden kohtalo on aikanaan aivan sama kuin muilla toimijoilla.

Kollegani kysely uusien välineiden käyttöönoton edistämisestä organisaatiossa edustaa mielestäni kapinallisuutta. Kevätsalo ei käyttänyt suotta sanaa kapina, muutosprosessi on kipeä ja kova, jossa kolisee ja paukkuu jonkin aikaa ennen kuin uusi otetaan vastaan. Ehkä vähemmin kivulias tie on lähteä rakentamaan tyhjästä. Tehdä irtiotto ja rakentaa siellä, mistä löytyy se ryhmä joka kokee ettei ole liikaa menetettävää ja näkee uuden mahdollisuutena. Luodaan seuraava sukupolvi.

Kerro kaverille

Tiistaina koin yhden niistä hetkistä, joissa yksittäinen asia konkretisoituu ja pysäyttää täysin. Sitä jotenkin havahtuu miten todella elää murroksen keskellä. Tavallaan kokee jotain, minkä jo tietää, mutta käytännön tilanne luo siihen jotain uutta syvyyttä. Asian tavallaan aistii.

Olin maanantain ja tiistain Nonaka Aalto workshopissa Dipolissa. Tapahtumassa oli mukana joukko kiehtovia, inspiroivia, ajattelevia ihmisiä joiden kanssa oli innostavaa keskustella. Myös itse teema oli erittäin mielenkiintoinen. Ikujiro Nonakan ba on tutustumisen arvoinen teoreettinen jäsennys tietämyksenhallinnasta ja -kehittämistä organisaatiossa, vaikka se ei vielä ajatuksissaan verkostoihin asti taivukkaan.

Toisen päivän lopulla osallistujat oli jaettuna kahteen ryhmään. Ryhmä, jossa olin mukana sai jälkimmäisenä tehtävänään määrittää miten tvt voi auttaa luomaan Nonakan kuvaamaa ba-tilaa. Keskustelussa minulle valkeni vähän kerrassaan se miten elän kuitenkin aivan toisessa maailmassa kuin muut paikalla olleet. Olen nähnyt ja kokenut jotain sellaista, mistä nämä ihmiset olivat jääneet paitsi. Ikään kuin eläisimme aivan eri kulttuureissa.

On kiehtovaa havaita, miten meidän älykkyys on kontekstiriippuvaista. Ei ole olemassa mitään yksiselitteistä älyä, jolla meidät voidaan laittaa järjestykseen. Meidän oma kokemushistoria vaikuttaa vahvasti siihen mitä me voimme edes ajatella. Minulla oli vain kokemuksen kautta tässä asiassa joukko käsitteitä, taitoja, tietoa ja kokemuksia mitä en pystynyt jakamaan tämän ryhmän kanssa. En ainakaan välittömästi, ehkä tekemisen kautta pidemmällä aikavälillä se olisi mahdollista. Paikalla olleille ihmisille tvt oli jotain missä puhuttiin sähköpostista ja videoneuvottelusta. Tästä ei ollut kovin helppoa ruveta rakentamaan siltaa yhdessä tekemisen ja olemisen verkostoituneeseen avoimeen tilaan verkossa.

Tilanteen lopputulos oli ettei meidän välille syntynyt aitoa kohtaamista. Ei sellaista voinutkaan olla. Maailmat eivät vain kohtaa. Minä olin erilainen ja toiset olivat ehkä keskenään enemmän samanlaisia. Samanlaista on helpompi ymmärtää. Mikä osa minulle jää?

Oma kokemukseni uusien ajatuksien esilletuomisesta on että aina kannattaa henkisesti varautua kohtaamaan nippu tunnereaktioita. Tämä tapahtuu yleensä aina ensimmäisen kerran kun puhuu ihmiselle jostakin aivan vieraasta asiasta. Kieltäminen, epäily, kuuntelemattomuus tai jopa ärsyyntyminen ovat tavallisia reaktioita tai vain vaikeneminen. Tällaista en kuitenkaan juuri kohdannut tällä kertaa. Enemmänkin kyse oli kokemuksen puutteesta.

Tekniikka ja sosiaalisuutta tukevat palvelut sen päällä ovat muuttaneet toimintaympäristöä ratkaisevasti. Niiden käyttöönotto on pitkälti vapaaehtoista. Niihin ei tarvitse sekaantua jos ei halua. Osan ei ehkä koskaan tarvitsekaan. Osa ei tee mitään kun nykyisellään on vielä hyvä olla tai syyksi voi aina myös ilmoittaa ainaisen kiireen. Lapsia ja nuoria ohjaa uteliaisuus luonnostaan, he omaksuvat nykyisen ympäristön sellaisena kuin se on. Se on se ympäristö mihin he kasvavat. He oppivat uuden omakseen ihan niin kuin ovat tehneet kaikki sukupolvet ennen heitä. Ero menneeseen on vain se että toimintaympäristö ympärillämme on muuttunut radikaalisti pienessä ajassa. Tänä päivänä yksilön mahdollisuudet ovat jotain aivan muuta kuin koskaan ihmisen historiassa.

Ihmisen kyky oppia on uskomaton, jos ihminen antaa itselleen luvan omaksua kuten lapsi tekee, niin se mahdollisuuksia rajoittavin tekijä on juuri toimintaympäristö. Uskon että tämä on yksi keskeinen syy miksi me elämme tässä ajassa niin eri maailmoissa. Toiminta uudessa ympäristössä opettaa niitä jotka siihen tarttuvat. Tämä taas näkyy ristiriitaisuuksina, joihin ei ole aikaisemmin juuri törmätty. Se miten lapset opettavat tänä päivänä vanhempiaan on hyvä esimerkki tästä. Ei tällaista tilannetta syntyisi vakaassa toimintaympäristössä, jossa on eletty sukupolvien ajan.

Uusi toimintaympäristö tuo uudet työkalut, taidot ja käsitteet. Tästä seuraa taas luonnostaa uusi tapa ajatella ja jäsentää maailmaa, mistä seuraa myös väistämättä uusi kieli. Tunsin juuri tämän luissani tuossa kyseisessä workshopin viimeisessä sessiossa. Jos kokemus puuttuu, ei voi pelata kuin omilla ennakkoluuloillaan. Niin hyvässä kuin pahassa. Me tarvitsemme nyt todella kipeästi yhteistä kohtaamisia, kokemista ja kuuntelua ja jakamista. Sillä tapaa voimme tunnistaa yhdessä sen maailman jossa me nykyään elämme. Ehkä tämäkin tapaaminen kuitenkin avasi jotain, josta voi lähteä syntymään jatkossa jotain ymmärrystä vaikkei siihen vielä päästykään. Toivon ainakin niin.

Ennen kuin suurempi ymmärrys karttuu, saamme vielä pitkän tovin lukea ja kuulla näistä verkon kuolemanpäivän ennustajista, joihin mm. Perttu Tolvanen viittaa. Näille ihmisille suosittelen lämpimästi heittäytymistä epämiellyttävyysalueelle. Antautukaa uuden omaksumiselle ja kokekaa mahdollisuudet sisältä päin. Mieli voi järjestyä näin uudella ja yllättävällä tavalla.

Kerro kaverille

Olen poistanut tänään blogistani 28.7. kirjoittamani merkinnän merkinnän Onnellisen lapsuuden tragedia. Koitan kuvata tässä parhaani mukaan tähän johtaneita syitä ja myös sitä taustaa, mistä merkintä syntyi.

Uskon syvästi avoimuuteen yleensä. Se ei ole itsessään mikään autuus ja ratkaisu kaikkeen, mutta se on selvästi parempi vaihtoehto kuin sen vastakohta – suljettu toimintatapa mikä on vielä varsin vallitseva toimintatapa kulttuurissamme. Pyrin omalla tekemiselläni edesauttamaan maailman muuttumista avoimemmaksi ja myös oppimaan itse toimimaan sen ehdoilla. Yhteisissä asioissa verkko on tässä erityisen tärkeä väline tukemaan avoimuutta ja avointa vuorovaikutusta.

Olen kirjoittanut blogissani ennenkin avoimuudesta ja sen monisyisyydestä. Avoimuus on pyrkimys mikä kattaa jakamisen, kuuntelun ja myös oppimisen. Avoimuus vaatii kohtaamista ja empatiaa. Minulle oleellinen osa myös omaa avoimuuden edistämistä ja sen tutkimista on olla siinä itse oma persoonana mukana. Se että puhuisin avoimuuden puolesta ja samalla en olisin vain kliinisesti verkossa mukana, tuntuu minusta jokseenkin ristiriitaiselta. Se olisi jo askel kohti suljetumpaa maailmaa. Tämä kuitenkin altistaa minut samalla tilanteille, joissa on helppo polttaa näppinsä. Se on kuitenkin osa avoimuutta ja myös oppimista.

Kyseisessä merkinnässäni tein yhden merkittävän eettisen virheen, mitä kadun nyt syvästi. Voin jakaa omaa tarinaani verkossa, mutta tuohon merkintään toin mukaan palan tarinaa toisen ihmisen elämästä ilman hänen suostumustaan. Siihen minulla ei ollut mitään oikeutta. Kyseisellä ihmisellä on täysi oikeus olla tästä loukkaantunut. Olin tälle asialla täysin sokea sitä kirjoittaessani ja pakko myöntää että näin oli vielä monta päivää kirjoittamisen jälkeenkin. Olen tästä syvästi pahoillani ja kadun nyt tekoani.

Häpeä ei ole miellyttävä tunne, mutta sitäkin merkityksellisempi ja tärkeä. Se tunne muistuttaa ansaitusta oppitunnista, minkä kanssa olen nyt itse tämän viikonvaihteen paininut. Tämä on merkittävä osa oppimista olemaan, henkistä kasvamista.

Minua on jo vuosia vaivannut se ahdistus mitä näen ympärilläni yksittäisissä opettajissa, opiskelijoissa ja muissa työpaikoissa. Kuormittuminen tuntuu olevan iso osa jokaista työpaikkaa alasta riippumatta. Myös moni nuori opiskelija kärsii stressistä ja mielenterveysongelmista tänä päivänä. Haluan löytää ja ymmärtää niitä vaikuttimia, mistä tämä kaikki kumpuaa. Oma kokemukseni on että kaikki ihmiset pyrkivät pohjimmiltaan hyvään ja pyrkivät tekemään oikein. He ovat älykkäitä ja järkeviä, silti ahdistus on varsin yleistä, mikä näkyy niin mediassa kuin arjessakin.

Kyseisen merkinnän keskustelussa minulta kysyttiin mitä minulle on perinteinen opettaja. Mielestäni siinä ei ole kyse mistään, mikä on sidottavissa yksittäiseen ihmiseen. Meissä on olemassa vain jäsenyysasteita perinteiseen ja uuteen opettajuuteen. Perinteinen ja uusi ovat luonteeltaan siis enemmän stereotyyppejä – abstraktioita jotka kuvaavat tiettyjä toimintatapojen joukkoja.

Perinteinen opettajuus sitoutuu mielestäni niihin elementteihin, mitkä luovat valvovaa ilmapiiriä kuten Eira Korpinen kuvaa. Sitä ohjaavat säännöt, opettajajohtoisuus, moralisointi, totteleminen, oppilaiden luokittelu ja kaavamainen käyttäytyminen. Uusi opettajuus luo vahvemmin humaanista ilmapiiriä, missä korostuu henkilökohtaisuus, joustavuus, yksilön arvon kunnioittaminen, itsekuri ja osallistava päätöksenteko. Niin opiskelijaa kuin opettajaakin kohtaan.

Yksi keskeinen, empiirinen havaintoni mikä minussa vahvistaa sitä kuvaa ettei nämä ole esim. yksittäisen opettajan piirteitä on se miten verkko tuntuu tuovan meissä luonnostaan enemmän humaanisen ilmapiirin toimintatapoja eikä siellä esiinny samanlaista ahdistusta. Jos havaintoni on oikeansuuntainen, tämä johtaa mielestäni luonnostaan kulttuurillisiin ja kontekstiriippuvaisiin selityksiin asioille.

Tämä on johtanut minut ajattelemaan että vaikuttimet ovat jossakin paljon syvemmällä kuin mitä voidaan arkisella havainnoinnilla tehdä. Tällä hetkellä uskon siihen että kyseessä on kulttuurinen törmäys jonka taustalla on käynnissä oleva raju yhteiskunnallinen muutos. Kyseessä on joukko asioita, jotka ovat meidän tämänhetkisen arkijärjen ulkopuolella. Ehkä ratkaisun avaimet ovat tuossa verkon ja lähimaailman välisessä erilaisissa toimintakulttuureissa. Ehkä me pystymme niitä peilailemalla saaman riittävää ymmärrystä, jonka avulla voimme alkaa muuttaa toimintatapojamme ja ehkäpä siten se ahdistuskin voi alkaa lieventyä. Kyseinen merkintä pyrki kuvaamaan tätä kulttuurista myllerrystä, kuvaamalla yhden idean siitä, millaisista asioista tämä kaikki voi kummuta. Se oli kuitenkin kuitenkin pyrkimys väärällä tavalla kuvata tärkeää asiaa.

Pyrkimys hyvään ei tee oikeutusta vetää siihen mukaan muita ihmisiä. Ei varsinkaan näin syvällä tasolla. En ole varmasti ensimmäinen ihminen joka satuttaa pyrkimällä hyvään. Silti se on erittäin hämmentävää ja raskasta kohdata itsessään. Ehkä oman itsensä kohtaaminen onkin niitä kaikkein vaikeimpia asioita. Tuskallista, mutta tarpeellista yksilön kasvun ja myös avoimuuden näkökulmasta. Suljettu tie tästä eteenpäin olisi lähteä hakemaan oikeutusta hyvästä pyrkimyksestä jatkaa omaa toimintatapaansa. Itse katson kuitenkin parhaaksi jatkaa sillä tiellä mihin uskon ja löytää oikeat keinot edetä.

Kerro kaverille

Mikkeli on ottanut rohkean askeleen kohti avoimempaa kunnalista päätöksentekoa. Kaupungin uusi strategia linjaa sosiaalisen median keinot ja osallistavan päätöksenteon merkittäväksi osaksi toiminnan kehittämisessä.

On häikäisevää nähdä miten asiat voivat muuttua hetkessä, kun on oikea aika ja oikeat ihmiset oikeilla paikoilla. Vielä vuosi sitten en edes uskaltanut toivoa että tällaista kehitystä tulisi tapahtumaan omassa kotikaupungissani vaikka olen siitä unelmoinut jo vuosia.

Toimintaa on käynnistelty jo hieman Mikkeli foorumi -lähitapaamisien muodossa  ja nyt syksyllä toimintaan luodaan puitteita myös verkossa mm. avaamalla kaupungin strategiaprosesseja kuntalaisille ja kesäasukkaille.  Mikkeli Foorumi -tapaamisilla, mistä viimeisin pidettiin kesäkuun puolessa välissä. Foorumi järjestettiin kaupungin torilla avoimena keskustelutilaisuutena jonka teemana oli Mikkelin tulevaisuus.

Foorumiin osallistui noin nelisenkymmentä kuntalaista koleasta säästä huolimatta. Koin itse tapahtuman kohtuullisen onnistuneeksi juuri paikalle tulleiden kuntalaisten aktiivisuuden ansiosta. Tämä on lupaava alku merkittävälle muutosprosessille.

Olli Ehranmaa vetämässä tai chita Mikkelin torilla Kuva: Ville Venäläinen

Emme puhu vielä samaa kieltä

Olli Ehranmaa on mikkeliläinen aktivisti, joka herättelee Pro Mikkelin nimissä yleiseen keskusteluun eri epäkohtia ja ajaa erityisesti heikompien ja haja-asutus alueen ihmisten asiaa. Hän myös aktivoi paikallisia mm. vetämälle Mikkelin kirkkopuistossa tai chi -tunteja viikonloppu aamuisin.

Ehranmaa kuvaa omaa rooliansa toimia eräänlaisena vastavoimana virallista päätöksentekokoneistoa vastaan. Kesäkuun Mikkeli foorumissa hän ei kuitenkaan keskittynyt piikittelemään. Hänen varsin rakentava kommenttinsa foorumista jäi elävästi mieleeni. Hän kuvasi sitä miten meiltä puuttuu vielä yhteneinen kieli.

Tapa jolla asiat ovat nyky-yhteiskunnassa organisoituneet johtavat kielten erkaantumiseen. Toiminta on siiloutunut eri yksikköihin, joiden välillä ei ole luontaista vuorovaikutusta. Byrakraattiset mallit kaikkine lomakkeineen tuntuvat vain vahvistavan tätä kehitystä, jossa ihmisten luontainen vuorovaikutus vähenee. Kieli myös elää ja kehittyy siinä piirissä ketkä osallistuvat vuorovaikutukseen. Tämä on lienee yksi eri jargonien perus syntymekanismi.

Ehranmaan kommentissa oli ilahduttavalla tavalla mukana käynnistyvä kehitysprosessi ja samalla usko tulevaan, jossa asiat ovat toisin. Avoin keskustelu sekä lähitilanteissa että verkossa tulee johtamaan ajan myötä yhtenäisempään kieleen, toimintatapoihin ja syvempään ymmärrykseen kaupungista omana elinympäristönä. Tämän pitäisi kaiken järjen mukaan johtaa myös viisaampaan päätöksentekoon sekä syvempään keskinäiseen luottamukseen ihmisten välillä.

Opitun omistaminen ensimmäistä kertaa

Mikkelissä alkava prosessi tulee kestämään kauan ja tulee olemaan epäilemättä varsin vaiherikas. Aloitettava työtä ei voida kuvata projektina, jolla olisi selkä alku, loppu ja tarkat tavoitteet. Mielestäni tätä alkavaa työtä ei ole mielekästä kuvata muuten kuin oppimisprosessina, jossa oppivana organisaationa toimii koko kunta virkamiehineen ja kuntalaisineen.

On kiehtovaa nähdä miten tämä prosessi tulee etenemään. Lähi- ja verkkokohtaamiset mahdollistavat suoran vuorovaikutuksen tavalla, johon ei olla totuttu. Tässä prosessi tulee varmasti vastaan iloisia yllätyksiä ja oivalluksia, mutta myös epävarmuutta, pelkoja ja epäonnistumisiakin. Nämä ovat kaikki luonnollisia oppimisprosessin piirteitä.

Nuorimpia sukupolvia lukuunottamatta, olemme kasvaneet vanhan maailman rakenteisiin sisään. Toimintavat on opittu kulttuurisesti eikä meistä kovinkaan moni ole niitä kyseenalaistanut. Olemme ottaneet rakenteet sellaisenaan ja hakeneet niistä turvaa ja järjestystä omaan maailmaamme. Olemme tehneet valintamme ja rakentaneet tulevaisuutemme vanhojen rakenteiden varaan, miettimättä sitä mitä rakenteet ovat alunperin luotu palvelemaan.

Olen opettajien kanssa työskennellesäni huomannut miten kulttuurisesti opitut asiat koetaan todella omiksi ensimmäistä kertaa vasta sitten kun joku kyseenalaistaa ne. Uusi malli pakottaa arvioimaan omia ratkaisujaan aina uravalinnasta lähtien. Ihminen voi kokea sosiaalisen rakenteen muutoksen järisyttävän koko pohjaa, mille hän  on rakentanut itsensä ja tulevaisuutensa. Tämä aiheuttaa väkisinkin paljon epävarmuutta ja pelkoja.

Muutokselle on tilaus, mikä näkyy mm. kaupungin erittäin heikkona taloudellisena tilanteena ja jonkinlaisena heikkona luottamuksena kuntalaisten ja viranhaltijoiden välillä.  Tämä ei kuitenkaan vie pois sitä yksilökohtaista epävarmuutta, minkä toimintatapojen muutos tuo tullessaan. Uskonkin, että tämä tulee olemaan yksi keskeinen haaste, mihin pitää kiinnittää erityistä huomiota. Miten voimme katsoa avoimesti uusia malleja ilman, että kenenkään tarvitsee kokea syyllisyyttä siitä minkä maailman toimintamalleihin on kasvanut sisälle?

Uskon Ehranmaan sanoissa olevan tarvittavaa viisautta. Hän kiteytti yhdellä lauseella nykytilan ja tulevan. Ei auta kuin lähteä keskustelemaan ja hakemaan ratkaisuja yhteistyössä. Yhteinen kieli ja toimintavat syntyvät vuorovaikutuksessa, johon vain pitää heittäytyä.

Kerro kaverille

Tämä merkintä on osa sarjaa, jossa käyn läpi piirteitä, mitkä olen tunnistanut olevan esteenä uuden omaksumiselle tai sen mahdollistamisessa muille. Ideana on kuvata piirteitä, jolloin ne tulevat tunnistettaviksi. Tunnistaminen taas auttaa ottamaan piirteen huomioon vastaan tulevissa tilanteissa uudella tavalla.

Yksi merkittävästi minuun vaikuttanut kirja on Solving Tough Problems – An Open Way of Talking and Listening and Creating New Realities. Kyseessä on Adam Kahanen oman työuransa kokemuksen pohjalta kirjoittama kirja oikeasti vaikeiden ongelmien ratkomisesta. Hän puhuu ongemista, kuten aparthaid tai sodat joissa tehdään kansanmurhia. Hänen merkittävin saavutuksensa onkin ollut olla purkamassa aparthaidia yhdessä Nelson Mandelan ja kumppaneiden kanssa.

Adam Kahane kuvaa kirjassaan miten oikein tehty dialogi avaa uusia maailma, mahdollistaa, innostaa ja yhdistää. Dialogi, jossa osataan oikeasti kuunnella ja jakaa ajatuksia. Kirja on lukemisen arvoinen ihan siitä riippumatta mihin uskoo tai mitä työkseen tekee. Kirja käsittelee upeasti avoimuutta, kuuntelemista, läsnäoloa, tarinointia paremmasta tulevaisuudesta ja oikeaa keskustelua. Hieno opus.

Kirjassa on yksittäinen lause, mikä pysäytti minut erityisesti: “Kuuntelemattomuus alkaa tietämisestä”. Aivan pirun osuvasti kiteytetty. Ihmisten välisissä ristiriidoissa tuntuu todella olevan yhteistä se vastapuolien vankka käsitys siitä mitä toinen on ja mitä toinen ei ole. Kun tietää mitä toinen on, miten hän toimii ja ajattelee, ei tarvitse enää vaivautua kuuntelemaankaan. Tästä tiedosta ihminen hakee itselleen oikeutuksen toimia miten parhaaksi näkee, mikä pahimillaan ilmenee sotina.

Sodat ovat ääritapauksia, mutta tuo sama tietäminen näkyy meidän arjessa joka päivä. Jeff Hawkings on kirjassaan On Intelligence kuvannut aivoteoriansa, jonka pohjalta hän väittää että erilaiset stereotypiat ja yleistykset ovat seuraus meidän aivojen tavasta oppia. Sitä ei hänen mukaansa voida koskaan täysin välttää. Muistele, milloin viimeksi olet toiminut sen perusteella, kun tiedät mielestäni mitä toinen ajattelee tai miten hän aina toimii? Minä olen ainakin saanut tunnistaa tämän itsessäni tämän monta kertaa. Tosin olen tietoisesti opetellut tunnistamaan näitä tuntemuksia ja tilanteita missä ne syntyvät. On lähes surkuhupaisaa huomata, miten vaikeaa oikea avoin kuuntelu on. Onneksi sitä voi kuitenkin oppia. Pitää oppia tunnistamaan milloin raamittaa toisen ihmisen jonkun stereotypian mukaan tai oman tunnetilansa valossa.

Tietäminen  estää kuuntelemisen ja kun ei kuuntele ei synny vuorovaikutusta. Kun ei ole vuorovaikutusta ei  tapahdu myöskään oppimista. Tämä on käsittääkseni myös Kahanen oppimien mukaan syy siihen, miksi pohjimmiltaan maailmalla eri kriisipesäkkeet säilyvät vuodesta toiseen epävakaina. Tällä tapaa poliittisesti epävakaa tila on tavallaan oppimisen kannalta vakaa – siinä ei tapahtu muutosta.

Kuuntelemattomuus on piirre, jolla voi sulkea itseltään oven syvempään ymmärrykseen. Tällöin tästä on lähinnä harmia yksilölle itselleen. Tietämisellä on kuitenkin olemassa myös ikävämpi muoto mikä liittyy vallankäyttöön. Koko työurani ajan olen saanut aika-ajoin kuulla keskusteluja, joissa joku päättävä taho kuvaa sitä mitä ihmiset ovat ja mitä he eivät ole. Tämän oman tietämisen varassa tehdään myös päätöksiä siitä mitä mahdollisuuksia toisille annetaan. Verkkofoorumeilla estetään keskustelu väitteillä, kuten “joku puhuu siellä asiattomuuksia” tai “ties vaikka tuo sinne jotain pornolinkkejä”. Sama ilmiö toistuu niin yksityisillä sivustoilla kuin julkisissakin palveluissa. Julkispalveluissa suljetaan kaikki mahdollinen käytettävyys tietoturvan perusteella. Tämäkin pohjimmiltaan perustuu käsitykseen, jonkun tahon “tietoon” siitä millaisia muut ihmiset ovat.

Jos haluamme auttaa sosiaalisen median toimintatapojen tai minkä tahansa uuden toimintatavan sisäänmarssissa, pitää meidän muistaa olla tietämättä mitään toisista ihmistä. Meidän pitää keskittyä kuuntelemaan ja mahdollistamaan asioita. Löytää toisten sisäinen motiivi tulla tähän maailmaan ja toivoa että toinen kuuntelee. Se että alamme kuunnella, on kuitenkin jokaisen meidän oma päätös.

Kerro kaverille

Marja-Liisa Viherä kuvasi väitöskirjassaan kymmenen vuotta sitten kolme tekijää tai edellytystä, mitkä määrittävät miten ihmiset valmiudet ottaa haltuun uusia välineitä ja toimintatapoja, kuten uutta tekniikkaa.

Nämä tekijät ovat pääsy (Access), osaaminen (Competence) ja motivaatio (Motivation). Välineiden käyttöön tulee olla pääsy – ne olla käytettävissä. Uudet välineet edellyttää tietynlaisia perustaitoja ja ennen kaikkea uudenoppimiselle pitää olla olemassa jokin merkitys, mikä motivoi oppimaan uutta. Viherän on jaottelu mielestäni  on edelleen hyvä jaottelu ja ajankohtainen.

Jos haluamme auttaa ihmisiä ottamaan haltuun uusia sosiaalisen median toimintatapoja, tulee meidän tukea ihmisiä näillä kaikilla osa-alueilla. Jos käyttäjällä on käytettävissään tietokone ja netti, kuten suurimmalla osalla jo on, ei pääsystä synny ongelmaa. Sosiaalisen median työkaluja on tarjolla runsain mitoin ilmaiseksi. Tosin haasteeksi voikin nousta se mistä valita, mikä vaatii osaamista ja tietämistä.

Osaaminen sosiaalisen median suhteen kattaa joukon taitoja: tekstinkäsittely ja muut mediataidot yleensä, tietoa käytössä olevista välineistä, tekniikoista ja tiedonkäsittelytavoista ja niiden mahdollisuuksista, systeeminen hahmottaminen mitä liittyy tietoverkkoon ja yleensäkin tietotekniikan perustaidot. Nämä ovat kaikki opittavassa koulutuksella tai ilman. Ainakin silloin kun käyttäjällä on jokin motivaatio tähän.

Motivaatio on varmaankin yleensä se haastavin pala tässä kakussa. Minulla motivaatioksi alunperin riitti luontainen uteliaisuuteni uusiin asioihin ja kiksit siitä kun oppii uutta. Kaikki eivät ole kuitenkaan sellaisia kuten miten, ehkä hyvä niin. Monelle sosiaalinen media jäsentyy edelleenkin tekniikkana ja jonkinlaisena dystopiana, ilman että osataan nähdä tekniikan yli sosiaalisen median todelliseen luonteeseen ja toimintatapoihin. Mistä ihmiset sitten syttyvät?

Kuulin tänään vanhan tarinan eräästä paikallisesta koulusta. Noin parikymmentä vuotta sitten kyseisellä yläasteella oltiin ottamassa ensimmäistä atk-luokkaa käyttöön. Tuolloin eräs opettaja, joka oli jäämässä pian eläkkeelle, ehdotteli rehtorille ettei hänen enää tarvitsisi tähän uuteen juttuun tutustua. Rehtori oli vastannut hänelle hieman kierrellen antamatta suoraa vastausta ja asia jäi näin vähälle huomiolle.

Muutaman viikon kuluttua opettaja löytyi kuitenkin uudesta atk-luokasta illalla koneen äärestä. Hän oli kirjoittamassa omalle kotoa pois muuttavalle pojalleen ruokareseptejä koneella. Opettajaa ohjasi huoli oman pojan selviytymisestä, kun hän lentää pesästä. Jostakin syystä hän oli nähnyt uuden tietokoneen mahdollisuutena näiden reseptien tuottamiseen jälkeläiselleen.

Henkilökohtaiset merkitykset harvoin paljastuvat toisista ihmisistä suoraan. Pitää osata kuunnella ja seurata toisia ihmisiä, jotta voi löytää sen mistä se imu kullekin ihmiselle uusien asioiden haltuunottoon tulee. Taitaa olla niin että se motiivi tulee jostakin jostain aivan muualta kuin, mitä itse odottaisimme. Ehkä onkin tärkeää erityisen tärkeää muistaa kohdata toiset ihmiset sellaisena kuin he ovat. Ei sellaisina kuin minä olen.

Kerro kaverille

"I have no special talents. I am only passionately curius" - Albert Einstein

Minulla on ollut onni olla paljon tekemisessä ihmisten kanssa, joita yhdistää luontainen uteliaisuus ja innostuminen uusista asioista ja erilaisista kokeiluista. Mielestäni Sometun keskeinen liimatekijä on juuri tässä – sometulaiset saavat jakaa uteliaisuutensa ja innostuksensa ihmisten kanssa saaden toisiltaan vastakaikua. Ihmiset hakeutuvat luonnostaan sellaiseen ympäristöön, mikä hyväksyy heidät.

Olen jo pitkään ihmetellyt, mihin oppimisen ilo häviää niin monesta meissä. Jokainen näkee sen lapsissa, miten aidon uteliaita he ovat kaikesta mitä ympärillään tapahtuu. Jostakin syystä aikuisten maailmassa tästä uteliaisuudesta ja innostumisesta tulee joidenkin mielestä rasite. Utelias ja innostuva ihminen halutaan rauhoittaa jaettuun apatiaan ohjaamalla kehitysmielinen takaisin realistien ryhmäkuriin. Kuitenkin oppiminen, joka yleensä parantaa meidän hyvinvointia, lähtee tietystä uteliaisuudesta.

Huomaan itse turhautuvani monesti siitä, kun huomaan että pystyisin auttamaan tekemään asiat helpommin, mutta toinen ei ole valmis vastaanottamaan ajatuksia. Moni meistä sulkee uudet mahdollisuudet pois milloin milläkin perusteella. Onneksi mukaan mahtuu myös paljon onnistumisia. Ajan myötä oppii myös valitsemaan reittejä, joiden kautta voi välttää ainakin osan näistä torjunnoista. Aina mahtuu kuitenkin joukkoon tilanteita, missä muutoksen pitäisi lähteä yksilöstä itsestään.

Mitä voimme tehdä niiden ihmisten hyväksi, jotka eivät ole valmiita ottamaan mahdollisuuksia vastaan vaikka ne varmasti helpottaisivat heidän elämäänsä? Perusedellytys ottaa uusia toimintatapoja omassa työssään tai muuten elämässä on olla vastaanottavainen. Tämä käytännössä tarkoittaa sitä että pitää löytää jokin kanava, mitä toinen kuuntelee tai sitten ihmisen pitää itse herätä tunnistamaan itsessään niitä mekanismeja, joilla sulkee itseltään ovia edestään.

Olen päättänyt kirjoittaa useamman blogimerkinnän sarjan haasteista, mitä olen itse kohdannut tilanteissa, missä olen ollut tarjoamassa uusia toimintatapoja yhteiseen käyttöön eri foorumeilla. Yleensä nämä uudet toimintatavat, minkä käyttöönoton kanssa olen paininut ovat liittyneet sosiaalisen median toimintatapoihin ja välineisiin. Tarkoitukseni ei ole syyttää tai kohdistaa tätä kenellekään. Osa näistä mielenmuureista on sellaisia, mitkä olen saanut puhkoa myös henkilökohtaisesti.

Omat reaktiomme eri tilanteissa, suhtautumisemme asioihin ja toimintatapamme yleensä ovat monesti kulttuurisesti opittuja tai tunneperäisiä. Luomme tavallaan itse muureja ympärillemme. Nämä muurit ovat luonteeltaan pirullisia. Me emme juurikaan tunnista niitä itsessämme, vaan turhan usein ne ovat meille itsellemme täysin kätkettyjä. Yksi hyvä tapa  näiden muurien – edistymisen lukkojen purkaminen lähtee niiden tunnistamisesta. Tunnistamisen tueksi asiat on taas hyvä kuvata.

Kerro kaverille

Tuntuu kuin avoimuudenpohdinta tulisi vastaan joka paikassa. Itsekin olen miettinyt tätä käsitettä paljon tämän kevään aikana. Pysähdyin taas kerran lukiessani Seth Godinin blogista listaa eri tyyppisistä käsitteistä, missä viitataan avoimuuteen.

Sosiaalisen median yhteydessä puhutaan paljon avoimesta toiminnasta verkossa. Perusajatuksena on että kaikki tekeminen on näkyvissä verkossa ja kuka tahansa voi osallistua prosessiin. Mielestäni tämä on kaunis ajatus ja pyrkimisen arvoinen. Mitä enemmän mahdollistetaan ihmisten osallistuminen asioihin, sitä enemmän sitä myös tapahtuu. Vuorovaikutus taas lisää luonnostaan ihmisten välistä luottamusta ja sitä kautta myös hyvinvointia. Tähän tulokseen tuli myös Robert Putnam tutkiessaan sosiaalista pääomaa.

Tasa-arvoistava ja eriarvoistava verkko

Verkko on luonut uusia mahdollisuuksia monelle ihmiselle ja parantaneet elämänlaatua. Tällaisesta minulla on kokemusta esim. omassa työpaikassani Otavan Opistolla, jossa Nettilukio on mahdollistanut usealle ihmiselle täysivaltaisen opiskelun juuri verkon ansiosta. Ihmiset, joilla on fyysinen tai psyykkinen este, ovat koulukiusattuja tai heidän elämäntilanteensa vaatii esim. ammattiurheilun tai työn puolesta poikkeuksellisia järjestelyjä, ovat löytäneet ratkaisun opiskelusta verkossa. Tällaisella mahdollisuudella on selvästi tasa-arvoa tukeva voima. Sama efekti koskee tietysti myös muuta elämää kuin opiskelua.

Samalla kuitenkin verkko on monella tapaa välineenä vielä kovin kömpelö. Välineet eivät vielä ole tasolla, joka tekisi verkossa työskentelystä aidosti kaikille avoimen. Tämä jo yksinkertaisesti siitäkin syystä ettei kaikilla ole pääsyä verkkoon ja tarvittavia taitoja käyttää verkkotyövälineitä. Tästä syystä esim. kunnallisen vaikuttamisenmalleja suunnitellessa on pakko miettiä myös vaihtoehtoisia teitä osallistumiselle – verkko ei vielä yksin riitä. Kouluttajilla ja viranomaisilla on tässä vielä työtä vuosiksi ellei vuosikymmeniksi.

Tiedon määrä

Verkossa olevan sisällön määrä kasvaa jatkuvasti räjähdysmäisesti. Hakukoneet ja muut tavat etsiä tietoa kehittyvät, mutta tietoa alkaa olla yksinkertaisesti niin paljon, että on helppoa olla huomaamatta jotain merkityksellistä asiaa vaikka sitä käsitellään kuin avoimesti verkossa tahansa. Onko tällöin verkossa toimiminen enää oikeasti avointa, jos se ei kohtaa niitä ihmisiä joita se voisi koskettaa?

Verkossa olevaan tietoon ja sen jakamiseen on syntymässä sekä sosiaalisia että teknisiä ratkaisuja. Erilaisilla palveluilla yhä useammat vinkkaavat omille verkostoilleen paikkoja ja sisältöjä joiden he uskovat tuttujaan kiinnostan. Itse teen tätä mm. Del.icio.us -palvelun kautta jatkuvasti. Semanttinen web tulee omalla tavallaan auttamaan tietojen yhdistelyä jatkossa ja toivottavasti näin lisätä myös tiedon löydettävyyttä. Tämä parempi löydettävyys taas puolestaan mahdollistaa, mitä ilmeisemmin, useamman ihmisen kohtaamisen verkossa.

Avoimuuden luonne

Itse olen törmännyt puhuttaessa avoimuudesta verkossa ja sosiaalisesta mediasta tietynlaiseen fundamentalismiin. Avoimuus on ehdotonta ja edellyttää kaiken jakamista verkossa. Tähän jopa painostetaan pahimmillaan.

On ehkä totta että uudentoimintatavan esiinmarssin alkuvaiheessa tarvitaan tietynlaista fundamentalismia. Ajatus pitää tuoda räikeänä läpi, jotta se pystyy puhkaisemaan vallalla olevan kulttuurin.

Fundamentalismin heikkous on vain se ettei se yleensä suostu näkemään asioissa niiden eri sävyjä. Minulle ei ainakaan maailman moninaisuus ei oikein koskaan mahdu yhteen näkökulmaan. Fundamentalisti ei kuuntele ja sitä kautta hän ei ole myöskään avoin muille näkökulmille. Ääriavoimuuden kannattaja onkin näin eräänlainen paradoksi – ollaksesi fundamentalisti avoimuuden puolesta puhuja, et todennäköisesti ole itse kovinkaan avoin.

Itse näen avoimuuden keskeisesti omana kykynä kuunnella toisia ja jakaa omaansa muille. Molemmat ovat taitoja, jotka opitaan ja niissä voi aina oppia paremmaksi. Siksi avoimuuden käsitteeseen pitää liittää myös oppiminen – meidän pitää pystyä näkemään toisissamme ja itsessämme se miksi voimme tulla, eikä vain arvioida itseämme nykytilan kautta. Eli ehkä avoimuus onkin pohjimmiltaan mielentila johon pyrkiä.

Mielestäni verkko on vain uudehko väline, jolla voidaan tukea avointa toimintatapaa entistä tehokkaammin. Se ei itsessään tee tai ole tekemättä asioista avoimia. Oma kokemukseni on että niissä piireissä, joissa vaikutan verkossa, on vain paljon sen luontoisia ihmisiä joissa tällaista toimintatapaa tukevat piirteet ovat sisäänrakennettuna. Tästä keskustelimme Helge V Keitelin kanssa Qaikussa.

Kasvunmahdollisuuden näkeminen avaa avoimuuteen myös pitkäjänteisen oppimisen tilan. Oppimisessa on mielestäni tärkeintä vuorovaikutus. Vuorovaikutuksen pitää säilyä myrskyistä ja kaikista käänteistä huolimatta. Kasvu avoimuuteenkin tapahtuu tällaisessa tilassa, pitkän ajan kuluessa vuorovaikutuksessa yhdessä muiden kanssa. Yritysten ja erehdysten kautta.

Kerro kaverille

Oletko joskus huomannut autolla ajaessasi, että et muista mitään yksityiskohtaa viimeiseltä kolmeltakymmeneltä kilometriltä? Minulle on käynyt näin usein. Se liittyy varmaankin siihen, että olen joutunut ajamaan autolla paljon. Normaali havainnointi ympäristöstä ja autonhallinta alkaa olla niin selkärangassa, ettei näistä jää enää muistijälkiä ja mielen täyttää muut asiat.

Kun katselee omaa arkea, on sieltä helppo huomata paljon tapoja ja rutiineja. Otan vitamiinit heti ensimmäisenä aamulla, pistän aina avaimet taskuun kun lähden ulos, kuljetan läppärilaukussa aina kaikkia siihen ja puhelimeen liittyviä välineitä ja säilytän avaimia aina samassa paikassa. Suojelen itseäni rutiineilla. Rutiinit ja tavat tekevät maailmasta hallittavan.

Vuosien mittaan, olen omassa työssäni saanut havaita useita kertoja, miten nämä samat rutiinit joita tarvitaan estävät samalla uusien tapojen esiinmarssin. Usein meitä vaivaa työelämässä kiire tai ainakin kiireentuntu, josta kirjoitin omaa pohdintaani aikaisemmin. Kiire on tilanne, mikä vahvistaa taipumustamme takertua niihin toimintatapoihin, jotka on jo vahvasti omaksuttu ja niihin liittyy paljon rutiininomaista tekemistä. Yksinkertaisesti tässä tilanteessa ihminen ei tunnu olevan valmis ottamaan mitään vastaan toisista tavoista, vaikka ne voisivat helpottaa tätä kiirettä.

On olemassa kuitenkin yksi ryhmä, joka tuntuu olevan aina kiinnostunut uusista mahdollisuuksista. Sillä ryhmällä ei näytä olevan mitään yhteistä ikää tai taustaa. Nämä ihmiset ovat sellaisia, joilla on se jokin ihme pilke silmäkulmassa ja luontainen uteliaisuus kaikkiin uusiin asioihin. Tästä kirjoitin aikanaan tai oikeastaan sen puutteesta, koko blogin ensimmäisessä blogimerkinnässäni. Myöhemmin minulla on ollut ilo tutustua useisiin tämänlaisiin uteliaisiin ihmisiin Sometu-verkoston kautta.

Samassa työyhteisössä pidempään työskenneltyä on mielenkiintoista katsoa asioiden kehittymistä taaksepäin. Kun uudet mallit tulevat tarjolla ensimmäistä kertaa, ne yleensä aina hylätään järjestelmällisesti ja kielletään kiireen, hypen tai minkä nojalla milloinkin. Yksinkertaisesti ei haluta edes kuulla uusista mahdollisuuksista. Samat asiat tulevat esiin ajan mittaan eri suunnilta ja alkavat kypsyä mahdollisiksi tavoiksi toimia. Tällä hetkellä näyttää siltä että uusien toimintatapojen käyttöönottosykli on hieman asiasta riippuen kahdesta kolmeen vuoteen. Tämäkin vain osalla käyttäjiä.

Ei keksitty meillä!

Ari Turunen on kirjoittanut mainion kirjan: Ei onnistu! – vastustamisen kulttuurihistoriaa. Hän kertoo riemukkaalla tavalla miten uusien asioiden vastustaminen on ihmiskunnalla veressä. Kirja on suositeltavaa luettavaa kaikille, jotka koittavat juurruttaa uusia tapoja toimia arkeen. Viimeistään tätä kirjaa lukiessaan, tajuaa ettei ole yksin ongelmiensa kanssa. Samalla on helppo hyväksyä se että tämä kaikki vastustaminen on jotain kovin inhimillistä – osa ihmisyyttä.

Yksi Turusen vastustamisen peruste on ettei idea ole keksitty meillä. Tämän huomaa itsekin hyvin arjessa. Tapoihin toimia sisältyy monesti omistajuus. Itse en näe sille tarvetta, mutta näin se vain tuntuu olevan. Dale Garnegie, puhuu tästä jenkkimyyntityyliin asioiden myymisestä niin että antaa toisten itse keksiä tarjotun idean. Eräänlaisena manipulointina siis.

Asioiden siirtyminen käytäntöön tulee yleensä eri ihmisten toimesta ja eri omistajuudella, kuin millä ne ovat ensin esitetty. Tapa toimia tai ratkaisu tulee tavallaan uutena ja omana asiana esille. Tämä ei ole oikeastaan mikään huono asia työyhteisön kannalta. Silloin omistajuus on mukana. Oleellista on että paremmat tavat toimia rantautuvat arkeen ja kehittävät työyhteisöä. Ehkä vievät hitusen sitä kiireentunnettakin pois.

Tämä ajatusketju on vielä kesken. Todennäköisesti palaan tähän vielä uuden merkinnän kera. Mietin miten voin omalla toiminnallani tukea sitä että ihmiset uskaltavat päästää hetkeksi irti rutiineista. Heittäytyä oppimisen pariin ja katsella taas niillä uteliailla silmillä uusia mahdollisuuksia. Miten voin tukea sen omistajuuden syntyä, joka saa toisen tuntemaan helpottavan työtavan omakseen?

Kerro kaverille

Sain tänään käsiini Kari Hintikalta linkin sivuun, joka näyttää Google Mapsin avulla sikainfluenssan levinneisyyden maailmalla. Pienellä silmäilyllä kävi ilmeisen selväksi että kaikilla alueilla oli jokin yhteys Meksikoon. Esimerkiksi Euroopassa oli jokaisella levinneisyysalueella jokin joka oli juuri käynyt Meksikon tartunta-alueella.

Kerro kaverille