Tämä blogi on ollut pitkään hiljaa. Omassa henkilökohtaisessa elämässä on tapahtunut tänä aika harvinaisen paljon. Olen ehkä kirjoittanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin, mutta tällä kertaa teksti ei ole ollut julkiseen jakoon. Omaa henkilökohtaista prosessia ja ajatusten kirkastamista.

Tämä blogi ikään kuin kutsui minut takaisin kirjoittamaan. Keskustelu edellisen merkintäni ympärillä käynnistyi uudestaan kuin taikaiskusta. Dojolaisten ympärillä tuntuu siis kuohuvan edelleenkin tai jälleen. Asia vahvistui Suomi 24:n keskustelupalstalta, missä näkyy olevan linkki myös omaan kirjoitukseeni.

Itse jäin aikanaan ihmettelemään tapaa miten edelliseen kirjoitukseeni suhtauduttiin Heikkilöitten toimesta. Minut oli tuotu Sometu -verkoston kautta mukaan asiaan syytöksillä, mihin pyysin asiallisesti perusteluja. Kommenttiani, missä pyyntö oli ei ole tähän päivään mennessä julkaistu Antti Heikkilän blogissa, eikä hän ole mitenkään reagoinut myöskään omaan kirjoitukseeni. Asia on varmasti kuitenkin hänen tiedossa, koska hänen vaimonsa Maarit Heikkilä osallistui keskusteluun omassa blogimerkinnässäni. Itse koen syytösten jälkeen vaikenemisen hieman loukkaavana, mielestäni se ei ainakaan ole aikuismaista käytöstä.

Itse en ole koskaan liittynyt dojolaisiin. En edes tunne mitään intohimoja koko yhteisön teemaa kohtaan. Asia on kuitenkin ruvennut  kiinnostamaan ammatillisesti. Olen juuri laatimassa esitystä tunteiden näkymisestä verkossa. Dojolaisista saa tähän jo paljon aineksia. Suomi 24:n keskustelu, omassa blogissani olevat kommentit ja muualla käydyt keskustelut viittaavaat kasvavaan joukkoon ihmisiä joita yhdistää vääryydenkokemus. En ota kantaa siihen onko se oikeutettu vai ei. Selvästi se kokemus on kuitenkin olemassa ja sen ohittaminen tai kieltäminen olisi virhe.

Vääryydenkokemus on väkevä yhdistävä voima, joka saa ihmiset liikkeelle. Ennen kuin verkossa tai yleensäkään tapahtuu mitään itseorganisoituvaa toimintaa, tarvitaan ihmisiä yhdistävä vahva tunne. Sellainen tunne vaikuttaa olevan vahvistumassa dojolaisista erotettujen keskuudessa.

Uutisoinnit verkkovoiman käytöstä itseorganisoituvasti verkossa yleistyvät. Uutta mediaa aletaan osata käyttää arkisiin tarpeisiin. Tanja Aitamurto kirjoittaa HS:n blogissaan Monica -meemistä, mikä on viimeisin vastaani tullut esimerkki tällaisesta. Tässä on taustalla Cooks Source -lehden Monica Gaudiolta varastama keskiaikainen omenatortturesepti. Gaudio oli vain pyytänyt korjausta asiaan lehden toimesta ja pientä lahjoistusta journalistikoululle. Päätoimittaja oli kuitenkin vastannut loukkaavaan sävyyn: ”Mutta todellakin, Monica, verkko on julkinen domain, ja sinun pitäisi olla onnellinen siitä, ettemme vain ottaneet juttuasi ja laittaneet jonkun toisen kirjoittajan nimeä siihen”.

Ylimielisyys ja ohittaminen ovat hyviä sytykkeitä tunnepurkaukselle. Gaudion ei tarvinnut kuin kirjoittaa asiasta omaan blogiinsa ja viesti kiiri eri kanavilla kaikkialle ja sai aikaan verkkokansanliikkeen. Lopputulemana ihmiset rakensivat itseorganisoituvasti mm. lomakkeeen, jolla kerättiin havaintoja Cooks Source -lehden tekijänoikeusrikkomuksista. Lista tuntuu paisuvan. Lopputulemana osa lehden mainostajista on vetäytynyt ja seuraavaksi nähdään nostetaanko lehden toiminnasta oikeusjuttuja. Lehti tunnetaan varmasti nyt paremmin kuin koskaan, mutta maineen palauttamisessa heillä on kyllä kova työ.

Porkkanamafian (CarrotMob) perustaja Brent Schulkin kuvaa hienosti Green Girls Globalin haastattelussa oman liikkeensä menestyksen tekijöitä. Taustalla on kolme tekijää: verkko, huoli ympäristöstä ja mainetalous. Porkkanamafia pystyy organisoimaan ostosryntäyksiä juuri verkon välineiden ansiosta. Tällainen itseorganisoituminen, ryhmittyminen, tiedottaminen ja valmistelu ei todellakaan ollut mahdollista ennen näitä välineitä. Verkko mahdollistaa ja yhdistää tavalla mitä meillä ei ole ennen ollut.

Koheesio CarrotMobin iskuun osallistujien välillä tulee tunteesta. Taustalla on yhteinen huoli meidän planeetastamme. Meistä niin moni miettii, mitä voi tehdä omalta osaltaan ympäristön suojelemiseksi. Ilman tunnetta kukaan meistä ei menisi juuri siihen yhteen kilpailutettuun kauppaan ostamaan sovittuna ajankohtana mitään.

Yritystoiminnan kannalta oleellisin asia on kuitenkin Schulkinin toteamus siitä, että me elämme mainetaloudessa. Ihan samalla kuin yksittäiset ihmiset, niin yrityksetkin haluavat tulla nähdyiksi aitoina ja hyvinä. Perinteinen brändiajattelu ei toimi enää nettiajassa, missä meillä kaikilla on oma ääni. Medialla ei voi ohjailla enää entiseen tapaan, jolloin äänen kuuluville saaminen oli harvojen etuoikeus.

Toiminnan pitää vastata sitä kuvaa mitä halutaan tarjota. Pitää olla oikeasti aito ja hyvä, eikä vain sanoa niin. Verkossa kaikilla on ääni ja paha kello kaikuu kovempaan kuin koskaan ennen. Tänä päivänä se ei edes jää siihen kaikumiseen, vaan ihmiset ryhmittyvät ja toimivat kun kokevat jonkun rikkovan vahvasti heidän oikeuskäsitystään vastaan. Tästä seuraa se että yhteisien arvojen vastainen toiminta on yksinkertaisesti huonoa bisnestä.

Dojolaisten ympärillä käytävä keskustelu kuulostaa siltä, että siinä alkaa olla jo kipinöitä vaikka Stop Monica:n kaltaiseen verkkovoimankoitokseen. Se ei välttämättä vaadi kuin jonkun sopivan räikeän kommentin, joka on vasten yleistä oikeuskäsitystä ja tulee sopivalla tavalla julkisuuteen. En tunne toimintaa sisältä, joten en voi tietää mikä on oikeasti ongelma. Sen kuitenkin näkee ulkoakin päin että ongelmia on.

Onneksi tähänkin tilanteeseen on olemassa aika helppo ja luonteva tapa purkaa koko vyyhti. Verkossa tapahtuvassa kommunikaatiossa pätee kaikki samat säännöt kuin muussakin ihmisten välisessä viestinnässä. Aito avoin dialogi, jossa kuullaan, kohdataan ja jaetaan eri näkökulmat voi purkaa tilanteen kuin tilanteen. Tapahtuneet ylilyönnit ja asiattomuudet tunnistetaan ja tunnustetaan puolin ja toisin. Vasta sitä kautta vääryydenkokemukset voivat lähteä purkautumaan ja niistä voidaan päästä yli. Äänien sulkeminen ei tee muuta kuin lisää kipinöitä isompaan reaktioon, joka lopulta tulee aina, jos asioita ei käsitellä.

Toivon kaikille asian osaisille hyvää joulun odotusta. Eikös se ole se aika vuodesta jolloin viimeistään meillä kaikilla on hyvä mieli ja ihmisillä hyvä tahto?

Kerro kaverille

Olen joutunut todistamaan varsin yllättävää episodia verkossa viime päivien aikana. Tarina alkoi osaltani, kun vastaani tuli Antti Heikkilän blogimerkintä. Sisältö oli vähintäänkin järisyttävä. Blogista sain lukea selvinneeni sodasta. Hyvä että sota oli ohi, siitäkin huolimatta, että näytin olevan häviäjien puolella. Tilanne oli jokseenkin epätodellinen. Episodi oli kuin suoraan jostakin Kafkan tarinasta.

Heikkilä kirjoitti blogissaan perustamastaan Dojolaiset.com -yhteistöstä. Omasta vahvasta johtajuudestaan, avoimuudesta, aikuisuudesta, narsistisista ihmistä, uhrauksista, toimivista yhteisöistä ja vaikka mistä. Viestistä kävi ilmi että sometulaiset ovat alkaneet kiusata häntä ja häiritä heidän yhteisönsä toimintaa. Asia korjaantui potkimalla sometulaiset pois yhteisöstä. Se mitä he olivat tehneet tai keitä he olivat olleet jätetään mainitsematta. Verkostossa on tällä hetkellä lisäkseni n. 2800 muutakin jäsentä. Blogissaan Heikkilä kohdistaa syytökset verkoston aikaansaannokseksi. Ei siis kovin suuri yllätys että tämä herätti keskustelua netissä, mm. Qaikussa, mihin itsekin osallistuin.

Tarina jatkui eilen uudella blogimerkinnällä, jossa kerrotaan miten kiusaaminen jatkuu ja sometulaiset ovat jopa luoneet hänen kiusakseen Sometun ning:iin hänelle oman profiilin. Heikkilän suorat syytökset pysyivät varsin yleisellä tasolla. Samaan tarkkuuteen päästään vaikkapa lukemalla iltapäivälehtien horoskooppeja – niistä voi lukea kuka tahansa ihan mitä haluaa uskoa tai tunnistaa. Mistään ei selviä mitä on oikeasti tapahtunut tai kuka on tehnyt mitä. Itse asiassa dojolaisten sivuilta ei edes löydy tarkemmin sääntöjä joita pitää noudattaa jos liittyy yhteisön jäseneksi. Eli jos liittyisin dojolaisiin, en tietäisi mihin sääntöihin sitoudun. Tästäkään ei saanut viitteitä siitä millaisista rikkeistä voisi olla kyse.

Heikkilä painottaa omassa yhteisössään ja blogissan avoimuutta ja aikuisuutta, mutta samaan aikaan esittää aika kovia, yleistäviä syytöksiä. Kun nyt Sometu oli sotkettu asiaan hänen toimestaan ja syytökset tuntuivat vain kovenevan oli aika tehdä jotain. Keskustelunavaukseksi kirjoitin hänen blogiinsa kommentin, jolla tilannetta voitaisiin lähteä purkamaan. Heikkilä ei kuitenkaan ole tähän hetkeen mennessä kommenttia julkaisut. Julkaisen sen nyt tässä:

Pahoittelen vaikutelmaa, joka on syntynyt. Kyseinen Antti-profiili on luotu 10.4.2008. Sometu-verkoston ylläpidosta on lähetetty kysymys sähköpostiin, jolla profiili on luotu. Profiili ei ole toiminut mitenkään Sometu-verkostossa kahden vuoden aikana.

Sometu on avoin yhteisö, jossa on lähes 2800 jäsentä tällä hetkellä. Sometu on verkosto eikä mikään tiukka yhteisö jolla olisi yksi julkilausuma. Toiminta perustuu vapaaseen tahtoon olla mukana. En tiedä ketkä ovat hyökänneet kimppuusi ja mitä pidät kiusaamisena. Itse en ole ollut tyrkyllä Dojolaisiin ja siksikin tämä tuntui varsin hämmentävältä lukea että olen ollut sodassa kannanne.

Puhut avoimuudesta ja aikuisuudesta. Toivon että etenemme juuri näin. Toivon nyt avoimuuden nimissä että tuodaan data pöytään:

a) Kerrot avoimesti verkossa miten sinua on kiusattu

b) Miten Sometu tai Sometulaiset ovat häiriköineet verkostoasi.

Mielestäni tämä on vähintäänkin kohtuullista kun meihin kohdistuu näin suoria syytöksiä.”

Lähetin kommenttini päivällä. Se jäi julkaisematta, mutta sen sijaan Heikkilä oli julkaissut nimimerkki Patrician kommentin myöhemmin samana iltana. Huomattavaa on myös Heikkilän kommentin perään kirjoittama oma toteama:

Onpa tutun tuntuista sisältöä – niin huumorin kuin inhorealisminkin osalta. Miettii miten tästä eteenpäin: ei vastausta, ei apua, ei sympatiaa eikä mitään: kaikkein taitavimmat “floattaaja” joilla on kyky pysyä hiljaa jokainen kerta kun pitäisi osata reagoida, pyytää säälipisteitä silloinkin kun ei kukaan pyydä – nämä pärjäävät. Ovat mestareita siinä, että eivät ainoastaan valehtele tai ole holtittomia koska sitä eivät ikinä ole mutta sen sijaan ovat koko ajan valheellisia eli nostavat kuvitelmia oman putipuhtaan sielunsa kannalta (täyttä poljentaa, muiden poljintaa ja kiusaamista hyvin, hyvin tyylikkäin elkein mutta silti koko ajan poljentaa ja poljintaa; syrjitään ja herjataan ja sitten kun joku asettaa sellaisen käytöksen kyseenalaiseksi ovat vain täysin pulmusia. Minä yököttelen jo kun näen tyypin. Ovat vapaamatkustajia ikävämmästä puolesta maailmaa: ovat oleviaan jotain laupiaita mutta vetävät mitä vaan minne vaan kunhan ei kukaan heitä uhmaa. On siis super taitava kiusaamisen laji ja supertaitavat kiusaajat; ei ole edes paskanpuhujia vaan ovat häijyjä ja välinpitämättömiä sanan oikeassa merkityksessä: ovat ne, joiden mielestä kaikki muu paitsi he itse joutavat jonnekin muualle.

Näitä on paljon maassamme ja uusia tulee kunhan vanhat opettavat kompentessin. Ja sitten typerät ihailevat vielä.

Kiitos tästä – jotenkin lohdutti vaikka samalla olen jo oikeasti käynyt tätä keskustelua ihan riittävästi. Mutta kun siat häiriköivät jatkuvasti.”

Ketähän nuo siat ovat? Kuulunkohan minäkin nyt heihin, kun menin heittämään toisenlaisen kommentin blogiin? Sitä saan tuskin koskaan tietää. Ehkä hyvä niin. Kyllähän tähän maailmaan puhetta mahtuu. Myös nettiin. Itse asiassa se on osa sananvapautta ja kuuluu pakettiin, jos haluamme tukea avointa verkkoa ja avointa yhteiskuntaa. Yksilön vastuu tulkita viestintää kasvaa.

Blogi on avoin viestin vain jos sitä käytetään niin. Blogin ylläpitäjällä on täysi valta päättää mitä viestintää sivuilleen päästää ja mitä sielä julkaistaan. Kaikki perustuu pohjimmiltaan ylläpitäjän etiikkaan. Ylläpitäjä voi aivan vapaasti ruokkia haluamansa suuntaista keskustelua ja vaimentaa toisia näkökulmia. Se on täysin mahdollista, eikä sitä ole kukaan estämässä tai valvomassa. Blogi mahdollistaa vaikkapa täyden diktatuurin ja mielivallan omalla sivustollaan, bloggaajan niin haluatessa. Eettisesti se voi olla arveluttavaa, mutta ei se ole tietääkseni kuitenkaan laitonta. Ainoa tapa valvoa on tämä mitä tässä teen. Herätellään toiset näkökulmat muualla verkossa ja keskustella niistä muualla. Verkossa on aina tilaa myös toisille mielipiteille vaikka jossakin pesäkkeessä niitä ei suotaisikaan.

Heikkilän tapa valikoida viestit sivustolle ohjaa etsimään todellisia motiiveja tälle rähiköinnille jostakin aivan muualta. Ehkä sometulaisilla vain kävi huono tuuri. Voihan se olla että Kielitaiturit-ning tai kuka ties vaikkapa Martat olisi voinut olla samalla tapaa mahdollinen kohde. Tarkempaa motiivia ei voi kuin  arvailla. Minun osaltani tämä on tässä. En enempää puutu, ellei ole pakko.

Kerro kaverille

Eilen eräs kollega herätteli taas miettimään muutosta tai ehkä paremminkin sitä miten ottaa suhde muutosvastarintaan organisaatioissa. Itse kehittäjäorganisaatiossa jo pitkään toimineena haasteet kuulostivat kovin tutuilta. Tällä kertaa kyse oli pyrkimys löytää keinoja saada aikaan käyttöehtosopimuksista suhteessa sosiaalisen median välineisiin, kuten Googlen palveluihin joihin organisaatiot olisivat valmiita hyväksymään. En jotenkin jaksa uskoa että tämä tie vie oikeasti muutokseen organisaatioissa. Vanhaan järjestykseen ei helposti tule muutosta ja varsinkin kun avoin verkko tuo monessa suhteessa aivan uuden logiikan, on sitä vaikea perustella vanhalla logiikalla. Minulle tämä näyttäytyy pyrkimyksenä perustella sopimuksin luottamusjärjestelmä systeemille joka perustuu pohjimmiltaan epäluottamukseen. Toisaalta on hyvä kysyä että mikä sitten vie eteenpäin?

Kävin viime marraskuussa Kiinassa. Käydessäni Kielletyssä kaupungissa jäin pohtimaan keisarin ehdotonta valta-asemaa suhteessa kansalaisiin. Kielletyssä kaupungissa tärkeissä luottamustehtävissä olevat miehet olivat kaikki eunukkeja. Kaupunkiin ei tavalliset kansalaiset päässeet ja kun oma palvelusväki oli kuohittu, saattoi keisari uskoa ettei hänen 30 000 jalkavaimoaan tullut raskaaksi muuta kuin ruhtinaallista tietä. Yksi mies on määrännyt omista itsekkäistä syistä säännöt, joita koko kansa noudattaa. Asia ei voi kuin hämmästellä, mutta jotain peri ihmismäistä siinä on.

Ihmisellä tuntuu olevan jokin sisäinen pyrkimys lukittautua pysyviin sosiaalisiin rakenteisiin. Rakenteet todella koetaan pysyvinä, kiinteinä osina ympärisöämme ja omat ponnistelut keskittyvät lähinnä tässä järjestyksessä kiipimiseen ja taisteluun, ei niiden kyseenalaistamiseen ja uudistamiseen. Tässä päivässä tämä näkyy mm. keskusteluina siitä miten asiat eivät ole mahdollisia kun laki kieltää tai miten meidän koulu on järjestetty, miten ammattiliitot ovat asettaneet kantansa ja mihin ihmiset on koulutettu. Lista on loputon. Loputon määrä asioita meidän itsemme määrittämiä omia konstruktioita ja jotka ovat kaikki halutessamme sovittavissa uusiksi tavalla joka palvelee meitä paremmin.

»Oletteko varma, ettette tule katumaan tätä?» Mielessä pyörii kysymys, joka esitettiin nuorukaisille, kun he pyrkivät Kiinan keisarin, Taivaan pojan, hovimiehiksi. Kysyjä piteli kädessään pientä ja kaarevaa veistä, vastaajan vatsa ja reidet oli kääritty tiukkoihin siteisiin.
(Antti Helin, Mondo.fi)

Pirullinen ansa nykyisiin rakenteisiin elämänsä rakentamisessa on se miten se samalla nostaa meidän panoksia tukea niiden olemassaoloa. Jokainen tehty panostus on muuttuu merkityksettömäksi uhraukseksi jos systeemi muuttuu. Tässä päivässä se voi näkyä vaikka satsauksena koulutukseen jota ei enää kohta tarvita. Työelämä on muuttunut. Kielletyn kaupungin eunukeilla tilanne oli vielä traagisempi, kulkuset oli ja pysyi purkissa leikkauksen jälkeen vaikka keisarin valta päättyikin aikanaan.

Meihin taitaa olla rakennettuna sisään pyrkimys ylläpitää ja muodostaa instituutioita. Samalla kun muodostamme niitä, ne rupeavat sitomaan toimintaamme. Vanhat organisaatiot eivät helpolla muuta toimintaansa, jotenkin näyttää siltä että nykyinen trendi suurempiin yksiköihin vielä entisestään edistää tätä muuttumattomuutta. Suuressa on varaa hieman pidempään olla muuttumatta. Tämä ei ole itsessään paha asia, pelkästään yhteiskuntajärjestys vaatii tällaisien rakenteiden tunnustamista ja ylläpitoa. Ainakin nykyisen muotoisessa yhteiskuntarakenteessa

Aikanaan Kimmo Kevätsalo kuvasi omassa väitöskirjassaan, miten vanhat organisaatiot toimintatapoineen oikeasti muuttuvat vain kahta tietä: syvä kriisi tai kapina. Olen aikaisemmin kirjoittanut Kodakin kriisista, joka edustaa hyvää esimerkkiä syvästä kriisistä. Kodak joutui lopulta tunnustamaan että maailma ulkopuolella oli muuttunut niin paljon että heidän oli myös muuttua sen mukana. IBM taas edustaa yritystä joka muuttui oman keskijohdon kapinan kautta uudeksi yritykseksi, joka rakensi itselleen osallistavat tavat johtaa ja toimia. Samalla palvelut lähtivät rakentumaan avoimen koodin suuntaan. Firma porskuttaa taas.

Todella uudet tavat tuntuvat kuitenkin nousevat tyhjästä, ilman mitään organisaatioiden historiarasitteita. Verkossa tämä näkyy vahvasti. Google, Facebook, Yahoo ja moni muu keskeinen peluri on alkanut yhden tai muutaman ihmisen innosta, joilla ei ole vielä ollut paljon hävittävää. Todennäköisesti näidenkin toimijoiden kohtalo on aikanaan aivan sama kuin muilla toimijoilla.

Kollegani kysely uusien välineiden käyttöönoton edistämisestä organisaatiossa edustaa mielestäni kapinallisuutta. Kevätsalo ei käyttänyt suotta sanaa kapina, muutosprosessi on kipeä ja kova, jossa kolisee ja paukkuu jonkin aikaa ennen kuin uusi otetaan vastaan. Ehkä vähemmin kivulias tie on lähteä rakentamaan tyhjästä. Tehdä irtiotto ja rakentaa siellä, mistä löytyy se ryhmä joka kokee ettei ole liikaa menetettävää ja näkee uuden mahdollisuutena. Luodaan seuraava sukupolvi.

Kerro kaverille

Viikko sitten perjantaina Mind Trek -konferenssi huipentui Pekka Himasen tunnin pituiseen key note puheenvuoroon: ”Culture of Interaction – enriching Interaction”. Himanen on totuttu tuntemaan persoonana joka aiheuttaa ihmisissä varsin ristiriitaisia tuntemuksia. Tämä toteutui tälläkin kertaa harvinaisen hyvin.

Itse pidin Himasen esityksen sisällöstä. Esitys vaatii poikkeuksellisen paljon keskittymistä, mm. loppupuolen Beethovenin sinfonia metaforana eri teemojen sekoittumisineen yhdeksi mestariteokseksi pysäytti oman twitterin seuraamiseni. Yhtä kaikki, sisällöllisesti esitys oli arvokas.

Himasen esityksessä oli kuitenkin yksi keskeinen heikkous. Kauniisti sanottuna, jos joku laatii esiintymistaidon opasta, niin hän tuskin valitsee ainakaan tätä showta esimerkiksi hyvästä lavapresenssistä. Erityisesti esitys tuntui aiheuttavan vakavia väänteitä niissä, jotka ovat itse mestarillisia esiintyjiä. Ehkäpä Himasen puheenvuoron katselu ihmiselle, joka on hienut esiintymistään vuosikaudet, tuntuu samalta kuin katsoisi oman lapsensa julkista rääkkäystä. Sellaisen voi tuntea jopa fyysisenä pahoinvointina. Andrea Vascellari teki esitystekniikan näkökulmasta varsin tyhjentävän koosteen omille sivuilleen.

Twitter toimi Mindtrekissä varsin mallikkaasti. Se auttoi aistimaan sen miten muut samassa tilassa kokivat saman esityksen. Osa kuuntelijoista seurasi sisältöä tehden esityksestä nostoja ja parhaillaan he he hihkuivat oivalluksistaan. Suurin osa twitter-kohinasta keskittyi kuitenkin Himasen heikkoon lavaesiintymiseen. Yleisö käynnisti eräänlaisen hiljaisen kapinan joka huusi verkossa, mutta oli vaiti salissa mihin mm. Tuija Aalto viittaa YLE:n sivuilla. Kapinasta ei näkynyt salissa muita merkkejä kuin satunnaiset poistumiset salista. Porukka tavallaan kieltäytyi kuuntelemasta sitä mitä Himanen puhui hänen esiintymisensä vuoksi.

Asiantuntijuuden yksi negatiivinen määritelmä on ihminen joka lakkaa oppimasta. Ehkä asiantuntijuuden vaara onkin täsmällisemmin siinä että lakkaa kuuntelemasta.

Asiantuntijuuden yksi negatiivinen määritelmä on ihminen joka lakkaa oppimasta. Ehkä asiantuntijuuden vaara onkin täsmällisemmin siinä että lakkaa kuuntelemasta. Muusikko kuulee helposti kappaleet täynnä virheitä, kun taas tavallinen kuulija voi keskittyä nauttimaan musiikista ja sen sisällöstä huomaamatta yksittäisiä vääriä nuotteja. Näyttääkin siltä että mitä syvemmällä olemme jossain, niin sitä enemmän helposti mittaamme toisten suorituksia vasten omia taitojamme ja alamme myös arvottamaan heitä tätä kautta. Uskon että tämä piirre asuu meissä kaikissa. Onko se niin, että meillä on aina taipumus viihtyä yhä enemmän seurassa, jossa ihmiset ovat kaltaisiamme ja kuuntelemme niitä mitkä tuntuvat meistä hyvältä? Ehkä se on eräänlainen asiantuntijuuden tai ehkäpä koko ihmisyyden ansa.

Mitä tästä key note tilaisuudesta voisi oppia? Himanen voisi varmasti parantaa esiintymistään. Onhan kyse kuitenkin huipputason konferenssin puheenvuorosta, jonka esityksille on olemassa odotus ainakin jonkinlaisesta oletustasosta mihin tulee pyrkiä. Voisiko kuitenkin olla niin että myös meidänkin yleisönä pitäisi oppia olemaan avoimempia? Missä kulkevat ne rajat missä olisi hyvä ponnistella, jotta voisi kuulla sisällöllisen helmen oli se esitetty millä tavalla tai kenen toimesta tahansa? Mitä me menetämme kun asetamme rajat sille mitä olemme valmiit kuuntelemaan? Tämä koko ketjuhan purkautuu lopulta ajatukseen siitä, että me vaadimme toisten olevan tietynlaisia ennen kuin olemme valmiit kuulemaan heitä. Se ei ole avoimuutta.

Avoin innovaatio ja avoimet osallistavat mallit yleistyvät kovalla vauhdilla. Tämä ei tee meistä ihmisinä vielä kuitenkaan automaattisesti avoimia. Voi hyvinkin olla että keskeinen kanava mitä kautta hierarkiat syntyvät jatkossa, ei olekaan perinteiset valtarakenteet, vaan hierarkiat syntyvät alhaalta ylös niin kuin on muillakin ilmiöillä taipumus tänä päivänä. Me määritämme sen mukaan mistä me pidämme, mitä me arvostamme, keitä me tunnemme, mihin olemme kouluttautuneet ja mitä missä olemme mielestämme hyviä sen mitä olemme valmiita kuulemaan. Kuuntelusuhteet muodostavat hierarkian ei niinkään ylhäältä asetetut asemat. Tämä on avoimen innovoinnin kannalta heikkous siinä kuin perinteisetkin hierarkiat. Yleensä radikaalissa innovoinnissa ja myös demokratiassa kaikkein merkityksellisimmät mielipiteet voivat monesti olla juuri niitä mitä ei olisi itse valmis kuulemaan. Ne haastavat oman ajattelumme ja kehittävät sitä. Näiden kohtaaminen johtaa syvempään ymmärrykseen niin muista kuin omasta itsestäänkin.

Avoimeen innovointiin, avoimeen demokratiaan ja muihin avoimiin prosesseihin tullaan tarvitsemaan erityistä viisautta prosessin ohjauksesta vastaavien osalta. Ehkä tästä syntyy vielä merkittävä ammattikunta, joiden keskeinen osa ammattitaitoa on aito avoin kuuntelu ja ajatusten yhdistely.

Kerro kaverille

Tiistaina koin yhden niistä hetkistä, joissa yksittäinen asia konkretisoituu ja pysäyttää täysin. Sitä jotenkin havahtuu miten todella elää murroksen keskellä. Tavallaan kokee jotain, minkä jo tietää, mutta käytännön tilanne luo siihen jotain uutta syvyyttä. Asian tavallaan aistii.

Olin maanantain ja tiistain Nonaka Aalto workshopissa Dipolissa. Tapahtumassa oli mukana joukko kiehtovia, inspiroivia, ajattelevia ihmisiä joiden kanssa oli innostavaa keskustella. Myös itse teema oli erittäin mielenkiintoinen. Ikujiro Nonakan ba on tutustumisen arvoinen teoreettinen jäsennys tietämyksenhallinnasta ja -kehittämistä organisaatiossa, vaikka se ei vielä ajatuksissaan verkostoihin asti taivukkaan.

Toisen päivän lopulla osallistujat oli jaettuna kahteen ryhmään. Ryhmä, jossa olin mukana sai jälkimmäisenä tehtävänään määrittää miten tvt voi auttaa luomaan Nonakan kuvaamaa ba-tilaa. Keskustelussa minulle valkeni vähän kerrassaan se miten elän kuitenkin aivan toisessa maailmassa kuin muut paikalla olleet. Olen nähnyt ja kokenut jotain sellaista, mistä nämä ihmiset olivat jääneet paitsi. Ikään kuin eläisimme aivan eri kulttuureissa.

On kiehtovaa havaita, miten meidän älykkyys on kontekstiriippuvaista. Ei ole olemassa mitään yksiselitteistä älyä, jolla meidät voidaan laittaa järjestykseen. Meidän oma kokemushistoria vaikuttaa vahvasti siihen mitä me voimme edes ajatella. Minulla oli vain kokemuksen kautta tässä asiassa joukko käsitteitä, taitoja, tietoa ja kokemuksia mitä en pystynyt jakamaan tämän ryhmän kanssa. En ainakaan välittömästi, ehkä tekemisen kautta pidemmällä aikavälillä se olisi mahdollista. Paikalla olleille ihmisille tvt oli jotain missä puhuttiin sähköpostista ja videoneuvottelusta. Tästä ei ollut kovin helppoa ruveta rakentamaan siltaa yhdessä tekemisen ja olemisen verkostoituneeseen avoimeen tilaan verkossa.

Tilanteen lopputulos oli ettei meidän välille syntynyt aitoa kohtaamista. Ei sellaista voinutkaan olla. Maailmat eivät vain kohtaa. Minä olin erilainen ja toiset olivat ehkä keskenään enemmän samanlaisia. Samanlaista on helpompi ymmärtää. Mikä osa minulle jää?

Oma kokemukseni uusien ajatuksien esilletuomisesta on että aina kannattaa henkisesti varautua kohtaamaan nippu tunnereaktioita. Tämä tapahtuu yleensä aina ensimmäisen kerran kun puhuu ihmiselle jostakin aivan vieraasta asiasta. Kieltäminen, epäily, kuuntelemattomuus tai jopa ärsyyntyminen ovat tavallisia reaktioita tai vain vaikeneminen. Tällaista en kuitenkaan juuri kohdannut tällä kertaa. Enemmänkin kyse oli kokemuksen puutteesta.

Tekniikka ja sosiaalisuutta tukevat palvelut sen päällä ovat muuttaneet toimintaympäristöä ratkaisevasti. Niiden käyttöönotto on pitkälti vapaaehtoista. Niihin ei tarvitse sekaantua jos ei halua. Osan ei ehkä koskaan tarvitsekaan. Osa ei tee mitään kun nykyisellään on vielä hyvä olla tai syyksi voi aina myös ilmoittaa ainaisen kiireen. Lapsia ja nuoria ohjaa uteliaisuus luonnostaan, he omaksuvat nykyisen ympäristön sellaisena kuin se on. Se on se ympäristö mihin he kasvavat. He oppivat uuden omakseen ihan niin kuin ovat tehneet kaikki sukupolvet ennen heitä. Ero menneeseen on vain se että toimintaympäristö ympärillämme on muuttunut radikaalisti pienessä ajassa. Tänä päivänä yksilön mahdollisuudet ovat jotain aivan muuta kuin koskaan ihmisen historiassa.

Ihmisen kyky oppia on uskomaton, jos ihminen antaa itselleen luvan omaksua kuten lapsi tekee, niin se mahdollisuuksia rajoittavin tekijä on juuri toimintaympäristö. Uskon että tämä on yksi keskeinen syy miksi me elämme tässä ajassa niin eri maailmoissa. Toiminta uudessa ympäristössä opettaa niitä jotka siihen tarttuvat. Tämä taas näkyy ristiriitaisuuksina, joihin ei ole aikaisemmin juuri törmätty. Se miten lapset opettavat tänä päivänä vanhempiaan on hyvä esimerkki tästä. Ei tällaista tilannetta syntyisi vakaassa toimintaympäristössä, jossa on eletty sukupolvien ajan.

Uusi toimintaympäristö tuo uudet työkalut, taidot ja käsitteet. Tästä seuraa taas luonnostaa uusi tapa ajatella ja jäsentää maailmaa, mistä seuraa myös väistämättä uusi kieli. Tunsin juuri tämän luissani tuossa kyseisessä workshopin viimeisessä sessiossa. Jos kokemus puuttuu, ei voi pelata kuin omilla ennakkoluuloillaan. Niin hyvässä kuin pahassa. Me tarvitsemme nyt todella kipeästi yhteistä kohtaamisia, kokemista ja kuuntelua ja jakamista. Sillä tapaa voimme tunnistaa yhdessä sen maailman jossa me nykyään elämme. Ehkä tämäkin tapaaminen kuitenkin avasi jotain, josta voi lähteä syntymään jatkossa jotain ymmärrystä vaikkei siihen vielä päästykään. Toivon ainakin niin.

Ennen kuin suurempi ymmärrys karttuu, saamme vielä pitkän tovin lukea ja kuulla näistä verkon kuolemanpäivän ennustajista, joihin mm. Perttu Tolvanen viittaa. Näille ihmisille suosittelen lämpimästi heittäytymistä epämiellyttävyysalueelle. Antautukaa uuden omaksumiselle ja kokekaa mahdollisuudet sisältä päin. Mieli voi järjestyä näin uudella ja yllättävällä tavalla.

Kerro kaverille

Tämä merkintä on osa sarjaa, jossa käyn läpi piirteitä, mitkä olen tunnistanut olevan esteenä uuden omaksumiselle tai sen mahdollistamisessa muille. Ideana on kuvata piirteitä, jolloin ne tulevat tunnistettaviksi. Tunnistaminen taas auttaa ottamaan piirteen huomioon vastaan tulevissa tilanteissa uudella tavalla.

Käytettävyyssuunnittelussa on herätty huomaamaan miten kehittäjät yleensä tekevät laitteita itsellensä, kuvitellen muiden ihmisten olevan samanlaisia kuin he itse. Ikään kuin minulle näyttäytyvä maailma olisi se yksi sama ja tosi myös muillekin ihmisille. Myös opettajien kohdalla on havaittu opetuksen noudattavan heidän henkilökohtaiselle oppimistyylille suotuisaa tapaa. Puhuessani introspektiosta puhun tästä ilmiöstä, mikä käyttäjäpsykologian näkökulma joka on hieman kohdennettu näkemys suhteessa yleisestä psykologian introspektio määritelmästä.

On aina vaikeaa tunnistaa missä oman toiminnan todellinen draiveri lähtee omista tuntemuksista ja missä se perustuu jonkinlaiseen dataan tai yleisempään, moninäkökulmaiseen näkemykseen asiasta. Tuntuu siltä, kuin mitä fiksumpi ihminen on kyseessä, sitä taitavampi hän on petkuttamaan itseään tällaisissa asioissa.

Tiede voi olla luonteeltaan eksaktia, mutta tiedemiehet ja -naiset ovat kuitenkin ihmisiä siinä kuin kaikki muutkin. Heillä on edessään sama introspektion haaste kuin mainitsemillani opettajilla tai käyttöliittymäsuunnittelijoillakin. Tutkimustiedosta ja ajasta yleensä on aina helppo hakea sitä tietoa, joka tukee omia tuntemuksia, ennakkoluuloja ja uskomuksia. Luulen että tämä on yksi ihmisen perusominaisuus, josta en olisi kovin yllättynyt, jos sille löytyisi myös jotain neurologista pohjaa.

Keväällä Voimala- ohjelmassa esiintynyt Jaana Venkula aiheutti sosiaalisen median aktivistien keskuudessa melkoista närää. Tarmo Toikkasen Psyc+Tech -blogissaan kuvaa ohjelman sisältöä asiaan perehtyneen silmin  mielestäni hyvin. Samasta paikkaa löytyy myös linkkejä muiden blogimerkintöihin aiheesta. Myös ohjelmaan osallistuneen Tuija Aallon blogimerkintä on lukemisen arvoinen.

Venkula on mielestäni briljantti omassa ajattelussaan, mikä ilmenee vaikkapa kuuntelemalla hänen haastattelunsa YLE Areenalta. Uskon hänen ajatuksiensa olevan monessa suhteessa oikean suuntaisia, mitä tulee niin oppimiseen, taitojen kehittymiseen kuin tekemisen merkitykseenkin. Hänen ajattelussaan on paljon sellaista mitä tarvitaan tämän päivän elämässä. Hän kuvaa upeasti askeleita kohti itsetuntemusta ja hyvinvointia oman oppimisen tunnistamisen ja tekemisen kautta.

Paketti pysyy aika hyvin kasassa, kunnes tulee  puhe sosiaalisesta mediasta tai tietotekniikasta yleensä. Venkula  ilmaisee suoraan arvostelevansa maailmaa, jonka hän on tietoisesti rajannut ulos omasta elämästään. Hän esimerkiksi kertoo ettei hän edes käytä sähköpostia. On helppo uskoa että kaikki verkon kohtaamisen, yhdessä tekemisen, jakamisen ja muut yhdessätekemisen välineet ovat kaukana omasta kokemuspiiristä. Tämä paistaa myös vahvasti läpi hänen puheistaan.

Kyseisessä haastattelussa Venkula kuvaa tietokoneella tehtävän tekemisen kuvitteellisena toimintana joka tapahtuu vain pään sisässä. Tätä hän tukee “oikeiden tutkijoiden” tekemillä havainnoilla neurologiassa. Haastattelu ei kuitenkaan kerro mitä nämä oikeat tutkijat ovat. On varmasti totta että mitä tahansa liikaa on liikaa. Tietääkseni sosiaalisen median aktiivikäyttäjät eivät elä pelkästään tässä maailmassa. Tekniikka on vain mahdollistanut oman  oman kokemuspiirin tai toimintakentän laventamisen uudenlaisen sosiaalisen kanssakäymisen muodossa. Se ei ole koko elämä, vaan jotain joka voi rikastaa sitä. Tähän on varmasti kuitenkin vaikea luoda suhdetta, jos ei ole mitään henkilökohtaista suhdetta asiaan. Introspektio lähtee juuri tästä, omasta maailmasta ja minästä joka lavennetaan joksikin yleisemmäksi totuudeksi.

Jos rajaamme pois elämästämme asiat, joilla on vain heikko fyysinen ulottuvuus ja suurin osa aktiviteetista tapahtuu pään sisässä, voimme luopua aika monesta asiasta mitkä olivat olemassa jo ennen tietotekniikkaa. Tällä samaisella logiikalla olisi varmaan syytä luopua esimerkiksi kirjojen ja artikkelien lukemisesta, mitä myös Venkula vaikuttaa haastattelun pohjalta tekevän kohtuullisen paljon. Ajatusketju haiskahtaa muutenkin melko mustavalkoiselta, samalla logiikalla  kirjojen lisäksi myös, televisio, teatteri- ja kaikenlaiset muut esitykset on varmaan syytä laittaa pannaan ainakin katsojien osalta. Näistä todennäköisesti kuitenkin seuraa ihmisille masennusta ja henkistä pahointia.

Yhteinen tietoverkko on luonut meille aivan uuden toimintaympäristön, joka vaikuttaa elämäämme sen jokaisella sektorilla. Jos emme ole ottaneet askelta ja lähteneet tutustumaan siihen, ohjaa meitä helposti omat tuntemukset ja olettamukset tuntemattomasta. Neurologia kiinnostaa minuakin tieteenhaarana, mutta ei sen varassa vielä taideta voida kyseenalaistaa tietotekniikan käyttöä. Asiat pitää itse kokea ja niihin tulee muodostaa suhde tätä kautta. Venkulan argumentaatio on näkökulmastani jokseenkin yhtä absurdi kuin jos minä hakisin kaiken tieteellisen, omaa kantaani tukevan evidenssin ja ryhtyisin väittelemään synnyttäneen naisen kanssa synnytystekniikasta ja -kivuista. Uskon että pystyisin hyvin poimimaan tiedekirjallisuudesta argumentteja asiani puolesta, mutta jotakin oleellista jäisi silti puuttumaan.

Ehkä se todellakin on niin että kun ihminen etenee omassa ajattelussaan tarpeeksi pitkälle, hän alkaa olla turhan varma muodostamansa näkemyksensä oikeellisuudesta. Näkemys alkaa ohjata ajattelua ja se johtaa kieltämään jo syntyneen kuvan kanssa ristiriidassa olevat havainnot ympäröivästä maailmasta. Tästä taas seuraa aina ennemmin tai myöhemmin hybris. Venkulan tapaus täyttää mielestäni nämä piirteet, mutta ei ole mitenkään yksittäinen tapaus historiassa. Tällaiset näkemykset ovat jatkuvasti haasteena kaikille, jotka tutkivat uusia toimintannan tapoja ja tarjoavat niitä mahdollisuuksina muille ihmisille.

Ehkä yksi keskeinen tehtävämme onkin päästä introspektiosta itsereflektioon. Sosiaalinen media luo monia tapoja tällaiseen kasvuun ja ymmärryksen lisääntymiseen. Blogaamien on yksi yksinkertaisimmista keinoista tähän. Heittäytymällä vuorovaikutukseen, oma ajattelu täydentyy ja kirkastuu.

Kerro kaverille

Olen poistanut tämän merkinnän. Selitän tähän johtaneita tekijöitä merkinnässä: Nyt meni metsään pahemman kerran.

Kerro kaverille

Luin eilen varsin järkyttävän uutisen Etelä-Afrikassa tehdystä tutkimuksesta, jonka perusteella neljäsosa etelä-afrikkalainen miehistä on syyllistynyt raiskaukseen. Guardianin artikkelissa tutkija viittaa ilmiön liittyvät afrikkalaiseen ideaaliin miehuudesta. En voi sanoa tuntevani Etelä-Afrikkaa enkä edes tutkimusta syvemmin jotta voisin ottaa asiaan syvemmin kantaa. Median pohjalta saamani kuva kansan suhteesta esim. nykyiseen presidenttiin Jacob Sumaan ei anna kovin lupaava kuvaa kulttuuriympäristöstä. Miehen vauhtia ei tunnu hillitsevän korruptio eikä -raiskaussyytteet. Osa jopa kannatti Sumaa niin paljon raiskausoikeudenkäynnin aikana että osoitti mieltään kadulla hänen puolestaan. Vaikuttaa melko asenteelliselta toimintannalta vai kertooko tämä enemmän kulttuurista ja vallitsevasta ilmapiiristä?

“Tunteet eivät ole sokeita voimia, jotka väkivalloin valtaavat meidät, vaan käyttäytymismuotoja, jotka me tarkoitukselliesti valitsemme”
– Jean-Paul Sartre

Tieto Etelä-Afrikan tilanteesta jätti minut miettimään. Voimaantuminen on ollut minulle aina positiivinen sana. On aika pysäyttävää huomata, miten raiskaamista on mahdollista tarkastella yhtälailla voimaantumisen kautta, kuten tutkimuksessa todetaan sen olevan osa miehuuskuvaa. Tässä voimaantuminen on kaikkea muuta kuin positiivinen asia. Natsi-Saksan vallan aikaan Jean-Paul Sartre kirjoitti Ranskalaisille tarinan Lucier Fleurierista. Lucier eli maailmassa joka oli monella tapaa epävakaa ja epämiellyttävä paikka. Hän pääsi eroon omasta järkyttyneisyydestään, onnettomuudestaan ja epävarmuudestaan antamalla itselleen luvan vihata juutalaisia. Vihan tunne vahvisti peitti alleen heikkouden tunteet.

Sartren ajatus on mielestäni varsin terävä. Hän kuvaa asian ihmisen omana valintana. Valinta on päätös, millä ihminen ottaa itselleen oikeutuksen toimia toista kohtaan vahingoittavalla tavalla tunteakseen itsensä vahvaksi. Etelä-Afrikan tapauksessa Satren logiikalla voimaantuminen tulee oman miehisyyden pönkittämisestä ottamalla vallan omiin käsiinsä. Guardianin jutusta syntyy vielä kuva siitä että sille on kulttuurinen lupa, vähän samaan tapaan kuin Sartren natsi-saksan aikaisessa maailmassa oli lupa käyttää mielivaltaista julmuutta kokonaista kansanryhmää kohtaan.

Onko meidän kulttuuri tämän yläpuolella?

Omat arjenhavainnot puhuvat ainakin toista. Meillä ei ole olemassa samassa mittakaavassa tapahtuvaa mielivaltaa toisia ihmisiä kohtaan, mutta samat mekanismit vaikkutavat meihinkin. Miehen ja naisen välinen ero on yksi paikka missä huomaan törmääväni tähän ajattelun yhä uudestaan. Vanhempieni sukupolvessa moni mies toimi varsin autoritäärisesti omassa perheessään. Miehellä oli enemmän oikeuksia kuin naisella. Naiselle jäi paikka sopeutua perheen normeihin, mitä myös ympäröivä yhteiskunta tuki. Avioliitto oli pyhä instituutio yhteiskunnassa, mikä näkyi korkeana kynnyksenä puuttua perheen asioihin ja esimerkiksi yleisenä suhtautumisena yksinhuoltajaäiteihin tai aviottomiin lapsiin.

On ollut mielenkiintoista huomata, millaisia ketjuja näistä malleista syntyy sukupolvien välille. Olen saanut huomata oman sukupolveni naisissa oman ryhmänsä, jonka käyttäytymismalli on hyvin lähellä sitä mitä esim. oma isäni toteutti aikanaan. Se perustuu malliin määrittää mitä mies on ja tämä oikeuttaa ottamaan itselleen eri oikeuksia toimia haluamallaan tavalla. Vastaani tulleet tilanteet ovat olleet välillä varsin räikeitä, joissa mm. on kerrottu kirkkain silmin miten naiset saavat jakaa miestensä henkilökohtaisia asioita keskenään, koska naiset ovat sellaisia. Heidän mielestään kuitenkaan miehillä ei ollut samaa oikeutta. Paljon räikeämpiäkin perustelua on tullut vastaan, mutta niitä ei varmaan tarvitse tässä käsitellä. Tarkemmin keskusteltuani nämä  perustelut ovat pohjanneet meidän isiemme rikkomuksiin naisia kohtaan. Nämä kaveruussuhteet ovat luonnollisesti kuihtuneet pois, mikä on varmaankin aika luonnolista. Eihän tällainen jätä toiselle tilaa, ellei halua alistua toisen maailmankuvaan joka ei ole tasa-arvoinen.

Vaikka omat räikeimmät kokemukseni siviilissä kohdistuvat tämän päivän oman sukupolven naisiin, en väitä etteikö sama logiikka olisi läsnä yhtälailla osassa miehiäkin. Facebookin rasistiryhmät on helppo mallintaa tämän saman logiikan kautta. Työelämässä vastaavaa logiikkaa olen kohdannut lähinnä miehiltä. mm. oma ex-työnantajani lausui aikanaan henkilökunnalle: “minulla ei ole minkäänlaista työllistämisvelvoitetta, kannan vain yrittäjän riskin”. Tällä hän oikeutti itselleen varsin mielenkiintoisen tavan hallita henkilöstöä, mikä näkyi niin kaikessa toiminnassa kuin toimimattomuudessakin.  Emme me ole ihmisinä sen kummempia kuin mitä viime vuosisadan alun ihmiset olivat.

Tässäkin ajassa kohtaamme epävarmuutta

Yhteiskunta on varsin rajussa muutoksessa ympäristömuutosten, globalisaation, laman ja verkon myötä. Tällaisena aikana on helppo uskoa että on olemassa normaalia enemmän ihmisiä, jotka hakevat voimaantumista jotakin kautta. Uskon että tämä aika on erityisen otollinen kaikenlaisille ääriliikkeille. Mitä ihmisen pitää tunnistaa, että hän osaa hakea voimaantumisen positiivisella tavalla?

Vapaudessa piilee  vastuu. Vapaan ihmisen on itse kannetta vastuu omista päätöksistään ja mikä vielä raskaampaa – hänen pitää myös tehdä itse päätöksensä. Ehkä tällä on oma syynsä miksi, ihminen niin monesti taipuu ryhmän mielipiteeseen vaikka näkisikin siinä jotain missä ei ole samaa mieltä. George W. Bushin hallinto käytti tätä melko pitkään mestarillisesti hyväksi ajaessaan omaa oikeutustaan maailmanvaltiaana.

Tulevaisuudentutkijat aloittivat puheen tulevasta murroksesta teollisesta yhteiskunnasta tietoyhteiskuntaan joskus 90-luvun alussa. Nyt ei enää kukaan tunnu epäröivän, olemmeko murroksessa. Se on täällä. Verkon mukanaan tuomat uudet toiminnan mahdollisuudet ovat täällä pysyvästi eikä sitä kehitystä voi enää estää. Tästä seuraa väkinäinen tarve oppia uusia taitoja ja tapoja toimia.

“Aloittelijan mielessä on paljon mahdollisuuksia, mutta asiantuntijan vain muutama”
– Shunry Suzuki

Oppimiseen kuuluu aina epävarmuuden tila. Se ettemme osaa jotain kertoo siitä, ettei se ole meidän hallittavissa. Ehkä paras mahdollisuus ihmiselle kasvaa ihmisenä on ottaa suhde tähän tilaan. Meidän pitäisi vanhempina opettaa lapsiamme tunnistamaan sen tilan luonne. Tai ehkä paremminkin auttaa heitä pitämään siitä kiinni. Pitää oppia tuntemaan että tuo epävarmuus on osa kehittymistä ja täysin luonnollinen tila, mikä tulee aina vastaan kun tarvitsee oppia jotain uutta. On myös tärkeää  oppia tunnistamaan, milloin oma toiminta perustuu omavaltaiseen oikeutukseen ja milloin se on terveellä pohjalla, jossa asia kestää tarkastelua myös ulkoa käsin.

Mielestäni oikea voimaantuminen tulee oppimisen kautta, jossa yksilö kasvaa ihmisenä itsestään ulos päin, myös muista vastuuta kantavaksi yksilöksi. Lucier Fleurierin tapa hakea oikeutusta ei tätä ole. Vastuuttomuus ja ymmärtämättömyys ovat kuitenkin asioita jotka ovat helppo jakaa ryhmässä, mikä tukee tällaista negatiivista voimaantumista. Tällainen voimaantuminen ei ole avointa, vaan toisia ääniä pois sulkevaa. Ehkä se on keskeinen ero negatiivisen ja positiivisen voimaantumisen välillä.

Kerro kaverille