Miltä kuulostaisi laki, joka edellyttäisi jokaista kauppaa tarkistamaan asiakkaidensa hallussa olevat tavat siltä varalta että heillä hallussaan jotain laitonta? Entä tilanne, jossa kahvilan asiakas solvaa toista asiakasta, niin kahvilan pitäjä tuomittaisiin kunnianloukkauksesta? Ei kuulosta ihan järkevältä, mutta juuri vastaava tapahtui tänään Googlen kolmelle työntekijälle.

Peter Fleischer, David Drummond and George De Los Reyes saivat tänään tuomion italialaisessa tuomioistuimessa autistisen pojan kiusaamista esittäneestä videosta joka oli ladattu YouTube palveluun. Kyseisillä herroilla ei ollut mitään muuta tekemistä asian kanssa kuin että he ovat työskentelevät Googlella YouTube -palveluiden puitteissa. He eivät vieneet videota sinne eivätkä levittäneet sitä millään tapaa. Mikä vastuu on videon kuvaajalla ja palveluun tallentajalla?

On niin uskomatonta miten verkko on toimintaympäristönä edelleen niin vieras että jopa oikeusistuimet päätyvät aivan käsittämättömiin lopputuloksiin. Vastaavien tilanteiden kuvaaminen reaalimaailman puolella yleensä paljastaa nämä järjettömyyden hyvin nopeasti. Puolustusasianajaja sanoi tämän aika mainiosti, mistä on kyse: “It is like prosecuting the post office for hate mail that is sent in the post”.

Ilmiö ei todellakaan ole uusi. Väitän että tämä sama ilmiö on myös taustalla siinä miksi Suomesta on alkanut kehkeytyä tietoyhteiskunnan takapajula. Meillä on vallalla kulttuuri, jossa joku muu on vastuussa yksilön teoista. Tietojärjestelmien tietoturvaa korostetaan kohtuuttomasti, aina siihen asti ettei mitään saada aikaan. Tämän takana on pelko virkavirheestä, joka syntyisi siitä että joku muu tekisi väärin esim. murtautumalla tietojärjestelmään. Eli joku muu vastaa toisten rikoksista ja rikkomuksista. Tämän päiväinen oikeuden päätös vain vahvistaa moista kulttuuria. Toivottavasti asiaan tulee pian korjaus.

Eikö tämä kuulosta vähintäänkin hullulta? Tuntuu lähes hölmöltä kirjoitella tällaista auki, mutta tämä kaikki tapahtuu ympärillämme.

Eilen eräs kollega herätteli taas miettimään muutosta tai ehkä paremminkin sitä miten ottaa suhde muutosvastarintaan organisaatioissa. Itse kehittäjäorganisaatiossa jo pitkään toimineena haasteet kuulostivat kovin tutuilta. Tällä kertaa kyse oli pyrkimys löytää keinoja saada aikaan käyttöehtosopimuksista suhteessa sosiaalisen median välineisiin, kuten Googlen palveluihin joihin organisaatiot olisivat valmiita hyväksymään. En jotenkin jaksa uskoa että tämä tie vie oikeasti muutokseen organisaatioissa. Vanhaan järjestykseen ei helposti tule muutosta ja varsinkin kun avoin verkko tuo monessa suhteessa aivan uuden logiikan, on sitä vaikea perustella vanhalla logiikalla. Minulle tämä näyttäytyy pyrkimyksenä perustella sopimuksin luottamusjärjestelmä systeemille joka perustuu pohjimmiltaan epäluottamukseen. Toisaalta on hyvä kysyä että mikä sitten vie eteenpäin?

Kävin viime marraskuussa Kiinassa. Käydessäni Kielletyssä kaupungissa jäin pohtimaan keisarin ehdotonta valta-asemaa suhteessa kansalaisiin. Kielletyssä kaupungissa tärkeissä luottamustehtävissä olevat miehet olivat kaikki eunukkeja. Kaupunkiin ei tavalliset kansalaiset päässeet ja kun oma palvelusväki oli kuohittu, saattoi keisari uskoa ettei hänen 30 000 jalkavaimoaan tullut raskaaksi muuta kuin ruhtinaallista tietä. Yksi mies on määrännyt omista itsekkäistä syistä säännöt, joita koko kansa noudattaa. Asia ei voi kuin hämmästellä, mutta jotain peri ihmismäistä siinä on.

Ihmisellä tuntuu olevan jokin sisäinen pyrkimys lukittautua pysyviin sosiaalisiin rakenteisiin. Rakenteet todella koetaan pysyvinä, kiinteinä osina ympärisöämme ja omat ponnistelut keskittyvät lähinnä tässä järjestyksessä kiipimiseen ja taisteluun, ei niiden kyseenalaistamiseen ja uudistamiseen. Tässä päivässä tämä näkyy mm. keskusteluina siitä miten asiat eivät ole mahdollisia kun laki kieltää tai miten meidän koulu on järjestetty, miten ammattiliitot ovat asettaneet kantansa ja mihin ihmiset on koulutettu. Lista on loputon. Loputon määrä asioita meidän itsemme määrittämiä omia konstruktioita ja jotka ovat kaikki halutessamme sovittavissa uusiksi tavalla joka palvelee meitä paremmin.

»Oletteko varma, ettette tule katumaan tätä?» Mielessä pyörii kysymys, joka esitettiin nuorukaisille, kun he pyrkivät Kiinan keisarin, Taivaan pojan, hovimiehiksi. Kysyjä piteli kädessään pientä ja kaarevaa veistä, vastaajan vatsa ja reidet oli kääritty tiukkoihin siteisiin.
(Antti Helin, Mondo.fi)

Pirullinen ansa nykyisiin rakenteisiin elämänsä rakentamisessa on se miten se samalla nostaa meidän panoksia tukea niiden olemassaoloa. Jokainen tehty panostus on muuttuu merkityksettömäksi uhraukseksi jos systeemi muuttuu. Tässä päivässä se voi näkyä vaikka satsauksena koulutukseen jota ei enää kohta tarvita. Työelämä on muuttunut. Kielletyn kaupungin eunukeilla tilanne oli vielä traagisempi, kulkuset oli ja pysyi purkissa leikkauksen jälkeen vaikka keisarin valta päättyikin aikanaan.

Meihin taitaa olla rakennettuna sisään pyrkimys ylläpitää ja muodostaa instituutioita. Samalla kun muodostamme niitä, ne rupeavat sitomaan toimintaamme. Vanhat organisaatiot eivät helpolla muuta toimintaansa, jotenkin näyttää siltä että nykyinen trendi suurempiin yksiköihin vielä entisestään edistää tätä muuttumattomuutta. Suuressa on varaa hieman pidempään olla muuttumatta. Tämä ei ole itsessään paha asia, pelkästään yhteiskuntajärjestys vaatii tällaisien rakenteiden tunnustamista ja ylläpitoa. Ainakin nykyisen muotoisessa yhteiskuntarakenteessa

Aikanaan Kimmo Kevätsalo kuvasi omassa väitöskirjassaan, miten vanhat organisaatiot toimintatapoineen oikeasti muuttuvat vain kahta tietä: syvä kriisi tai kapina. Olen aikaisemmin kirjoittanut Kodakin kriisista, joka edustaa hyvää esimerkkiä syvästä kriisistä. Kodak joutui lopulta tunnustamaan että maailma ulkopuolella oli muuttunut niin paljon että heidän oli myös muuttua sen mukana. IBM taas edustaa yritystä joka muuttui oman keskijohdon kapinan kautta uudeksi yritykseksi, joka rakensi itselleen osallistavat tavat johtaa ja toimia. Samalla palvelut lähtivät rakentumaan avoimen koodin suuntaan. Firma porskuttaa taas.

Todella uudet tavat tuntuvat kuitenkin nousevat tyhjästä, ilman mitään organisaatioiden historiarasitteita. Verkossa tämä näkyy vahvasti. Google, Facebook, Yahoo ja moni muu keskeinen peluri on alkanut yhden tai muutaman ihmisen innosta, joilla ei ole vielä ollut paljon hävittävää. Todennäköisesti näidenkin toimijoiden kohtalo on aikanaan aivan sama kuin muilla toimijoilla.

Kollegani kysely uusien välineiden käyttöönoton edistämisestä organisaatiossa edustaa mielestäni kapinallisuutta. Kevätsalo ei käyttänyt suotta sanaa kapina, muutosprosessi on kipeä ja kova, jossa kolisee ja paukkuu jonkin aikaa ennen kuin uusi otetaan vastaan. Ehkä vähemmin kivulias tie on lähteä rakentamaan tyhjästä. Tehdä irtiotto ja rakentaa siellä, mistä löytyy se ryhmä joka kokee ettei ole liikaa menetettävää ja näkee uuden mahdollisuutena. Luodaan seuraava sukupolvi.

Viikko sitten perjantaina Mind Trek -konferenssi huipentui Pekka Himasen tunnin pituiseen key note puheenvuoroon: ”Culture of Interaction – enriching Interaction”. Himanen on totuttu tuntemaan persoonana joka aiheuttaa ihmisissä varsin ristiriitaisia tuntemuksia. Tämä toteutui tälläkin kertaa harvinaisen hyvin.

Itse pidin Himasen esityksen sisällöstä. Esitys vaatii poikkeuksellisen paljon keskittymistä, mm. loppupuolen Beethovenin sinfonia metaforana eri teemojen sekoittumisineen yhdeksi mestariteokseksi pysäytti oman twitterin seuraamiseni. Yhtä kaikki, sisällöllisesti esitys oli arvokas.

Himasen esityksessä oli kuitenkin yksi keskeinen heikkous. Kauniisti sanottuna, jos joku laatii esiintymistaidon opasta, niin hän tuskin valitsee ainakaan tätä showta esimerkiksi hyvästä lavapresenssistä. Erityisesti esitys tuntui aiheuttavan vakavia väänteitä niissä, jotka ovat itse mestarillisia esiintyjiä. Ehkäpä Himasen puheenvuoron katselu ihmiselle, joka on hienut esiintymistään vuosikaudet, tuntuu samalta kuin katsoisi oman lapsensa julkista rääkkäystä. Sellaisen voi tuntea jopa fyysisenä pahoinvointina. Andrea Vascellari teki esitystekniikan näkökulmasta varsin tyhjentävän koosteen omille sivuilleen.

Twitter toimi Mindtrekissä varsin mallikkaasti. Se auttoi aistimaan sen miten muut samassa tilassa kokivat saman esityksen. Osa kuuntelijoista seurasi sisältöä tehden esityksestä nostoja ja parhaillaan he he hihkuivat oivalluksistaan. Suurin osa twitter-kohinasta keskittyi kuitenkin Himasen heikkoon lavaesiintymiseen. Yleisö käynnisti eräänlaisen hiljaisen kapinan joka huusi verkossa, mutta oli vaiti salissa mihin mm. Tuija Aalto viittaa YLE:n sivuilla. Kapinasta ei näkynyt salissa muita merkkejä kuin satunnaiset poistumiset salista. Porukka tavallaan kieltäytyi kuuntelemasta sitä mitä Himanen puhui hänen esiintymisensä vuoksi.

Asiantuntijuuden yksi negatiivinen määritelmä on ihminen joka lakkaa oppimasta. Ehkä asiantuntijuuden vaara onkin täsmällisemmin siinä että lakkaa kuuntelemasta.

Asiantuntijuuden yksi negatiivinen määritelmä on ihminen joka lakkaa oppimasta. Ehkä asiantuntijuuden vaara onkin täsmällisemmin siinä että lakkaa kuuntelemasta. Muusikko kuulee helposti kappaleet täynnä virheitä, kun taas tavallinen kuulija voi keskittyä nauttimaan musiikista ja sen sisällöstä huomaamatta yksittäisiä vääriä nuotteja. Näyttääkin siltä että mitä syvemmällä olemme jossain, niin sitä enemmän helposti mittaamme toisten suorituksia vasten omia taitojamme ja alamme myös arvottamaan heitä tätä kautta. Uskon että tämä piirre asuu meissä kaikissa. Onko se niin, että meillä on aina taipumus viihtyä yhä enemmän seurassa, jossa ihmiset ovat kaltaisiamme ja kuuntelemme niitä mitkä tuntuvat meistä hyvältä? Ehkä se on eräänlainen asiantuntijuuden tai ehkäpä koko ihmisyyden ansa.

Mitä tästä key note tilaisuudesta voisi oppia? Himanen voisi varmasti parantaa esiintymistään. Onhan kyse kuitenkin huipputason konferenssin puheenvuorosta, jonka esityksille on olemassa odotus ainakin jonkinlaisesta oletustasosta mihin tulee pyrkiä. Voisiko kuitenkin olla niin että myös meidänkin yleisönä pitäisi oppia olemaan avoimempia? Missä kulkevat ne rajat missä olisi hyvä ponnistella, jotta voisi kuulla sisällöllisen helmen oli se esitetty millä tavalla tai kenen toimesta tahansa? Mitä me menetämme kun asetamme rajat sille mitä olemme valmiit kuuntelemaan? Tämä koko ketjuhan purkautuu lopulta ajatukseen siitä, että me vaadimme toisten olevan tietynlaisia ennen kuin olemme valmiit kuulemaan heitä. Se ei ole avoimuutta.

Avoin innovaatio ja avoimet osallistavat mallit yleistyvät kovalla vauhdilla. Tämä ei tee meistä ihmisinä vielä kuitenkaan automaattisesti avoimia. Voi hyvinkin olla että keskeinen kanava mitä kautta hierarkiat syntyvät jatkossa, ei olekaan perinteiset valtarakenteet, vaan hierarkiat syntyvät alhaalta ylös niin kuin on muillakin ilmiöillä taipumus tänä päivänä. Me määritämme sen mukaan mistä me pidämme, mitä me arvostamme, keitä me tunnemme, mihin olemme kouluttautuneet ja mitä missä olemme mielestämme hyviä sen mitä olemme valmiita kuulemaan. Kuuntelusuhteet muodostavat hierarkian ei niinkään ylhäältä asetetut asemat. Tämä on avoimen innovoinnin kannalta heikkous siinä kuin perinteisetkin hierarkiat. Yleensä radikaalissa innovoinnissa ja myös demokratiassa kaikkein merkityksellisimmät mielipiteet voivat monesti olla juuri niitä mitä ei olisi itse valmis kuulemaan. Ne haastavat oman ajattelumme ja kehittävät sitä. Näiden kohtaaminen johtaa syvempään ymmärrykseen niin muista kuin omasta itsestäänkin.

Avoimeen innovointiin, avoimeen demokratiaan ja muihin avoimiin prosesseihin tullaan tarvitsemaan erityistä viisautta prosessin ohjauksesta vastaavien osalta. Ehkä tästä syntyy vielä merkittävä ammattikunta, joiden keskeinen osa ammattitaitoa on aito avoin kuuntelu ja ajatusten yhdistely.

Olin mukana kuun alussa pidetyssä Enterprise 2.0 tapahtumassa Helsingissä ravintola Nollassa. Tapahtumassa ideoitiin miten suomailaiset yritykset saataisiin enemmän kiinnostumaan sosiaalisen median hyödyntämisessä omassa arjessaan. Lähtökohta taisi olla aika monella pyrkiä päästä myymään alan palveluita yritystoimintaan, mikä on sinällään mielestäni ihan hyvä asia.

Illan keskusteluissa nousi hyvin odotetusti heti kärkeen tarve kuvata ne hyödyt mitä sosiaalinen media yrityksille tuo. Hyöty on asia, joka on noussut mielestäni hieman liiankin suureen arvoon niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla. Tuntuu kuin ihmisiä ja asioita arvioitaisiin ensin hyötyskannerilla millä edes harkitaan uusiin ilmiöihin tutustumista. Vaikuttaa siltä kuin liian monessa paikassa uteliaisuus ja vapaa ideointi loistaisi poissaolollaan.

Sosiaalisen median työkalut ovat pääpiirteittäin yritysten luomia, vaikkakin ne ovat syntyneet vahvasti yhteistyössä palvelujen käyttäjien kanssa. Tämä koskee ainakin suurimmat ja käytetyimmät palveluita. Silmiinpistävää on kuitenkin se miten ne eivät ole syntyneet juurikaan vanhojen yritysten toimesta. Kyseessä on ollut joukko tutkijoiden tai muiden innokkaita yksittäisiä ihmisiä ja heidän perustamiaan startupeja jotka ovat syntyneet nettiin idea mielessään. Näiden yritysten koko toiminta on perustunut uskoon johonkin uutteen innovaatioon tai mahdollisuuteen mitä verkon mahdollisuudet tuovat tullessaan.

Sosiaalisen median toimintatavat taitavatkin edustaa vanhemmissa yrityksessä jotain mikä tarkoittaa luopumista jostakin saavutetusta tai muuten olemassa olevasta. Se voi olla luopumista vanhoista totutuista prosesseista, rakenteista, työkaluista, käytännöistä ja jopa rajuimmillaan kokonaisista heille tutusta markkinoista. Luopuminen tarkoittaa pirunmoista ponnistusta miltä tahansa organisaatiolta ja mitä isompi yritys on kyseessä, todennäköisesti ponnistus on sitä kovempi.

Historia tuntee paljon tapauksia siitä miten menestyvän on vaikea luopua saavuttamastaan, vaikka maailma ympärillä muuttuisi. En tiedä, kuinka moni muistaa 2003 vuoden lopulta tv-mainosta, jossa sanottiin: ”Mikään ei korvaa aitoa valokuvaa”. Kyseessä oli Kodakin perinteisen filmirullateollisuuden viimeinen parkaisu. Vuoden 2004 alussa yrityksen oli jo kuitenkin pakko todeta, miten asiakkaat olivat hylänneet filmirullat ja siirtyneet digikuviin. Yritys joutui pakon edessä näkemään toimintaympärisön muuttuminen digiaikaan, minkä se oli itsepintaisesti kieltäytynyt hyväksymästä. Tuloksena oli 15 000 Kodakin työntekijän irtosanominen. Tämäkään ei riittänyt vaan myöhemmin irtisanottiin vielä 10 000 lisää. Yrityksen putoaminen oli vähintäänkin musertava.

Eniron viestinnässä on ollut havaittavissa paljon Kodakin vuosituhannen alun viestintään viittavia merkkejä. Yritys on kieltänyt työntekijöiltään Facebookin ja YouTuben käytön työpaikalla ja viimeisimmät tv-mainoksissa mies kehuu omien businesstensä menestyneen aina koska ne ovat olleet esillä puhelinluettelossa. Milloin ja missä olet viimeksi käyttänyt puhelinluetteloa? Ennen puhelinluettelon asema on ollut varmasti juuri niin kuin mainos sanoo, mutta tuskin sitä enää kukaan tänä päivänä vakavasti väittää menestystekijäksi saati sitten tulevaisuudessa. Tästä voi hyvinkin syntyä Kodakin tarina minikoossa, ellei uudelle anneta tilaa kasvaa yrityksen sisällä. Toivottavasti vanha tarina ei toista itseään.

Onneksi surkealtakin kuulostava tarina saattaa sisältää toivoa ja uuden alun. Vaikka Kodak putosi korkealta ja kovaa, kriisi taisi kuitenkin jäädä vain draaman käänteeksi. Kodak on nyt löytänyt digiajan ja parhaillaan suorastaan revittelee sillä. Vanhakin organisaatio pystyy uudistumaan, mutta turhan usein se tapahtuu syvän kriisin kautta. Kriisin jälkeen vanhastakin voi tulla hyvinkin notkea uuden maailman edustaja. Uutta Kodakia voi ihastella yrityksen, alunperin omaan käyttöön, tekemästä Wind of Change videosta:

Kodak, Eniro niin kuin muutkin yritykset voivat hyötyä sosiaalisesta mediasta olemalla läsnä siinä maailmassa missä merkittävä osa heidän asiakkaistaan on. He voivat oppia heiltä ja kehittää vuorovaikutuksessa palvelujaan näiden kanssa. Nykyisin on ihan sallittua oppia asiakkailtaan ja kaikkea ei tarvitse itse tietää ennalta.

Tällä hetkellä sosiaaliseen mediaan uppoutuminen on yritykselle mahdollisuus kehittää omaa liiketoimintaa ja luoda kilpailuetua. Uskon että suurimmat hyödyt tulevat oman innovoinnin kautta. Siitä että on itse osa prosessia, jossa uudet verkon mahdollisuudet avautuvat ja kehittyvät. Sosiaalinen media pitää kokea itse.

Ne jotka odottavat sosiaalisen median työkalujen koulutusta valmiina pakettina odottavat liian kauan. Silloin kun välineet ovat opetettavissa valmiina konsepteina, ne ovat jo kaikkien saatavilla ja mitä ilmeisemmin jokin kilpailija on jo ottanut niistä syntyneen hyödyn irti. Tässä vaiheessa toimintatapa on jo muille menestymisen edellytys. Uskon että tämä on yksi syy, miksi esim. Googlen valta-asema on tällä hetkellä niin vahva. Verkon luoman rajun ympäristömuutoksen keskellä he ovat olleet alusta asti tutkimassa, kokeilemassa ja rakentamassa palveluja verkon sosiaalista mullistusta.

Verkossa kilpailuetu ja innovaatiot syntyvät vuorovaikutuksessa muiden käyttäjien kanssa. Tästä seikasta voi varmasti hyötyä lähes mikä yritys tahansa. Uskon että yksittäisien yrityksien innovaatiot ovat yhä enemmän sosiaalisia luonteeltaan. Niissä yksittäiset yritykset yhdistävät oman ydinbusineksen substanssiosaamisensa uusiin välineisiin ja tapoihin toimia yhdessä asiakkaiden ja muiden sidosryhmien kautta. Tätä kautta ne ovat myös vaikeammin koulutettavissa mutta myös haasteellisempia kopioida.

Minä koen että verkossa kytevä maailma on jotain todella uutta. Samalla se vie pohjan monelta perinteiseltä tavalta ajatella. Olen omissa puheenvuoroissa ja koulutuksissa pyrkinyt tekemään rinnastuksia vanhan reaalimaailman ja verkon välillä. Nämä ovat olleet itsellenikin avaavia tapoja lähestyä uudenlaista toimintaympäristö. Ehkä kysymys siitä mitä hyötyä yritykselle on sosiaalisesta mediasta voitaisiin kääntää muotoon, mitä hyötyä yritykselle on oppimisesta yleensä. Tästä on pitkälti kyse. Sosiaalinen media luo puitteet runsaalle tämän päivän autenttiselle oppimisympäristölle yrityksen sisäisesti sekä suhteessa sen kaikkiin sidosryhmiin globaalisti. Tässä maailmassa korostuu tietämyksenhallinta, hiljainen tieto ja ihmisten välinen vuorovaikutus, kaikki sellainen mikä ei ole suoraan mitattavissa.

Tiistaina koin yhden niistä hetkistä, joissa yksittäinen asia konkretisoituu ja pysäyttää täysin. Sitä jotenkin havahtuu miten todella elää murroksen keskellä. Tavallaan kokee jotain, minkä jo tietää, mutta käytännön tilanne luo siihen jotain uutta syvyyttä. Asian tavallaan aistii.

Olin maanantain ja tiistain Nonaka Aalto workshopissa Dipolissa. Tapahtumassa oli mukana joukko kiehtovia, inspiroivia, ajattelevia ihmisiä joiden kanssa oli innostavaa keskustella. Myös itse teema oli erittäin mielenkiintoinen. Ikujiro Nonakan ba on tutustumisen arvoinen teoreettinen jäsennys tietämyksenhallinnasta ja -kehittämistä organisaatiossa, vaikka se ei vielä ajatuksissaan verkostoihin asti taivukkaan.

Toisen päivän lopulla osallistujat oli jaettuna kahteen ryhmään. Ryhmä, jossa olin mukana sai jälkimmäisenä tehtävänään määrittää miten tvt voi auttaa luomaan Nonakan kuvaamaa ba-tilaa. Keskustelussa minulle valkeni vähän kerrassaan se miten elän kuitenkin aivan toisessa maailmassa kuin muut paikalla olleet. Olen nähnyt ja kokenut jotain sellaista, mistä nämä ihmiset olivat jääneet paitsi. Ikään kuin eläisimme aivan eri kulttuureissa.

On kiehtovaa havaita, miten meidän älykkyys on kontekstiriippuvaista. Ei ole olemassa mitään yksiselitteistä älyä, jolla meidät voidaan laittaa järjestykseen. Meidän oma kokemushistoria vaikuttaa vahvasti siihen mitä me voimme edes ajatella. Minulla oli vain kokemuksen kautta tässä asiassa joukko käsitteitä, taitoja, tietoa ja kokemuksia mitä en pystynyt jakamaan tämän ryhmän kanssa. En ainakaan välittömästi, ehkä tekemisen kautta pidemmällä aikavälillä se olisi mahdollista. Paikalla olleille ihmisille tvt oli jotain missä puhuttiin sähköpostista ja videoneuvottelusta. Tästä ei ollut kovin helppoa ruveta rakentamaan siltaa yhdessä tekemisen ja olemisen verkostoituneeseen avoimeen tilaan verkossa.

Tilanteen lopputulos oli ettei meidän välille syntynyt aitoa kohtaamista. Ei sellaista voinutkaan olla. Maailmat eivät vain kohtaa. Minä olin erilainen ja toiset olivat ehkä keskenään enemmän samanlaisia. Samanlaista on helpompi ymmärtää. Mikä osa minulle jää?

Oma kokemukseni uusien ajatuksien esilletuomisesta on että aina kannattaa henkisesti varautua kohtaamaan nippu tunnereaktioita. Tämä tapahtuu yleensä aina ensimmäisen kerran kun puhuu ihmiselle jostakin aivan vieraasta asiasta. Kieltäminen, epäily, kuuntelemattomuus tai jopa ärsyyntyminen ovat tavallisia reaktioita tai vain vaikeneminen. Tällaista en kuitenkaan juuri kohdannut tällä kertaa. Enemmänkin kyse oli kokemuksen puutteesta.

Tekniikka ja sosiaalisuutta tukevat palvelut sen päällä ovat muuttaneet toimintaympäristöä ratkaisevasti. Niiden käyttöönotto on pitkälti vapaaehtoista. Niihin ei tarvitse sekaantua jos ei halua. Osan ei ehkä koskaan tarvitsekaan. Osa ei tee mitään kun nykyisellään on vielä hyvä olla tai syyksi voi aina myös ilmoittaa ainaisen kiireen. Lapsia ja nuoria ohjaa uteliaisuus luonnostaan, he omaksuvat nykyisen ympäristön sellaisena kuin se on. Se on se ympäristö mihin he kasvavat. He oppivat uuden omakseen ihan niin kuin ovat tehneet kaikki sukupolvet ennen heitä. Ero menneeseen on vain se että toimintaympäristö ympärillämme on muuttunut radikaalisti pienessä ajassa. Tänä päivänä yksilön mahdollisuudet ovat jotain aivan muuta kuin koskaan ihmisen historiassa.

Ihmisen kyky oppia on uskomaton, jos ihminen antaa itselleen luvan omaksua kuten lapsi tekee, niin se mahdollisuuksia rajoittavin tekijä on juuri toimintaympäristö. Uskon että tämä on yksi keskeinen syy miksi me elämme tässä ajassa niin eri maailmoissa. Toiminta uudessa ympäristössä opettaa niitä jotka siihen tarttuvat. Tämä taas näkyy ristiriitaisuuksina, joihin ei ole aikaisemmin juuri törmätty. Se miten lapset opettavat tänä päivänä vanhempiaan on hyvä esimerkki tästä. Ei tällaista tilannetta syntyisi vakaassa toimintaympäristössä, jossa on eletty sukupolvien ajan.

Uusi toimintaympäristö tuo uudet työkalut, taidot ja käsitteet. Tästä seuraa taas luonnostaa uusi tapa ajatella ja jäsentää maailmaa, mistä seuraa myös väistämättä uusi kieli. Tunsin juuri tämän luissani tuossa kyseisessä workshopin viimeisessä sessiossa. Jos kokemus puuttuu, ei voi pelata kuin omilla ennakkoluuloillaan. Niin hyvässä kuin pahassa. Me tarvitsemme nyt todella kipeästi yhteistä kohtaamisia, kokemista ja kuuntelua ja jakamista. Sillä tapaa voimme tunnistaa yhdessä sen maailman jossa me nykyään elämme. Ehkä tämäkin tapaaminen kuitenkin avasi jotain, josta voi lähteä syntymään jatkossa jotain ymmärrystä vaikkei siihen vielä päästykään. Toivon ainakin niin.

Ennen kuin suurempi ymmärrys karttuu, saamme vielä pitkän tovin lukea ja kuulla näistä verkon kuolemanpäivän ennustajista, joihin mm. Perttu Tolvanen viittaa. Näille ihmisille suosittelen lämpimästi heittäytymistä epämiellyttävyysalueelle. Antautukaa uuden omaksumiselle ja kokekaa mahdollisuudet sisältä päin. Mieli voi järjestyä näin uudella ja yllättävällä tavalla.

Tämän päivän Hesarissa ministeri Sirkka-Liisa Anttila heittää ilmaan ajatuksen ruuan alv:een pudottamisesta jopa nollaan. Samalla hän kuitenkin toteaa että epäterveellisiä ruokia voisi hyvin verottaa vaikka hieman enemmänkin. Verotus ja lainsäädäntö ovat tehokkaita tapoja ohjata kuluttajien käyttäytymistä. Anttilan ajatus tervellisemmästä ruuasta kuulostaa periaatteessa hyvältä ja kirvoittaa miettimään asiaa pidemmälle.

Ruuan verotusta miettiessä herää ajatus siitä miksei tässä hyödynnetä tehokkaammin sitä tietoa, mikä on jo saatavilla tai mitä voitaisiin kerätä. Ruokaa tarkkaillaan hyvin tehokkaasti jo tällä hetkellä aina alkutuotannosta kaupan tiskille tai ravintolapöytään. Ruuan aluperä on aina selvitettävissä tarkkaan yksittäiselle maatilalle, missä se on valmistettu. Samoin myyntipaikka on hyvin tiedossa. Tästä voitaisiin jo laskea karkea periaate laskea tuotteelle verorasite ruuan valmistuspaikan etäisyyden mukaan. Tällä tapaa voitaisiin tukea lähiruuan suosimista ja sitä kautta ympäristöystävällisyyttä.

Dataa on jo nyt saatavissa paljon ja uuden datan tuottaminen ei ole enää mikään mahdoton ongelma. Tällä tapaa jatkossa voitaisiin hyvin laskea erilaiset ympärisökuormitukset yksittäisille tuotteille, mitkä olisi nähtävissä ruokakaupoissa. Saman tiedon varassa voitaisiin säädellä verotusta sekä yksittäiset kuluttajat voisivat tehdä arvovalintoja paremman tiedon varassa.

Nykyisen verkon ja pilvilaskennan aikana, suurin este tällaisien palvelujen rakentamiseen on ne ihmiset jotka sanovat ettei tämä ole mahdollista tai ettei tällainen koskaan tule tapahtumaan. Itse olen todella yllättynyt ellei tällainen kehitys toteudu jossakin muodossa. Siksi että se varsin mahdollinen ja myös ohjaa yksilön parempaan tietoon ja säätelyyn yhteisien suurien ongelmien parissa.

Kun hankin omakotitalon, huomasin että oma systeeminen ymmärrykseni energiataloudesta parani hetkessä. Omat teot ja päätökset näkyivät niin suoraan omassa energiankulutuksessa ja sitä kautta laskuissa. Tällainen tieto hämärtyy helposti jo rivitalo- ja varsinkin kerrostaloasumisessa. Teknologia kuitenkin mahdollistaa tämän tiedon kohdentamisen tarkemmin kuin mitä tänä päivänä tehdään. Tämä pätee niin yksittäiseen asuinrakennukseen kuin yleiseen verotukseenkin. Teknologia mahdollistaa saman ilmiön jakamisen yksilötasolla paikasta riippumatta.

Miltä kuulostaisi, jos sinulla olisi yleisessä tiedossa oleva henkilökohtainen ympäristönkuormitusluku? Kaikkiin ostotapahtumiin liittyisi rekisteröintitieto sinusta, minkä perusteella sinulle luotaisiin henkilökohtainen profiili. Verkko mahdollistaa oman kuormitusluvun vertailun toisiin, mikä ohjaa luonnostaan meidän käytöstä. Kaikkien olosuhteet eivät ole samat, joten vertailu tuskin olisi sinällään suoraan vertailukelpoinen. Joka tapauksessa se antaisi paremman kuvan kulutuksesta yleisesti ja ohjaisi jokaista suhteuttamaan omaa käytöstään muihin. Tällainen avaava toiminta voisi johtaa sosiaaliseen arvostukseen sen mukaan mitä pienempänä pystyt lukusi pitämään. Sehän tavallaan kertoo siitä miten otat toiset huomioon.

Anttilan ajatus terveellisestä ruuasta voitaisiin laventaa ruokaostosten ja liikunnan perustellaa laskettavaan henkilökohtainen hyvinvointi-indeksiin. Tätä tietoa voitaisiin hyödyntää verotuksessa tilastollisien riskien perusteella. Tavallaan maksaisit itse oman kuormituksesi siinä suhteessa kuin oma tilastollinen klusterisi kuormittaa järjestelmää. Omilla teoillasi voisit taas vaikuttaa siihen, mihin klusteriin kuulut. Tämän ei tarvitsis johtaa elitismiin ja heikompiosaisien sortoon. Oikein johdettuna tämä voisi johtaa kuitenkin elintasotautien säätelyyn.

Tässä ajatusketjussa on itsestänikin piirteitä dystopiasta. On kuitenkin pakko myöntää, ettei tällainen tulevaisuus ole mahdoton. Enneminkin se on varsin mahdollinen jossakin muodossa. Ympäristömuutos tulee asettamaan meidät tulevaisuudessa yhä enemmän seinää vasten. Samalla se pakottaa meidät tekemään päätöksiä, joista osa voi ohjata tietyn yksityisyyden menetykseen. Oman toiminnan avaaminen voi olla edellytys oikealle muutokselle yksilöiden käyttäytymisessä, jotta kehitys voi todella muuttua. Avoimuus voi toimia tässäkin suhteessa turvana.

Yksi syy vastustaa tällaista tulevaisuutta on myös se ettei se ole vielä totta. Perintöverotus on ollut minulle aina yksi aivan käsittämätön verotuksen muoto. Siinä valtio ottaa itselleen vainajan omaisuudesta veron. Kärjistäen voisi sanoa, että valtio verottaa siitä että se menettää itseltään yhden kuluerän, kun merkittävä osa menehtyvistä on joko eläkeläisiä tai vakavasti sairaita. Tästä kuitenkin valtio laskuttaa perikuntaa. Mielestäni tässä ei ole mitään järkeä. Sen sijaan verotuksessa joka kohdistuu yksilön tekemiin valintoihin, millä on vaikutusta koko ympäristöön tai henkilökohtaiseen hyvinvointiin on aivan toisella tapaa mielekästä ja hyväksyttävää. Se antaa yksilölle mahdollisuuden valita.

Us Now -dokumentti on katsomisen arvoinen kokonaisuus. Kyseessä on ohjelma, jossa kuvataan millaisen yhteiskunnallisen muutoksen keskellä elämme. Video löytyy osoitteesta www.usnowfilm.com sekä YouTubesta. Tässä on YouTuben omalta playlistiltäni tehty upotus:

Mikkeli on ottanut rohkean askeleen kohti avoimempaa kunnalista päätöksentekoa. Kaupungin uusi strategia linjaa sosiaalisen median keinot ja osallistavan päätöksenteon merkittäväksi osaksi toiminnan kehittämisessä.

On häikäisevää nähdä miten asiat voivat muuttua hetkessä, kun on oikea aika ja oikeat ihmiset oikeilla paikoilla. Vielä vuosi sitten en edes uskaltanut toivoa että tällaista kehitystä tulisi tapahtumaan omassa kotikaupungissani vaikka olen siitä unelmoinut jo vuosia.

Toimintaa on käynnistelty jo hieman Mikkeli foorumi -lähitapaamisien muodossa  ja nyt syksyllä toimintaan luodaan puitteita myös verkossa mm. avaamalla kaupungin strategiaprosesseja kuntalaisille ja kesäasukkaille.  Mikkeli Foorumi -tapaamisilla, mistä viimeisin pidettiin kesäkuun puolessa välissä. Foorumi järjestettiin kaupungin torilla avoimena keskustelutilaisuutena jonka teemana oli Mikkelin tulevaisuus.

Foorumiin osallistui noin nelisenkymmentä kuntalaista koleasta säästä huolimatta. Koin itse tapahtuman kohtuullisen onnistuneeksi juuri paikalle tulleiden kuntalaisten aktiivisuuden ansiosta. Tämä on lupaava alku merkittävälle muutosprosessille.

Olli Ehranmaa vetämässä tai chita Mikkelin torilla Kuva: Ville Venäläinen

Emme puhu vielä samaa kieltä

Olli Ehranmaa on mikkeliläinen aktivisti, joka herättelee Pro Mikkelin nimissä yleiseen keskusteluun eri epäkohtia ja ajaa erityisesti heikompien ja haja-asutus alueen ihmisten asiaa. Hän myös aktivoi paikallisia mm. vetämälle Mikkelin kirkkopuistossa tai chi -tunteja viikonloppu aamuisin.

Ehranmaa kuvaa omaa rooliansa toimia eräänlaisena vastavoimana virallista päätöksentekokoneistoa vastaan. Kesäkuun Mikkeli foorumissa hän ei kuitenkaan keskittynyt piikittelemään. Hänen varsin rakentava kommenttinsa foorumista jäi elävästi mieleeni. Hän kuvasi sitä miten meiltä puuttuu vielä yhteneinen kieli.

Tapa jolla asiat ovat nyky-yhteiskunnassa organisoituneet johtavat kielten erkaantumiseen. Toiminta on siiloutunut eri yksikköihin, joiden välillä ei ole luontaista vuorovaikutusta. Byrakraattiset mallit kaikkine lomakkeineen tuntuvat vain vahvistavan tätä kehitystä, jossa ihmisten luontainen vuorovaikutus vähenee. Kieli myös elää ja kehittyy siinä piirissä ketkä osallistuvat vuorovaikutukseen. Tämä on lienee yksi eri jargonien perus syntymekanismi.

Ehranmaan kommentissa oli ilahduttavalla tavalla mukana käynnistyvä kehitysprosessi ja samalla usko tulevaan, jossa asiat ovat toisin. Avoin keskustelu sekä lähitilanteissa että verkossa tulee johtamaan ajan myötä yhtenäisempään kieleen, toimintatapoihin ja syvempään ymmärrykseen kaupungista omana elinympäristönä. Tämän pitäisi kaiken järjen mukaan johtaa myös viisaampaan päätöksentekoon sekä syvempään keskinäiseen luottamukseen ihmisten välillä.

Opitun omistaminen ensimmäistä kertaa

Mikkelissä alkava prosessi tulee kestämään kauan ja tulee olemaan epäilemättä varsin vaiherikas. Aloitettava työtä ei voida kuvata projektina, jolla olisi selkä alku, loppu ja tarkat tavoitteet. Mielestäni tätä alkavaa työtä ei ole mielekästä kuvata muuten kuin oppimisprosessina, jossa oppivana organisaationa toimii koko kunta virkamiehineen ja kuntalaisineen.

On kiehtovaa nähdä miten tämä prosessi tulee etenemään. Lähi- ja verkkokohtaamiset mahdollistavat suoran vuorovaikutuksen tavalla, johon ei olla totuttu. Tässä prosessi tulee varmasti vastaan iloisia yllätyksiä ja oivalluksia, mutta myös epävarmuutta, pelkoja ja epäonnistumisiakin. Nämä ovat kaikki luonnollisia oppimisprosessin piirteitä.

Nuorimpia sukupolvia lukuunottamatta, olemme kasvaneet vanhan maailman rakenteisiin sisään. Toimintavat on opittu kulttuurisesti eikä meistä kovinkaan moni ole niitä kyseenalaistanut. Olemme ottaneet rakenteet sellaisenaan ja hakeneet niistä turvaa ja järjestystä omaan maailmaamme. Olemme tehneet valintamme ja rakentaneet tulevaisuutemme vanhojen rakenteiden varaan, miettimättä sitä mitä rakenteet ovat alunperin luotu palvelemaan.

Olen opettajien kanssa työskennellesäni huomannut miten kulttuurisesti opitut asiat koetaan todella omiksi ensimmäistä kertaa vasta sitten kun joku kyseenalaistaa ne. Uusi malli pakottaa arvioimaan omia ratkaisujaan aina uravalinnasta lähtien. Ihminen voi kokea sosiaalisen rakenteen muutoksen järisyttävän koko pohjaa, mille hän  on rakentanut itsensä ja tulevaisuutensa. Tämä aiheuttaa väkisinkin paljon epävarmuutta ja pelkoja.

Muutokselle on tilaus, mikä näkyy mm. kaupungin erittäin heikkona taloudellisena tilanteena ja jonkinlaisena heikkona luottamuksena kuntalaisten ja viranhaltijoiden välillä.  Tämä ei kuitenkaan vie pois sitä yksilökohtaista epävarmuutta, minkä toimintatapojen muutos tuo tullessaan. Uskonkin, että tämä tulee olemaan yksi keskeinen haaste, mihin pitää kiinnittää erityistä huomiota. Miten voimme katsoa avoimesti uusia malleja ilman, että kenenkään tarvitsee kokea syyllisyyttä siitä minkä maailman toimintamalleihin on kasvanut sisälle?

Uskon Ehranmaan sanoissa olevan tarvittavaa viisautta. Hän kiteytti yhdellä lauseella nykytilan ja tulevan. Ei auta kuin lähteä keskustelemaan ja hakemaan ratkaisuja yhteistyössä. Yhteinen kieli ja toimintavat syntyvät vuorovaikutuksessa, johon vain pitää heittäytyä.

On mahtavaa kun saa olla ylpeä omasta kotikunnastaan. Mikkelissä on tämän vuoden aikana alkanut tapahtua kaikenlaista liikehdintää kohti avoimempaa kuntaa. Kaupunki on ollut ratkaisevassa roolissa mahdollistamalla paikan yhteiselle keskustelulle. Mikkeli on alkanut järjestämään Mikkeli Foorumeja, avoimia tilaisuuksia joissa keskustellaan kunnan kehittämisestä yhdessä kuntalaisten kanssa. Myös paikalliset aktivistit ovat aktivoituneet. Seudulla vaikuttaa Pro Mikkeli, Maaseutu kaupunki mikkeli -verkosto sekä seniorit ovat aloittaneet oman organisoitumisensa. Tällainen liikehdintä saa nyt vielä lisää potkua, kun kaupunki on asettanut uuteen strategiaansa sosiaalisen median ja käyttäjälähtöisen kehittämisen omaksi kohdakseen. Mikkeli taitaa olla ensimmäinen kunta, joka on virallisesti ottanut sosiaalisen median osaksi strategiaansa.

Marja-Liisa Viherä kuvasi väitöskirjassaan kymmenen vuotta sitten kolme tekijää tai edellytystä, mitkä määrittävät miten ihmiset valmiudet ottaa haltuun uusia välineitä ja toimintatapoja, kuten uutta tekniikkaa.

Nämä tekijät ovat pääsy (Access), osaaminen (Competence) ja motivaatio (Motivation). Välineiden käyttöön tulee olla pääsy – ne olla käytettävissä. Uudet välineet edellyttää tietynlaisia perustaitoja ja ennen kaikkea uudenoppimiselle pitää olla olemassa jokin merkitys, mikä motivoi oppimaan uutta. Viherän on jaottelu mielestäni  on edelleen hyvä jaottelu ja ajankohtainen.

Jos haluamme auttaa ihmisiä ottamaan haltuun uusia sosiaalisen median toimintatapoja, tulee meidän tukea ihmisiä näillä kaikilla osa-alueilla. Jos käyttäjällä on käytettävissään tietokone ja netti, kuten suurimmalla osalla jo on, ei pääsystä synny ongelmaa. Sosiaalisen median työkaluja on tarjolla runsain mitoin ilmaiseksi. Tosin haasteeksi voikin nousta se mistä valita, mikä vaatii osaamista ja tietämistä.

Osaaminen sosiaalisen median suhteen kattaa joukon taitoja: tekstinkäsittely ja muut mediataidot yleensä, tietoa käytössä olevista välineistä, tekniikoista ja tiedonkäsittelytavoista ja niiden mahdollisuuksista, systeeminen hahmottaminen mitä liittyy tietoverkkoon ja yleensäkin tietotekniikan perustaidot. Nämä ovat kaikki opittavassa koulutuksella tai ilman. Ainakin silloin kun käyttäjällä on jokin motivaatio tähän.

Motivaatio on varmaankin yleensä se haastavin pala tässä kakussa. Minulla motivaatioksi alunperin riitti luontainen uteliaisuuteni uusiin asioihin ja kiksit siitä kun oppii uutta. Kaikki eivät ole kuitenkaan sellaisia kuten miten, ehkä hyvä niin. Monelle sosiaalinen media jäsentyy edelleenkin tekniikkana ja jonkinlaisena dystopiana, ilman että osataan nähdä tekniikan yli sosiaalisen median todelliseen luonteeseen ja toimintatapoihin. Mistä ihmiset sitten syttyvät?

Kuulin tänään vanhan tarinan eräästä paikallisesta koulusta. Noin parikymmentä vuotta sitten kyseisellä yläasteella oltiin ottamassa ensimmäistä atk-luokkaa käyttöön. Tuolloin eräs opettaja, joka oli jäämässä pian eläkkeelle, ehdotteli rehtorille ettei hänen enää tarvitsisi tähän uuteen juttuun tutustua. Rehtori oli vastannut hänelle hieman kierrellen antamatta suoraa vastausta ja asia jäi näin vähälle huomiolle.

Muutaman viikon kuluttua opettaja löytyi kuitenkin uudesta atk-luokasta illalla koneen äärestä. Hän oli kirjoittamassa omalle kotoa pois muuttavalle pojalleen ruokareseptejä koneella. Opettajaa ohjasi huoli oman pojan selviytymisestä, kun hän lentää pesästä. Jostakin syystä hän oli nähnyt uuden tietokoneen mahdollisuutena näiden reseptien tuottamiseen jälkeläiselleen.

Henkilökohtaiset merkitykset harvoin paljastuvat toisista ihmisistä suoraan. Pitää osata kuunnella ja seurata toisia ihmisiä, jotta voi löytää sen mistä se imu kullekin ihmiselle uusien asioiden haltuunottoon tulee. Taitaa olla niin että se motiivi tulee jostakin jostain aivan muualta kuin, mitä itse odottaisimme. Ehkä onkin tärkeää erityisen tärkeää muistaa kohdata toiset ihmiset sellaisena kuin he ovat. Ei sellaisina kuin minä olen.