Miltä kuulostaisi laki, joka edellyttäisi jokaista kauppaa tarkistamaan asiakkaidensa hallussa olevat tavat siltä varalta että heillä hallussaan jotain laitonta? Entä tilanne, jossa kahvilan asiakas solvaa toista asiakasta, niin kahvilan pitäjä tuomittaisiin kunnianloukkauksesta? Ei kuulosta ihan järkevältä, mutta juuri vastaava tapahtui tänään Googlen kolmelle työntekijälle.

Peter Fleischer, David Drummond and George De Los Reyes saivat tänään tuomion italialaisessa tuomioistuimessa autistisen pojan kiusaamista esittäneestä videosta joka oli ladattu YouTube palveluun. Kyseisillä herroilla ei ollut mitään muuta tekemistä asian kanssa kuin että he ovat työskentelevät Googlella YouTube -palveluiden puitteissa. He eivät vieneet videota sinne eivätkä levittäneet sitä millään tapaa. Mikä vastuu on videon kuvaajalla ja palveluun tallentajalla?

On niin uskomatonta miten verkko on toimintaympäristönä edelleen niin vieras että jopa oikeusistuimet päätyvät aivan käsittämättömiin lopputuloksiin. Vastaavien tilanteiden kuvaaminen reaalimaailman puolella yleensä paljastaa nämä järjettömyyden hyvin nopeasti. Puolustusasianajaja sanoi tämän aika mainiosti, mistä on kyse: “It is like prosecuting the post office for hate mail that is sent in the post”.

Ilmiö ei todellakaan ole uusi. Väitän että tämä sama ilmiö on myös taustalla siinä miksi Suomesta on alkanut kehkeytyä tietoyhteiskunnan takapajula. Meillä on vallalla kulttuuri, jossa joku muu on vastuussa yksilön teoista. Tietojärjestelmien tietoturvaa korostetaan kohtuuttomasti, aina siihen asti ettei mitään saada aikaan. Tämän takana on pelko virkavirheestä, joka syntyisi siitä että joku muu tekisi väärin esim. murtautumalla tietojärjestelmään. Eli joku muu vastaa toisten rikoksista ja rikkomuksista. Tämän päiväinen oikeuden päätös vain vahvistaa moista kulttuuria. Toivottavasti asiaan tulee pian korjaus.

Eikö tämä kuulosta vähintäänkin hullulta? Tuntuu lähes hölmöltä kirjoitella tällaista auki, mutta tämä kaikki tapahtuu ympärillämme.

Eilen eräs kollega herätteli taas miettimään muutosta tai ehkä paremminkin sitä miten ottaa suhde muutosvastarintaan organisaatioissa. Itse kehittäjäorganisaatiossa jo pitkään toimineena haasteet kuulostivat kovin tutuilta. Tällä kertaa kyse oli pyrkimys löytää keinoja saada aikaan käyttöehtosopimuksista suhteessa sosiaalisen median välineisiin, kuten Googlen palveluihin joihin organisaatiot olisivat valmiita hyväksymään. En jotenkin jaksa uskoa että tämä tie vie oikeasti muutokseen organisaatioissa. Vanhaan järjestykseen ei helposti tule muutosta ja varsinkin kun avoin verkko tuo monessa suhteessa aivan uuden logiikan, on sitä vaikea perustella vanhalla logiikalla. Minulle tämä näyttäytyy pyrkimyksenä perustella sopimuksin luottamusjärjestelmä systeemille joka perustuu pohjimmiltaan epäluottamukseen. Toisaalta on hyvä kysyä että mikä sitten vie eteenpäin?

Kävin viime marraskuussa Kiinassa. Käydessäni Kielletyssä kaupungissa jäin pohtimaan keisarin ehdotonta valta-asemaa suhteessa kansalaisiin. Kielletyssä kaupungissa tärkeissä luottamustehtävissä olevat miehet olivat kaikki eunukkeja. Kaupunkiin ei tavalliset kansalaiset päässeet ja kun oma palvelusväki oli kuohittu, saattoi keisari uskoa ettei hänen 30 000 jalkavaimoaan tullut raskaaksi muuta kuin ruhtinaallista tietä. Yksi mies on määrännyt omista itsekkäistä syistä säännöt, joita koko kansa noudattaa. Asia ei voi kuin hämmästellä, mutta jotain peri ihmismäistä siinä on.

Ihmisellä tuntuu olevan jokin sisäinen pyrkimys lukittautua pysyviin sosiaalisiin rakenteisiin. Rakenteet todella koetaan pysyvinä, kiinteinä osina ympärisöämme ja omat ponnistelut keskittyvät lähinnä tässä järjestyksessä kiipimiseen ja taisteluun, ei niiden kyseenalaistamiseen ja uudistamiseen. Tässä päivässä tämä näkyy mm. keskusteluina siitä miten asiat eivät ole mahdollisia kun laki kieltää tai miten meidän koulu on järjestetty, miten ammattiliitot ovat asettaneet kantansa ja mihin ihmiset on koulutettu. Lista on loputon. Loputon määrä asioita meidän itsemme määrittämiä omia konstruktioita ja jotka ovat kaikki halutessamme sovittavissa uusiksi tavalla joka palvelee meitä paremmin.

»Oletteko varma, ettette tule katumaan tätä?» Mielessä pyörii kysymys, joka esitettiin nuorukaisille, kun he pyrkivät Kiinan keisarin, Taivaan pojan, hovimiehiksi. Kysyjä piteli kädessään pientä ja kaarevaa veistä, vastaajan vatsa ja reidet oli kääritty tiukkoihin siteisiin.
(Antti Helin, Mondo.fi)

Pirullinen ansa nykyisiin rakenteisiin elämänsä rakentamisessa on se miten se samalla nostaa meidän panoksia tukea niiden olemassaoloa. Jokainen tehty panostus on muuttuu merkityksettömäksi uhraukseksi jos systeemi muuttuu. Tässä päivässä se voi näkyä vaikka satsauksena koulutukseen jota ei enää kohta tarvita. Työelämä on muuttunut. Kielletyn kaupungin eunukeilla tilanne oli vielä traagisempi, kulkuset oli ja pysyi purkissa leikkauksen jälkeen vaikka keisarin valta päättyikin aikanaan.

Meihin taitaa olla rakennettuna sisään pyrkimys ylläpitää ja muodostaa instituutioita. Samalla kun muodostamme niitä, ne rupeavat sitomaan toimintaamme. Vanhat organisaatiot eivät helpolla muuta toimintaansa, jotenkin näyttää siltä että nykyinen trendi suurempiin yksiköihin vielä entisestään edistää tätä muuttumattomuutta. Suuressa on varaa hieman pidempään olla muuttumatta. Tämä ei ole itsessään paha asia, pelkästään yhteiskuntajärjestys vaatii tällaisien rakenteiden tunnustamista ja ylläpitoa. Ainakin nykyisen muotoisessa yhteiskuntarakenteessa

Aikanaan Kimmo Kevätsalo kuvasi omassa väitöskirjassaan, miten vanhat organisaatiot toimintatapoineen oikeasti muuttuvat vain kahta tietä: syvä kriisi tai kapina. Olen aikaisemmin kirjoittanut Kodakin kriisista, joka edustaa hyvää esimerkkiä syvästä kriisistä. Kodak joutui lopulta tunnustamaan että maailma ulkopuolella oli muuttunut niin paljon että heidän oli myös muuttua sen mukana. IBM taas edustaa yritystä joka muuttui oman keskijohdon kapinan kautta uudeksi yritykseksi, joka rakensi itselleen osallistavat tavat johtaa ja toimia. Samalla palvelut lähtivät rakentumaan avoimen koodin suuntaan. Firma porskuttaa taas.

Todella uudet tavat tuntuvat kuitenkin nousevat tyhjästä, ilman mitään organisaatioiden historiarasitteita. Verkossa tämä näkyy vahvasti. Google, Facebook, Yahoo ja moni muu keskeinen peluri on alkanut yhden tai muutaman ihmisen innosta, joilla ei ole vielä ollut paljon hävittävää. Todennäköisesti näidenkin toimijoiden kohtalo on aikanaan aivan sama kuin muilla toimijoilla.

Kollegani kysely uusien välineiden käyttöönoton edistämisestä organisaatiossa edustaa mielestäni kapinallisuutta. Kevätsalo ei käyttänyt suotta sanaa kapina, muutosprosessi on kipeä ja kova, jossa kolisee ja paukkuu jonkin aikaa ennen kuin uusi otetaan vastaan. Ehkä vähemmin kivulias tie on lähteä rakentamaan tyhjästä. Tehdä irtiotto ja rakentaa siellä, mistä löytyy se ryhmä joka kokee ettei ole liikaa menetettävää ja näkee uuden mahdollisuutena. Luodaan seuraava sukupolvi.

Kirjoittelin viimeksi siitä miten sosiaalisesta mediasta on tullut paikka ihmisten puheissa. Tämä havainto perustui aikuisten maailmaan ja siten siinä  jäi jotain huomaamatta. Valmistelen parhaillaan erästä kyselyä, jossa on tarkoitus kysellä myös lapsilta sosiaalisen median käytöstä ja siitä mitä he näkevät siinä tulevaisuudessa. Kohderyhmäläisiä löytyy omasta kotoa seitsemän vuotias poika ja kymmenen vanha tyttö.

En ole koskaan tuputtanut lapsilleni erityisesti tekniikkaa tai muitakaan oppeja sen suuremmin. Kasvatus on perustunut paljolti arvojen välittämiseen sekä itsetunnon kasvun tukemiseen. Muuten kaikki onkin pitkälti mennyt lapsen omien, tiuhaan vaihtuvien, mielenkiinnon kohteiden mukaan ja sen mitä milloinkin on ollut ajankohtaista. Tästä syystä en ole kovasti yrittänyt myöskään kertoa sosiaalisesta mediasta tai muusta, mikä minua polttelee ellei he ole sitä suoraan kysyneet.

Testasin keskustelemalla molempien lasteni kanssa erikseen tietokoneiden käytöstä ja netistä sun muusta. Molempien lasten vastauksissa korostui se miten niin tietokone, netti kuin softatkin ovat vain välineitä. Ne ovat osa luonnollista ympäristöä missä toimitaan. Ennen kaikkea oleellinen piirre puheessa oli, miten näiden välille ei rakennu mitään eroja. Kone on netti ja netti on kone. Koneella voi yhtä lailla tulostaa kuin pelata tai jutella kavereitten kanssa. Toiminta ohjaa ajattelua, ei se millä se tehdään tai miten se tapahtuu.

Tyttäreni 4. luokkalaisena osoitti jo pieniä merkkejä koulun vaikutuksesta. Hän osasi mainita että nettiä voi käyttää tiedonhakemiseen. Vaikkakin hän on googlannut jo useamman vuoden, asian tällainen esittäminen kuulosti opetetulta isän korvaan. Hän on myös käyttänyt vähän meseä ja pelaa pelejä verkossa. Näitä hän ei varsinaisesti liittänyt osaksi nettiä, vaan ehkä hieman vaivautui kun yritin lempeästi kysellä käyttääkö hän omasta mielestään nettiä kun hän on mesessä.

Omat lapset ovat aina eläneet ympäristössä, jossa on tietokoneita, netti ja älypuhelimia. Heille netti ja nämä välineet ovat vähän sama kuin aikuisille on sähkö, viemäröinti tai vaikkapa kaukolämmitys. Ne vain on. Tästä näkökulmasta katsottuna kysymykseni oli aivan älytön ja korni. Niin netin kuin sosiaalisen median toimintatapojen kohtalo on pian vain olla. Ehkä hyvä niin.

Viime vuosi on ollut omalla tapaansa hilpeää aikaa sosiaaliselle medialle. Itse arvioisin sen monessa suhteessa sosiaalisen median läpimurtojen vuodeksi. Valtamedioissa alettiin puhua laajasti siitä ja käsite tarttui myös tavallisten ihmisten puheisiin.

Sosiaaliseen mediaan on liitettävissä jo paljon merkkejä hypestä, mikä näkyy mm. hankepuolella parhaillaankin. Tuntuu myös siltä että vähän joka toinen koulutusorganisaatio alkaa tarjota sosiaalisen median koulutuksia.  Kaikessa pitää olla mukana sosiaalinen media, jotta juttu vetää. Itse olen tästä hieman jo harmissani, kun ylikuumeneminen saattaa helposti peittää alleen itsessään hyvän asian. Tällaisesta menosta seuraa helposti krapula joka voi näkyä jatkossa syntyneiden uusien mahdollisuuksien vähättelynä ja unohtamisena joksikin aikaa.

Kuitenkin huvittavinta on ollut itse sosiaalisen median käsitteen jäsentyminen. Käsitteenä se on ollut koko ajan enemmän tai vähemmän liikkeessä. Paras tarjous on ollut ehkä Tarmo Toikkasen ja Eija Kallialan kuvaus, kirjassa Sosiaalinen media opetuksessa, missä se kuvataan “yhteiseksi prosessiksi, jossa yksilöt ja ryhmät rakentavat yhteisiä merkityksiä, sisältöjen, yhteisöjen ja verkkoteknologioiden avulla”. Loppuvuodesta sosiaalista mediaa alettiin liittämään samaksi asiaksi kuin yhteisöllinen media. Tästä käytiin todella runsas keskustelu Sometu -verkostossa. Tämäkään keskustelu ei johtanut mihinkään suureen konsensukseen.

Mutta, mitä sitten tapahtuikaan? YLE:n uutisoinnit olivat ensimmäisiä, joissa itse havahduin kuuntelemaan, miten uutistenlukija viittasi “sosiaalisessa mediassa käytyihin keskusteluihin”. Myös yksittäiset ihmiset alkoivat puhua “menemisestä sosiaaliseen mediaan”, kuten Kitti Forsgård ja Pauliina Mäkelä tekevät tässä Innovaatiojunan ensikohtaamisessaan. Sosiaalisesta mediasta onkin tullut ihmisten puheessa paikka.

Tavalliselle ihmiselle, joka ei ole itsessään sosiaaliseen mediaan vihkiytynyt, sen mieltäminen paikkana on ihan toimiva ratkaisu. Jos haluat keskustella tai tehdä yhdessä, niin on vain järkevää yksinkertaistaa asioita. Sosiaalisen median mieltäminen prosessina tai muuna, on omien mielenkiinnonkohteiden kannalta täysin merkityksetöntä. Se on vähän sama kun insinööri korostaisi sitä mihin auton voimansiirto perustuu ja nimeää auton tämän perusteella, kun sinä vain haluat ajaa ja päästä perille.

Enpä olisi kovinkaan yllättynyt, jos sosiaalinen media käsitteenä luutuisi merkitsemään paikkaa verkossa, jossa ihmiset kohtaavat ja keskustelevat. Huomaan, että ajatus saa itsellänikin hieman niskavillat nousemaan. Tunnistan tuon pienen “insinöörin” heräävän sisälläni. Massat kuitenkin määrittävät sanojen sisällön viime kädessä. Se on folksonomiaa ja joukon viisautta. Massoille on aikalailla sama mitä tälläkin termillä etulinjan propellihatut haluavat viestiä. Ne piirteet mitä me siihen olemme liittäneet, eivät toki häviä mihinkään. Ehkä niitä vain aletaan kutsua eri nimillä.

Olen puhunut monesti avoimuudesta. Se on teema, johon huomaan päätyväni omassa ajattelussani kerta toisensa jälkeen. Tyypillitästä tälle on myös se, miten huomaan lähestyväni sitä niin monesti uudesta näkökulmasta. Löysin viime viikonvaihteessa itseni tilanteesta, joka tuntui minulle aivan liian tutulta. Olen jälleen noudattanut samaa vanhaa kaavaa.

Kun elämässäni alkaa tapahtua liikaa pienen ajan sisässä, on minulle luontainen ratkaisu tehdä enemmän. Teen enemmän ja saan aikaiseksi, mikä puolestaan synnyttää lisää uusia asioita mitkä saavat minut tekemään yhä enemmän. Tästä seuraa että luovun liikunnasta, jotta aikaa riittää selvitä kaikesta mitä pitää tehdä. Pian huomaan ettei tämäkään riitä, vaan alan varastaa paloja yöunistani. Jossakin vaiheessa havaitsen nukkuvani satunnaisesti ja ajan jolloin silmäni on auki täyttää tekeminen. Järjellä ajatellen, ei tunnu kovinkaan yllättävältä, että tästä seuraa se että kaikki tekeminen puuroutuu.

Avoimuus on jakamista, kuulemista, kasvamista ja kohtaamista. Olen monesti jäänyt miettimään sitä, missä vaiheessa olemme valmiita kohtaamaan itsemme? Olemmeko valmiita kohtaamaan omat heikkoutemme? Heikkoudet määrittää käänteisesti myös meidän vahvuudet. Olemmeko valmiit hyväksymään omat vahvuutemme suhteessa toisien heikkouksiin? Tai jos vain pysymme itsessämme, niin olemmeko me valmiit tunnustamaan muille oman heikkoutemme tai olemmeko valmiit jopa valmiit nauramaan omalle rajallisuudellemme?

Ehkä suhde avoimuuteen rakentuukin sitä kautta että olemme valmiita kohtaamaan oman vajaavaisuutemme ja manööverimme – itsemme kokonaisena. Sitten kun olemme valmiit kohtaamaan itsemme, niin me olemme valmiimpia kohtaamaan myös toiset ja kuulemaan heitä. Ehkä tätä kautta voi syntyä vasta aito vuorovaikutus. Liian monesti törmää siihen että projisoimme oman heikkoutemme toisiin omina odotuksinamme, sen sijaan että olemme valmiita ottamaan suoran suhteen ympäristöömme. Vasta suoran suhteen kautta syntyy avoimuus ja avoin vuorovaikutus.

Ihmisenä olo on itsessään ristiriitaista. Siihen kuuluu kaipuu tasapainoon ja samalla viehätys ja uteliaisuus uudesta, nykyistä järjestystä rikkovasta. Suhde paljoon tekemiseen on selvästi minulle asia, jonka kanssa en ole tasapainossa. Se on selvä oppimisen paikka. Miten luon suhteen siihen että on paljon velvollisuuksia, mutta myös asioita jotka kiehtoo ja  missä näkee mahdollisuuksia. Samalla olen perheen isä, mikä itsessään on jo velvollisuus ja täynnä muita tärkeitä ja arvokkaita asioita. Haluan myös opiskella. Mistä löytyy tasapaino? Melkoinen haaste tai ainakin henkilökohtaisen oppimisen paikka. Lapinlahden lintujen resepti niille, jotka eivät ole balanssissa on hankkia Kiinanbalanssikoira. Sattuuko kukaan tietämään mistä niitä saa?

Ei aiheeseen liittyviä merkintöjä.

Viikko sitten perjantaina Mind Trek -konferenssi huipentui Pekka Himasen tunnin pituiseen key note puheenvuoroon: ”Culture of Interaction – enriching Interaction”. Himanen on totuttu tuntemaan persoonana joka aiheuttaa ihmisissä varsin ristiriitaisia tuntemuksia. Tämä toteutui tälläkin kertaa harvinaisen hyvin.

Itse pidin Himasen esityksen sisällöstä. Esitys vaatii poikkeuksellisen paljon keskittymistä, mm. loppupuolen Beethovenin sinfonia metaforana eri teemojen sekoittumisineen yhdeksi mestariteokseksi pysäytti oman twitterin seuraamiseni. Yhtä kaikki, sisällöllisesti esitys oli arvokas.

Himasen esityksessä oli kuitenkin yksi keskeinen heikkous. Kauniisti sanottuna, jos joku laatii esiintymistaidon opasta, niin hän tuskin valitsee ainakaan tätä showta esimerkiksi hyvästä lavapresenssistä. Erityisesti esitys tuntui aiheuttavan vakavia väänteitä niissä, jotka ovat itse mestarillisia esiintyjiä. Ehkäpä Himasen puheenvuoron katselu ihmiselle, joka on hienut esiintymistään vuosikaudet, tuntuu samalta kuin katsoisi oman lapsensa julkista rääkkäystä. Sellaisen voi tuntea jopa fyysisenä pahoinvointina. Andrea Vascellari teki esitystekniikan näkökulmasta varsin tyhjentävän koosteen omille sivuilleen.

Twitter toimi Mindtrekissä varsin mallikkaasti. Se auttoi aistimaan sen miten muut samassa tilassa kokivat saman esityksen. Osa kuuntelijoista seurasi sisältöä tehden esityksestä nostoja ja parhaillaan he he hihkuivat oivalluksistaan. Suurin osa twitter-kohinasta keskittyi kuitenkin Himasen heikkoon lavaesiintymiseen. Yleisö käynnisti eräänlaisen hiljaisen kapinan joka huusi verkossa, mutta oli vaiti salissa mihin mm. Tuija Aalto viittaa YLE:n sivuilla. Kapinasta ei näkynyt salissa muita merkkejä kuin satunnaiset poistumiset salista. Porukka tavallaan kieltäytyi kuuntelemasta sitä mitä Himanen puhui hänen esiintymisensä vuoksi.

Asiantuntijuuden yksi negatiivinen määritelmä on ihminen joka lakkaa oppimasta. Ehkä asiantuntijuuden vaara onkin täsmällisemmin siinä että lakkaa kuuntelemasta.

Asiantuntijuuden yksi negatiivinen määritelmä on ihminen joka lakkaa oppimasta. Ehkä asiantuntijuuden vaara onkin täsmällisemmin siinä että lakkaa kuuntelemasta. Muusikko kuulee helposti kappaleet täynnä virheitä, kun taas tavallinen kuulija voi keskittyä nauttimaan musiikista ja sen sisällöstä huomaamatta yksittäisiä vääriä nuotteja. Näyttääkin siltä että mitä syvemmällä olemme jossain, niin sitä enemmän helposti mittaamme toisten suorituksia vasten omia taitojamme ja alamme myös arvottamaan heitä tätä kautta. Uskon että tämä piirre asuu meissä kaikissa. Onko se niin, että meillä on aina taipumus viihtyä yhä enemmän seurassa, jossa ihmiset ovat kaltaisiamme ja kuuntelemme niitä mitkä tuntuvat meistä hyvältä? Ehkä se on eräänlainen asiantuntijuuden tai ehkäpä koko ihmisyyden ansa.

Mitä tästä key note tilaisuudesta voisi oppia? Himanen voisi varmasti parantaa esiintymistään. Onhan kyse kuitenkin huipputason konferenssin puheenvuorosta, jonka esityksille on olemassa odotus ainakin jonkinlaisesta oletustasosta mihin tulee pyrkiä. Voisiko kuitenkin olla niin että myös meidänkin yleisönä pitäisi oppia olemaan avoimempia? Missä kulkevat ne rajat missä olisi hyvä ponnistella, jotta voisi kuulla sisällöllisen helmen oli se esitetty millä tavalla tai kenen toimesta tahansa? Mitä me menetämme kun asetamme rajat sille mitä olemme valmiit kuuntelemaan? Tämä koko ketjuhan purkautuu lopulta ajatukseen siitä, että me vaadimme toisten olevan tietynlaisia ennen kuin olemme valmiit kuulemaan heitä. Se ei ole avoimuutta.

Avoin innovaatio ja avoimet osallistavat mallit yleistyvät kovalla vauhdilla. Tämä ei tee meistä ihmisinä vielä kuitenkaan automaattisesti avoimia. Voi hyvinkin olla että keskeinen kanava mitä kautta hierarkiat syntyvät jatkossa, ei olekaan perinteiset valtarakenteet, vaan hierarkiat syntyvät alhaalta ylös niin kuin on muillakin ilmiöillä taipumus tänä päivänä. Me määritämme sen mukaan mistä me pidämme, mitä me arvostamme, keitä me tunnemme, mihin olemme kouluttautuneet ja mitä missä olemme mielestämme hyviä sen mitä olemme valmiita kuulemaan. Kuuntelusuhteet muodostavat hierarkian ei niinkään ylhäältä asetetut asemat. Tämä on avoimen innovoinnin kannalta heikkous siinä kuin perinteisetkin hierarkiat. Yleensä radikaalissa innovoinnissa ja myös demokratiassa kaikkein merkityksellisimmät mielipiteet voivat monesti olla juuri niitä mitä ei olisi itse valmis kuulemaan. Ne haastavat oman ajattelumme ja kehittävät sitä. Näiden kohtaaminen johtaa syvempään ymmärrykseen niin muista kuin omasta itsestäänkin.

Avoimeen innovointiin, avoimeen demokratiaan ja muihin avoimiin prosesseihin tullaan tarvitsemaan erityistä viisautta prosessin ohjauksesta vastaavien osalta. Ehkä tästä syntyy vielä merkittävä ammattikunta, joiden keskeinen osa ammattitaitoa on aito avoin kuuntelu ja ajatusten yhdistely.

Olin mukana kuun alussa pidetyssä Enterprise 2.0 tapahtumassa Helsingissä ravintola Nollassa. Tapahtumassa ideoitiin miten suomailaiset yritykset saataisiin enemmän kiinnostumaan sosiaalisen median hyödyntämisessä omassa arjessaan. Lähtökohta taisi olla aika monella pyrkiä päästä myymään alan palveluita yritystoimintaan, mikä on sinällään mielestäni ihan hyvä asia.

Illan keskusteluissa nousi hyvin odotetusti heti kärkeen tarve kuvata ne hyödyt mitä sosiaalinen media yrityksille tuo. Hyöty on asia, joka on noussut mielestäni hieman liiankin suureen arvoon niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla. Tuntuu kuin ihmisiä ja asioita arvioitaisiin ensin hyötyskannerilla millä edes harkitaan uusiin ilmiöihin tutustumista. Vaikuttaa siltä kuin liian monessa paikassa uteliaisuus ja vapaa ideointi loistaisi poissaolollaan.

Sosiaalisen median työkalut ovat pääpiirteittäin yritysten luomia, vaikkakin ne ovat syntyneet vahvasti yhteistyössä palvelujen käyttäjien kanssa. Tämä koskee ainakin suurimmat ja käytetyimmät palveluita. Silmiinpistävää on kuitenkin se miten ne eivät ole syntyneet juurikaan vanhojen yritysten toimesta. Kyseessä on ollut joukko tutkijoiden tai muiden innokkaita yksittäisiä ihmisiä ja heidän perustamiaan startupeja jotka ovat syntyneet nettiin idea mielessään. Näiden yritysten koko toiminta on perustunut uskoon johonkin uutteen innovaatioon tai mahdollisuuteen mitä verkon mahdollisuudet tuovat tullessaan.

Sosiaalisen median toimintatavat taitavatkin edustaa vanhemmissa yrityksessä jotain mikä tarkoittaa luopumista jostakin saavutetusta tai muuten olemassa olevasta. Se voi olla luopumista vanhoista totutuista prosesseista, rakenteista, työkaluista, käytännöistä ja jopa rajuimmillaan kokonaisista heille tutusta markkinoista. Luopuminen tarkoittaa pirunmoista ponnistusta miltä tahansa organisaatiolta ja mitä isompi yritys on kyseessä, todennäköisesti ponnistus on sitä kovempi.

Historia tuntee paljon tapauksia siitä miten menestyvän on vaikea luopua saavuttamastaan, vaikka maailma ympärillä muuttuisi. En tiedä, kuinka moni muistaa 2003 vuoden lopulta tv-mainosta, jossa sanottiin: ”Mikään ei korvaa aitoa valokuvaa”. Kyseessä oli Kodakin perinteisen filmirullateollisuuden viimeinen parkaisu. Vuoden 2004 alussa yrityksen oli jo kuitenkin pakko todeta, miten asiakkaat olivat hylänneet filmirullat ja siirtyneet digikuviin. Yritys joutui pakon edessä näkemään toimintaympärisön muuttuminen digiaikaan, minkä se oli itsepintaisesti kieltäytynyt hyväksymästä. Tuloksena oli 15 000 Kodakin työntekijän irtosanominen. Tämäkään ei riittänyt vaan myöhemmin irtisanottiin vielä 10 000 lisää. Yrityksen putoaminen oli vähintäänkin musertava.

Eniron viestinnässä on ollut havaittavissa paljon Kodakin vuosituhannen alun viestintään viittavia merkkejä. Yritys on kieltänyt työntekijöiltään Facebookin ja YouTuben käytön työpaikalla ja viimeisimmät tv-mainoksissa mies kehuu omien businesstensä menestyneen aina koska ne ovat olleet esillä puhelinluettelossa. Milloin ja missä olet viimeksi käyttänyt puhelinluetteloa? Ennen puhelinluettelon asema on ollut varmasti juuri niin kuin mainos sanoo, mutta tuskin sitä enää kukaan tänä päivänä vakavasti väittää menestystekijäksi saati sitten tulevaisuudessa. Tästä voi hyvinkin syntyä Kodakin tarina minikoossa, ellei uudelle anneta tilaa kasvaa yrityksen sisällä. Toivottavasti vanha tarina ei toista itseään.

Onneksi surkealtakin kuulostava tarina saattaa sisältää toivoa ja uuden alun. Vaikka Kodak putosi korkealta ja kovaa, kriisi taisi kuitenkin jäädä vain draaman käänteeksi. Kodak on nyt löytänyt digiajan ja parhaillaan suorastaan revittelee sillä. Vanhakin organisaatio pystyy uudistumaan, mutta turhan usein se tapahtuu syvän kriisin kautta. Kriisin jälkeen vanhastakin voi tulla hyvinkin notkea uuden maailman edustaja. Uutta Kodakia voi ihastella yrityksen, alunperin omaan käyttöön, tekemästä Wind of Change videosta:

Kodak, Eniro niin kuin muutkin yritykset voivat hyötyä sosiaalisesta mediasta olemalla läsnä siinä maailmassa missä merkittävä osa heidän asiakkaistaan on. He voivat oppia heiltä ja kehittää vuorovaikutuksessa palvelujaan näiden kanssa. Nykyisin on ihan sallittua oppia asiakkailtaan ja kaikkea ei tarvitse itse tietää ennalta.

Tällä hetkellä sosiaaliseen mediaan uppoutuminen on yritykselle mahdollisuus kehittää omaa liiketoimintaa ja luoda kilpailuetua. Uskon että suurimmat hyödyt tulevat oman innovoinnin kautta. Siitä että on itse osa prosessia, jossa uudet verkon mahdollisuudet avautuvat ja kehittyvät. Sosiaalinen media pitää kokea itse.

Ne jotka odottavat sosiaalisen median työkalujen koulutusta valmiina pakettina odottavat liian kauan. Silloin kun välineet ovat opetettavissa valmiina konsepteina, ne ovat jo kaikkien saatavilla ja mitä ilmeisemmin jokin kilpailija on jo ottanut niistä syntyneen hyödyn irti. Tässä vaiheessa toimintatapa on jo muille menestymisen edellytys. Uskon että tämä on yksi syy, miksi esim. Googlen valta-asema on tällä hetkellä niin vahva. Verkon luoman rajun ympäristömuutoksen keskellä he ovat olleet alusta asti tutkimassa, kokeilemassa ja rakentamassa palveluja verkon sosiaalista mullistusta.

Verkossa kilpailuetu ja innovaatiot syntyvät vuorovaikutuksessa muiden käyttäjien kanssa. Tästä seikasta voi varmasti hyötyä lähes mikä yritys tahansa. Uskon että yksittäisien yrityksien innovaatiot ovat yhä enemmän sosiaalisia luonteeltaan. Niissä yksittäiset yritykset yhdistävät oman ydinbusineksen substanssiosaamisensa uusiin välineisiin ja tapoihin toimia yhdessä asiakkaiden ja muiden sidosryhmien kautta. Tätä kautta ne ovat myös vaikeammin koulutettavissa mutta myös haasteellisempia kopioida.

Minä koen että verkossa kytevä maailma on jotain todella uutta. Samalla se vie pohjan monelta perinteiseltä tavalta ajatella. Olen omissa puheenvuoroissa ja koulutuksissa pyrkinyt tekemään rinnastuksia vanhan reaalimaailman ja verkon välillä. Nämä ovat olleet itsellenikin avaavia tapoja lähestyä uudenlaista toimintaympäristö. Ehkä kysymys siitä mitä hyötyä yritykselle on sosiaalisesta mediasta voitaisiin kääntää muotoon, mitä hyötyä yritykselle on oppimisesta yleensä. Tästä on pitkälti kyse. Sosiaalinen media luo puitteet runsaalle tämän päivän autenttiselle oppimisympäristölle yrityksen sisäisesti sekä suhteessa sen kaikkiin sidosryhmiin globaalisti. Tässä maailmassa korostuu tietämyksenhallinta, hiljainen tieto ja ihmisten välinen vuorovaikutus, kaikki sellainen mikä ei ole suoraan mitattavissa.

Tiistaina koin yhden niistä hetkistä, joissa yksittäinen asia konkretisoituu ja pysäyttää täysin. Sitä jotenkin havahtuu miten todella elää murroksen keskellä. Tavallaan kokee jotain, minkä jo tietää, mutta käytännön tilanne luo siihen jotain uutta syvyyttä. Asian tavallaan aistii.

Olin maanantain ja tiistain Nonaka Aalto workshopissa Dipolissa. Tapahtumassa oli mukana joukko kiehtovia, inspiroivia, ajattelevia ihmisiä joiden kanssa oli innostavaa keskustella. Myös itse teema oli erittäin mielenkiintoinen. Ikujiro Nonakan ba on tutustumisen arvoinen teoreettinen jäsennys tietämyksenhallinnasta ja -kehittämistä organisaatiossa, vaikka se ei vielä ajatuksissaan verkostoihin asti taivukkaan.

Toisen päivän lopulla osallistujat oli jaettuna kahteen ryhmään. Ryhmä, jossa olin mukana sai jälkimmäisenä tehtävänään määrittää miten tvt voi auttaa luomaan Nonakan kuvaamaa ba-tilaa. Keskustelussa minulle valkeni vähän kerrassaan se miten elän kuitenkin aivan toisessa maailmassa kuin muut paikalla olleet. Olen nähnyt ja kokenut jotain sellaista, mistä nämä ihmiset olivat jääneet paitsi. Ikään kuin eläisimme aivan eri kulttuureissa.

On kiehtovaa havaita, miten meidän älykkyys on kontekstiriippuvaista. Ei ole olemassa mitään yksiselitteistä älyä, jolla meidät voidaan laittaa järjestykseen. Meidän oma kokemushistoria vaikuttaa vahvasti siihen mitä me voimme edes ajatella. Minulla oli vain kokemuksen kautta tässä asiassa joukko käsitteitä, taitoja, tietoa ja kokemuksia mitä en pystynyt jakamaan tämän ryhmän kanssa. En ainakaan välittömästi, ehkä tekemisen kautta pidemmällä aikavälillä se olisi mahdollista. Paikalla olleille ihmisille tvt oli jotain missä puhuttiin sähköpostista ja videoneuvottelusta. Tästä ei ollut kovin helppoa ruveta rakentamaan siltaa yhdessä tekemisen ja olemisen verkostoituneeseen avoimeen tilaan verkossa.

Tilanteen lopputulos oli ettei meidän välille syntynyt aitoa kohtaamista. Ei sellaista voinutkaan olla. Maailmat eivät vain kohtaa. Minä olin erilainen ja toiset olivat ehkä keskenään enemmän samanlaisia. Samanlaista on helpompi ymmärtää. Mikä osa minulle jää?

Oma kokemukseni uusien ajatuksien esilletuomisesta on että aina kannattaa henkisesti varautua kohtaamaan nippu tunnereaktioita. Tämä tapahtuu yleensä aina ensimmäisen kerran kun puhuu ihmiselle jostakin aivan vieraasta asiasta. Kieltäminen, epäily, kuuntelemattomuus tai jopa ärsyyntyminen ovat tavallisia reaktioita tai vain vaikeneminen. Tällaista en kuitenkaan juuri kohdannut tällä kertaa. Enemmänkin kyse oli kokemuksen puutteesta.

Tekniikka ja sosiaalisuutta tukevat palvelut sen päällä ovat muuttaneet toimintaympäristöä ratkaisevasti. Niiden käyttöönotto on pitkälti vapaaehtoista. Niihin ei tarvitse sekaantua jos ei halua. Osan ei ehkä koskaan tarvitsekaan. Osa ei tee mitään kun nykyisellään on vielä hyvä olla tai syyksi voi aina myös ilmoittaa ainaisen kiireen. Lapsia ja nuoria ohjaa uteliaisuus luonnostaan, he omaksuvat nykyisen ympäristön sellaisena kuin se on. Se on se ympäristö mihin he kasvavat. He oppivat uuden omakseen ihan niin kuin ovat tehneet kaikki sukupolvet ennen heitä. Ero menneeseen on vain se että toimintaympäristö ympärillämme on muuttunut radikaalisti pienessä ajassa. Tänä päivänä yksilön mahdollisuudet ovat jotain aivan muuta kuin koskaan ihmisen historiassa.

Ihmisen kyky oppia on uskomaton, jos ihminen antaa itselleen luvan omaksua kuten lapsi tekee, niin se mahdollisuuksia rajoittavin tekijä on juuri toimintaympäristö. Uskon että tämä on yksi keskeinen syy miksi me elämme tässä ajassa niin eri maailmoissa. Toiminta uudessa ympäristössä opettaa niitä jotka siihen tarttuvat. Tämä taas näkyy ristiriitaisuuksina, joihin ei ole aikaisemmin juuri törmätty. Se miten lapset opettavat tänä päivänä vanhempiaan on hyvä esimerkki tästä. Ei tällaista tilannetta syntyisi vakaassa toimintaympäristössä, jossa on eletty sukupolvien ajan.

Uusi toimintaympäristö tuo uudet työkalut, taidot ja käsitteet. Tästä seuraa taas luonnostaa uusi tapa ajatella ja jäsentää maailmaa, mistä seuraa myös väistämättä uusi kieli. Tunsin juuri tämän luissani tuossa kyseisessä workshopin viimeisessä sessiossa. Jos kokemus puuttuu, ei voi pelata kuin omilla ennakkoluuloillaan. Niin hyvässä kuin pahassa. Me tarvitsemme nyt todella kipeästi yhteistä kohtaamisia, kokemista ja kuuntelua ja jakamista. Sillä tapaa voimme tunnistaa yhdessä sen maailman jossa me nykyään elämme. Ehkä tämäkin tapaaminen kuitenkin avasi jotain, josta voi lähteä syntymään jatkossa jotain ymmärrystä vaikkei siihen vielä päästykään. Toivon ainakin niin.

Ennen kuin suurempi ymmärrys karttuu, saamme vielä pitkän tovin lukea ja kuulla näistä verkon kuolemanpäivän ennustajista, joihin mm. Perttu Tolvanen viittaa. Näille ihmisille suosittelen lämpimästi heittäytymistä epämiellyttävyysalueelle. Antautukaa uuden omaksumiselle ja kokekaa mahdollisuudet sisältä päin. Mieli voi järjestyä näin uudella ja yllättävällä tavalla.

Tämä merkintä on osa sarjaa, jossa käyn läpi piirteitä, mitkä olen tunnistanut olevan esteenä uuden omaksumiselle tai sen mahdollistamisessa muille. Ideana on kuvata piirteitä, jolloin ne tulevat tunnistettaviksi. Tunnistaminen taas auttaa ottamaan piirteen huomioon vastaan tulevissa tilanteissa uudella tavalla.

Käytettävyyssuunnittelussa on herätty huomaamaan miten kehittäjät yleensä tekevät laitteita itsellensä, kuvitellen muiden ihmisten olevan samanlaisia kuin he itse. Ikään kuin minulle näyttäytyvä maailma olisi se yksi sama ja tosi myös muillekin ihmisille. Myös opettajien kohdalla on havaittu opetuksen noudattavan heidän henkilökohtaiselle oppimistyylille suotuisaa tapaa. Puhuessani introspektiosta puhun tästä ilmiöstä, mikä käyttäjäpsykologian näkökulma joka on hieman kohdennettu näkemys suhteessa yleisestä psykologian introspektio määritelmästä.

On aina vaikeaa tunnistaa missä oman toiminnan todellinen draiveri lähtee omista tuntemuksista ja missä se perustuu jonkinlaiseen dataan tai yleisempään, moninäkökulmaiseen näkemykseen asiasta. Tuntuu siltä, kuin mitä fiksumpi ihminen on kyseessä, sitä taitavampi hän on petkuttamaan itseään tällaisissa asioissa.

Tiede voi olla luonteeltaan eksaktia, mutta tiedemiehet ja -naiset ovat kuitenkin ihmisiä siinä kuin kaikki muutkin. Heillä on edessään sama introspektion haaste kuin mainitsemillani opettajilla tai käyttöliittymäsuunnittelijoillakin. Tutkimustiedosta ja ajasta yleensä on aina helppo hakea sitä tietoa, joka tukee omia tuntemuksia, ennakkoluuloja ja uskomuksia. Luulen että tämä on yksi ihmisen perusominaisuus, josta en olisi kovin yllättynyt, jos sille löytyisi myös jotain neurologista pohjaa.

Keväällä Voimala- ohjelmassa esiintynyt Jaana Venkula aiheutti sosiaalisen median aktivistien keskuudessa melkoista närää. Tarmo Toikkasen Psyc+Tech -blogissaan kuvaa ohjelman sisältöä asiaan perehtyneen silmin  mielestäni hyvin. Samasta paikkaa löytyy myös linkkejä muiden blogimerkintöihin aiheesta. Myös ohjelmaan osallistuneen Tuija Aallon blogimerkintä on lukemisen arvoinen.

Venkula on mielestäni briljantti omassa ajattelussaan, mikä ilmenee vaikkapa kuuntelemalla hänen haastattelunsa YLE Areenalta. Uskon hänen ajatuksiensa olevan monessa suhteessa oikean suuntaisia, mitä tulee niin oppimiseen, taitojen kehittymiseen kuin tekemisen merkitykseenkin. Hänen ajattelussaan on paljon sellaista mitä tarvitaan tämän päivän elämässä. Hän kuvaa upeasti askeleita kohti itsetuntemusta ja hyvinvointia oman oppimisen tunnistamisen ja tekemisen kautta.

Paketti pysyy aika hyvin kasassa, kunnes tulee  puhe sosiaalisesta mediasta tai tietotekniikasta yleensä. Venkula  ilmaisee suoraan arvostelevansa maailmaa, jonka hän on tietoisesti rajannut ulos omasta elämästään. Hän esimerkiksi kertoo ettei hän edes käytä sähköpostia. On helppo uskoa että kaikki verkon kohtaamisen, yhdessä tekemisen, jakamisen ja muut yhdessätekemisen välineet ovat kaukana omasta kokemuspiiristä. Tämä paistaa myös vahvasti läpi hänen puheistaan.

Kyseisessä haastattelussa Venkula kuvaa tietokoneella tehtävän tekemisen kuvitteellisena toimintana joka tapahtuu vain pään sisässä. Tätä hän tukee “oikeiden tutkijoiden” tekemillä havainnoilla neurologiassa. Haastattelu ei kuitenkaan kerro mitä nämä oikeat tutkijat ovat. On varmasti totta että mitä tahansa liikaa on liikaa. Tietääkseni sosiaalisen median aktiivikäyttäjät eivät elä pelkästään tässä maailmassa. Tekniikka on vain mahdollistanut oman  oman kokemuspiirin tai toimintakentän laventamisen uudenlaisen sosiaalisen kanssakäymisen muodossa. Se ei ole koko elämä, vaan jotain joka voi rikastaa sitä. Tähän on varmasti kuitenkin vaikea luoda suhdetta, jos ei ole mitään henkilökohtaista suhdetta asiaan. Introspektio lähtee juuri tästä, omasta maailmasta ja minästä joka lavennetaan joksikin yleisemmäksi totuudeksi.

Jos rajaamme pois elämästämme asiat, joilla on vain heikko fyysinen ulottuvuus ja suurin osa aktiviteetista tapahtuu pään sisässä, voimme luopua aika monesta asiasta mitkä olivat olemassa jo ennen tietotekniikkaa. Tällä samaisella logiikalla olisi varmaan syytä luopua esimerkiksi kirjojen ja artikkelien lukemisesta, mitä myös Venkula vaikuttaa haastattelun pohjalta tekevän kohtuullisen paljon. Ajatusketju haiskahtaa muutenkin melko mustavalkoiselta, samalla logiikalla  kirjojen lisäksi myös, televisio, teatteri- ja kaikenlaiset muut esitykset on varmaan syytä laittaa pannaan ainakin katsojien osalta. Näistä todennäköisesti kuitenkin seuraa ihmisille masennusta ja henkistä pahointia.

Yhteinen tietoverkko on luonut meille aivan uuden toimintaympäristön, joka vaikuttaa elämäämme sen jokaisella sektorilla. Jos emme ole ottaneet askelta ja lähteneet tutustumaan siihen, ohjaa meitä helposti omat tuntemukset ja olettamukset tuntemattomasta. Neurologia kiinnostaa minuakin tieteenhaarana, mutta ei sen varassa vielä taideta voida kyseenalaistaa tietotekniikan käyttöä. Asiat pitää itse kokea ja niihin tulee muodostaa suhde tätä kautta. Venkulan argumentaatio on näkökulmastani jokseenkin yhtä absurdi kuin jos minä hakisin kaiken tieteellisen, omaa kantaani tukevan evidenssin ja ryhtyisin väittelemään synnyttäneen naisen kanssa synnytystekniikasta ja -kivuista. Uskon että pystyisin hyvin poimimaan tiedekirjallisuudesta argumentteja asiani puolesta, mutta jotakin oleellista jäisi silti puuttumaan.

Ehkä se todellakin on niin että kun ihminen etenee omassa ajattelussaan tarpeeksi pitkälle, hän alkaa olla turhan varma muodostamansa näkemyksensä oikeellisuudesta. Näkemys alkaa ohjata ajattelua ja se johtaa kieltämään jo syntyneen kuvan kanssa ristiriidassa olevat havainnot ympäröivästä maailmasta. Tästä taas seuraa aina ennemmin tai myöhemmin hybris. Venkulan tapaus täyttää mielestäni nämä piirteet, mutta ei ole mitenkään yksittäinen tapaus historiassa. Tällaiset näkemykset ovat jatkuvasti haasteena kaikille, jotka tutkivat uusia toimintannan tapoja ja tarjoavat niitä mahdollisuuksina muille ihmisille.

Ehkä yksi keskeinen tehtävämme onkin päästä introspektiosta itsereflektioon. Sosiaalinen media luo monia tapoja tällaiseen kasvuun ja ymmärryksen lisääntymiseen. Blogaamien on yksi yksinkertaisimmista keinoista tähän. Heittäytymällä vuorovaikutukseen, oma ajattelu täydentyy ja kirkastuu.

Olen poistanut tänään blogistani 28.7. kirjoittamani merkinnän merkinnän Onnellisen lapsuuden tragedia. Koitan kuvata tässä parhaani mukaan tähän johtaneita syitä ja myös sitä taustaa, mistä merkintä syntyi.

Uskon syvästi avoimuuteen yleensä. Se ei ole itsessään mikään autuus ja ratkaisu kaikkeen, mutta se on selvästi parempi vaihtoehto kuin sen vastakohta – suljettu toimintatapa mikä on vielä varsin vallitseva toimintatapa kulttuurissamme. Pyrin omalla tekemiselläni edesauttamaan maailman muuttumista avoimemmaksi ja myös oppimaan itse toimimaan sen ehdoilla. Yhteisissä asioissa verkko on tässä erityisen tärkeä väline tukemaan avoimuutta ja avointa vuorovaikutusta.

Olen kirjoittanut blogissani ennenkin avoimuudesta ja sen monisyisyydestä. Avoimuus on pyrkimys mikä kattaa jakamisen, kuuntelun ja myös oppimisen. Avoimuus vaatii kohtaamista ja empatiaa. Minulle oleellinen osa myös omaa avoimuuden edistämistä ja sen tutkimista on olla siinä itse oma persoonana mukana. Se että puhuisin avoimuuden puolesta ja samalla en olisin vain kliinisesti verkossa mukana, tuntuu minusta jokseenkin ristiriitaiselta. Se olisi jo askel kohti suljetumpaa maailmaa. Tämä kuitenkin altistaa minut samalla tilanteille, joissa on helppo polttaa näppinsä. Se on kuitenkin osa avoimuutta ja myös oppimista.

Kyseisessä merkinnässäni tein yhden merkittävän eettisen virheen, mitä kadun nyt syvästi. Voin jakaa omaa tarinaani verkossa, mutta tuohon merkintään toin mukaan palan tarinaa toisen ihmisen elämästä ilman hänen suostumustaan. Siihen minulla ei ollut mitään oikeutta. Kyseisellä ihmisellä on täysi oikeus olla tästä loukkaantunut. Olin tälle asialla täysin sokea sitä kirjoittaessani ja pakko myöntää että näin oli vielä monta päivää kirjoittamisen jälkeenkin. Olen tästä syvästi pahoillani ja kadun nyt tekoani.

Häpeä ei ole miellyttävä tunne, mutta sitäkin merkityksellisempi ja tärkeä. Se tunne muistuttaa ansaitusta oppitunnista, minkä kanssa olen nyt itse tämän viikonvaihteen paininut. Tämä on merkittävä osa oppimista olemaan, henkistä kasvamista.

Minua on jo vuosia vaivannut se ahdistus mitä näen ympärilläni yksittäisissä opettajissa, opiskelijoissa ja muissa työpaikoissa. Kuormittuminen tuntuu olevan iso osa jokaista työpaikkaa alasta riippumatta. Myös moni nuori opiskelija kärsii stressistä ja mielenterveysongelmista tänä päivänä. Haluan löytää ja ymmärtää niitä vaikuttimia, mistä tämä kaikki kumpuaa. Oma kokemukseni on että kaikki ihmiset pyrkivät pohjimmiltaan hyvään ja pyrkivät tekemään oikein. He ovat älykkäitä ja järkeviä, silti ahdistus on varsin yleistä, mikä näkyy niin mediassa kuin arjessakin.

Kyseisen merkinnän keskustelussa minulta kysyttiin mitä minulle on perinteinen opettaja. Mielestäni siinä ei ole kyse mistään, mikä on sidottavissa yksittäiseen ihmiseen. Meissä on olemassa vain jäsenyysasteita perinteiseen ja uuteen opettajuuteen. Perinteinen ja uusi ovat luonteeltaan siis enemmän stereotyyppejä – abstraktioita jotka kuvaavat tiettyjä toimintatapojen joukkoja.

Perinteinen opettajuus sitoutuu mielestäni niihin elementteihin, mitkä luovat valvovaa ilmapiiriä kuten Eira Korpinen kuvaa. Sitä ohjaavat säännöt, opettajajohtoisuus, moralisointi, totteleminen, oppilaiden luokittelu ja kaavamainen käyttäytyminen. Uusi opettajuus luo vahvemmin humaanista ilmapiiriä, missä korostuu henkilökohtaisuus, joustavuus, yksilön arvon kunnioittaminen, itsekuri ja osallistava päätöksenteko. Niin opiskelijaa kuin opettajaakin kohtaan.

Yksi keskeinen, empiirinen havaintoni mikä minussa vahvistaa sitä kuvaa ettei nämä ole esim. yksittäisen opettajan piirteitä on se miten verkko tuntuu tuovan meissä luonnostaan enemmän humaanisen ilmapiirin toimintatapoja eikä siellä esiinny samanlaista ahdistusta. Jos havaintoni on oikeansuuntainen, tämä johtaa mielestäni luonnostaan kulttuurillisiin ja kontekstiriippuvaisiin selityksiin asioille.

Tämä on johtanut minut ajattelemaan että vaikuttimet ovat jossakin paljon syvemmällä kuin mitä voidaan arkisella havainnoinnilla tehdä. Tällä hetkellä uskon siihen että kyseessä on kulttuurinen törmäys jonka taustalla on käynnissä oleva raju yhteiskunnallinen muutos. Kyseessä on joukko asioita, jotka ovat meidän tämänhetkisen arkijärjen ulkopuolella. Ehkä ratkaisun avaimet ovat tuossa verkon ja lähimaailman välisessä erilaisissa toimintakulttuureissa. Ehkä me pystymme niitä peilailemalla saaman riittävää ymmärrystä, jonka avulla voimme alkaa muuttaa toimintatapojamme ja ehkäpä siten se ahdistuskin voi alkaa lieventyä. Kyseinen merkintä pyrki kuvaamaan tätä kulttuurista myllerrystä, kuvaamalla yhden idean siitä, millaisista asioista tämä kaikki voi kummuta. Se oli kuitenkin kuitenkin pyrkimys väärällä tavalla kuvata tärkeää asiaa.

Pyrkimys hyvään ei tee oikeutusta vetää siihen mukaan muita ihmisiä. Ei varsinkaan näin syvällä tasolla. En ole varmasti ensimmäinen ihminen joka satuttaa pyrkimällä hyvään. Silti se on erittäin hämmentävää ja raskasta kohdata itsessään. Ehkä oman itsensä kohtaaminen onkin niitä kaikkein vaikeimpia asioita. Tuskallista, mutta tarpeellista yksilön kasvun ja myös avoimuuden näkökulmasta. Suljettu tie tästä eteenpäin olisi lähteä hakemaan oikeutusta hyvästä pyrkimyksestä jatkaa omaa toimintatapaansa. Itse katson kuitenkin parhaaksi jatkaa sillä tiellä mihin uskon ja löytää oikeat keinot edetä.