Koulutin viime torstaina paikallisille opettajille perusteita sosiaalisesta mediasta ja erityisesti bloggauksesta. Ryhmä oli peruskiinnostunut ja joukosta löytyi jo muutama, jotka käyttivät työssään blogia mm. kodin ja koulun väliseen yhteydenpitoon. Suurimmalle osalle ryhmää asia oli kuitenkin uusi tai hyvin tuore. Kuten asiaan kuuluu, heräsi ryhmälle paljon erilaisia kysymyksiä aiheesta.

Yksi kysymys herätti minut miettimään asioita hyvin henkilökohtaisesti. Eräs opettaja kysyi, koenko ahdistavana sen, jos minun blogiini ei tule säännöllisesti uutta sisältöä? Vastasin kysyjälle spontaanisti, etten koe tällaista ahdistusta. Kerroin bloggauksen ja yleensäkin verkossa näkymiseni seurailevan pitkälti omaa elämääni yleensä omine kiireineen ja vaiheineen.

Edellinen blogimerkintäni on toukokuun 22. päivältä, vähän jälkeen Lontoon matkani. Pitkä tauko verkossa on pitänyt sisällään ravistelevia kokemuksia omassa yksityiselämässä. Läheisilleni tapahtuneet asiat ovat koskettaneet myös minua syvästi. Olen surrut. Voimat ja huomio ovat keskittyneet minuun itseeni, omaan perheeseen ja sukuun. Näissä olosuhteissa niin mielestäni pitää ollakin. Verkossa näkymiseni ei ole itseisarvo.

Muistan kesän aikana miettineeni miten en parhaillaan näy verkossa lainkaan. Olin tuolloin asiasta jokseenkin yllättynyt. Asia oli minulle itselleni vielä tuolloin jollakin tapaa kesken. Verkosta oli tullut niin selkeä osa arkea, mutta tuona aikana en tehnyt juuri mitään mitä olen tottunut tekemään säännöllisesti.

Spontaani vastaukseni opettajalle, oli pieni yllätys itsellenikin. En ollut pukenut tätä asiaa sanoiksi itsellenikään aikaisemmin. Ehkä tavallaan annoin tuolla hetkellä myös itselleni hyväksynnän omalle hiljaisuudelleni. Kai tämä on kuitenkin jollakin tasolla minua painanut. Ehkä takaraivossani painaa suoritekeskeinen kulttuurimme.

Hyvä kysymys herättää aina. Minut tämä kysymys sai huomaan, että olen taas valmis bloggaamaan ja kaikkeen siihen mistä olen aina verkossa pitänyt. Suru vie aikansa. On kiva taas tuntea olevansa voimissaan ja voida taas nauttia myös siitä miten alkaa riittää myös muille ihmisille.

Ei aiheeseen liittyviä merkintöjä.

Katsoin viikonloppuna ohjelmaa, jossa sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälä yritti opetalla elämään terveellisemmin elämäänsä. Hyssälällä on selvästi taipumusta suoritekeskeisyyteen, jossa hänen on koko ajan tehtävä jotain tunteakseen olevansa olemassa. Hänellä oli muutoksen tukena konsultti, joka teki ministerin kanssa eduskunnan kahviossa yhden harjoituksen, jossa apuvälineenä käytettiin metronomia. Ajatus oli rytmin hakemisessa. Ensin tarjottu rytmi vaikutti nopeatempoiselta ja ahdistavalta. Hyssälä tunnisti oman temponsa. Huomasin heti että meillä on jotain yhteistä. Tempoa laskettiin. Tilanne parani hieman, mutta ei ollut vieläkään sopiva. Tempoa laskettiin vielä kerran ja sitten päästiin rytmiin, jolla pitäisi pystyä toimimaan suurin osa ajasta. Spurtteja tarvitaan niin aivoille kuin kehollekin, mutta se ei saisi olla se olotila jossa vietämme suurimman osan ajastamme.

Kävin viime syksynä kuntotestissä, jonka jälkeen testaaja naureskeli että olen harvinaisen hyvä kuvailemaan sanallisesti oman pulssini rasituksen aikana. Pystyin koko testin ajan määrittämään sanallisesti 10 lyöntiä minuutissa – tarkkuudella oman pulssini rasituksen noustessa. Fyysisessä harjoittelussa oman kehon kuuntelu tuntuu tapahtuvan vaistomaisesti.

Työelämä tuntuu olevan yhtä kuntoharjoittelua jatkuvasti. Pää käy satasella jatkuvasti, mutta en tunnista itsessäni samanlaista kontrollia sen suhteen milloin olisi syytä hidastaa tai jopa suorastaan levätä. Ajattelun suhteen minulla ei ole samanlaista suhdetta tai tilanteentajua kuin liikkumisessa. Tämä on varmasti tärkeä havainto. Nyt tiedän ainakin mitä minun pitää välttämättä opetella.

Työni puolesta olen tekemisissä yleissivistävän koulutuksen kanssa. Olemme viimeisen vuoden aikana miettineet moneen kertaan sitä mitä oikeasti on tämän päivän yleissivistys. Siitä tunnumme olevan aika samaa mieltä että sillä on aika vähän tekemistä esim. sen kanssa mitä meidän lukio opettaa tänä päivänä. Tai ainakin se on todella suppea osa sitä.

Erilaiset metataidot ovat yhä tärkeämpi osa opittavia taitoja, kuten oppimaan oppiminen, tiedonhakeminen, systeeminen ajattelu, vuorovaikutustaidot jne. Itse olen herännyt ajattelemaan että näiden rinnalla on vielä yleisempiäkin taitoja joita tarvitsemme elämässämme yhä enemmän, mutta joihin meitä ei valmisteta. Sosiaaliset taidot ovat koulujärjestelmässämme väheksyttyjä mutta niin ovat mm. ajanhallintaan liittyvät taidot tai niinkin yleinen asia kuin uuden oppimistarpeen tunnistaminen. Mistä tunnistat, että sinä tai ryhmä jossa työskentelet, tarvitsee selviytyäkseen uusia taitoja tai uutta tietoa?

Ei aiheeseen liittyviä merkintöjä.