Olen joutunut todistamaan varsin yllättävää episodia verkossa viime päivien aikana. Tarina alkoi osaltani, kun vastaani tuli Antti Heikkilän blogimerkintä. Sisältö oli vähintäänkin järisyttävä. Blogista sain lukea selvinneeni sodasta. Hyvä että sota oli ohi, siitäkin huolimatta, että näytin olevan häviäjien puolella. Tilanne oli jokseenkin epätodellinen. Episodi oli kuin suoraan jostakin Kafkan tarinasta.

Heikkilä kirjoitti blogissaan perustamastaan Dojolaiset.com -yhteistöstä. Omasta vahvasta johtajuudestaan, avoimuudesta, aikuisuudesta, narsistisista ihmistä, uhrauksista, toimivista yhteisöistä ja vaikka mistä. Viestistä kävi ilmi että sometulaiset ovat alkaneet kiusata häntä ja häiritä heidän yhteisönsä toimintaa. Asia korjaantui potkimalla sometulaiset pois yhteisöstä. Se mitä he olivat tehneet tai keitä he olivat olleet jätetään mainitsematta. Verkostossa on tällä hetkellä lisäkseni n. 2800 muutakin jäsentä. Blogissaan Heikkilä kohdistaa syytökset verkoston aikaansaannokseksi. Ei siis kovin suuri yllätys että tämä herätti keskustelua netissä, mm. Qaikussa, mihin itsekin osallistuin.

Tarina jatkui eilen uudella blogimerkinnällä, jossa kerrotaan miten kiusaaminen jatkuu ja sometulaiset ovat jopa luoneet hänen kiusakseen Sometun ning:iin hänelle oman profiilin. Heikkilän suorat syytökset pysyivät varsin yleisellä tasolla. Samaan tarkkuuteen päästään vaikkapa lukemalla iltapäivälehtien horoskooppeja – niistä voi lukea kuka tahansa ihan mitä haluaa uskoa tai tunnistaa. Mistään ei selviä mitä on oikeasti tapahtunut tai kuka on tehnyt mitä. Itse asiassa dojolaisten sivuilta ei edes löydy tarkemmin sääntöjä joita pitää noudattaa jos liittyy yhteisön jäseneksi. Eli jos liittyisin dojolaisiin, en tietäisi mihin sääntöihin sitoudun. Tästäkään ei saanut viitteitä siitä millaisista rikkeistä voisi olla kyse.

Heikkilä painottaa omassa yhteisössään ja blogissan avoimuutta ja aikuisuutta, mutta samaan aikaan esittää aika kovia, yleistäviä syytöksiä. Kun nyt Sometu oli sotkettu asiaan hänen toimestaan ja syytökset tuntuivat vain kovenevan oli aika tehdä jotain. Keskustelunavaukseksi kirjoitin hänen blogiinsa kommentin, jolla tilannetta voitaisiin lähteä purkamaan. Heikkilä ei kuitenkaan ole tähän hetkeen mennessä kommenttia julkaisut. Julkaisen sen nyt tässä:

Pahoittelen vaikutelmaa, joka on syntynyt. Kyseinen Antti-profiili on luotu 10.4.2008. Sometu-verkoston ylläpidosta on lähetetty kysymys sähköpostiin, jolla profiili on luotu. Profiili ei ole toiminut mitenkään Sometu-verkostossa kahden vuoden aikana.

Sometu on avoin yhteisö, jossa on lähes 2800 jäsentä tällä hetkellä. Sometu on verkosto eikä mikään tiukka yhteisö jolla olisi yksi julkilausuma. Toiminta perustuu vapaaseen tahtoon olla mukana. En tiedä ketkä ovat hyökänneet kimppuusi ja mitä pidät kiusaamisena. Itse en ole ollut tyrkyllä Dojolaisiin ja siksikin tämä tuntui varsin hämmentävältä lukea että olen ollut sodassa kannanne.

Puhut avoimuudesta ja aikuisuudesta. Toivon että etenemme juuri näin. Toivon nyt avoimuuden nimissä että tuodaan data pöytään:

a) Kerrot avoimesti verkossa miten sinua on kiusattu

b) Miten Sometu tai Sometulaiset ovat häiriköineet verkostoasi.

Mielestäni tämä on vähintäänkin kohtuullista kun meihin kohdistuu näin suoria syytöksiä.”

Lähetin kommenttini päivällä. Se jäi julkaisematta, mutta sen sijaan Heikkilä oli julkaissut nimimerkki Patrician kommentin myöhemmin samana iltana. Huomattavaa on myös Heikkilän kommentin perään kirjoittama oma toteama:

Onpa tutun tuntuista sisältöä – niin huumorin kuin inhorealisminkin osalta. Miettii miten tästä eteenpäin: ei vastausta, ei apua, ei sympatiaa eikä mitään: kaikkein taitavimmat “floattaaja” joilla on kyky pysyä hiljaa jokainen kerta kun pitäisi osata reagoida, pyytää säälipisteitä silloinkin kun ei kukaan pyydä – nämä pärjäävät. Ovat mestareita siinä, että eivät ainoastaan valehtele tai ole holtittomia koska sitä eivät ikinä ole mutta sen sijaan ovat koko ajan valheellisia eli nostavat kuvitelmia oman putipuhtaan sielunsa kannalta (täyttä poljentaa, muiden poljintaa ja kiusaamista hyvin, hyvin tyylikkäin elkein mutta silti koko ajan poljentaa ja poljintaa; syrjitään ja herjataan ja sitten kun joku asettaa sellaisen käytöksen kyseenalaiseksi ovat vain täysin pulmusia. Minä yököttelen jo kun näen tyypin. Ovat vapaamatkustajia ikävämmästä puolesta maailmaa: ovat oleviaan jotain laupiaita mutta vetävät mitä vaan minne vaan kunhan ei kukaan heitä uhmaa. On siis super taitava kiusaamisen laji ja supertaitavat kiusaajat; ei ole edes paskanpuhujia vaan ovat häijyjä ja välinpitämättömiä sanan oikeassa merkityksessä: ovat ne, joiden mielestä kaikki muu paitsi he itse joutavat jonnekin muualle.

Näitä on paljon maassamme ja uusia tulee kunhan vanhat opettavat kompentessin. Ja sitten typerät ihailevat vielä.

Kiitos tästä – jotenkin lohdutti vaikka samalla olen jo oikeasti käynyt tätä keskustelua ihan riittävästi. Mutta kun siat häiriköivät jatkuvasti.”

Ketähän nuo siat ovat? Kuulunkohan minäkin nyt heihin, kun menin heittämään toisenlaisen kommentin blogiin? Sitä saan tuskin koskaan tietää. Ehkä hyvä niin. Kyllähän tähän maailmaan puhetta mahtuu. Myös nettiin. Itse asiassa se on osa sananvapautta ja kuuluu pakettiin, jos haluamme tukea avointa verkkoa ja avointa yhteiskuntaa. Yksilön vastuu tulkita viestintää kasvaa.

Blogi on avoin viestin vain jos sitä käytetään niin. Blogin ylläpitäjällä on täysi valta päättää mitä viestintää sivuilleen päästää ja mitä sielä julkaistaan. Kaikki perustuu pohjimmiltaan ylläpitäjän etiikkaan. Ylläpitäjä voi aivan vapaasti ruokkia haluamansa suuntaista keskustelua ja vaimentaa toisia näkökulmia. Se on täysin mahdollista, eikä sitä ole kukaan estämässä tai valvomassa. Blogi mahdollistaa vaikkapa täyden diktatuurin ja mielivallan omalla sivustollaan, bloggaajan niin haluatessa. Eettisesti se voi olla arveluttavaa, mutta ei se ole tietääkseni kuitenkaan laitonta. Ainoa tapa valvoa on tämä mitä tässä teen. Herätellään toiset näkökulmat muualla verkossa ja keskustella niistä muualla. Verkossa on aina tilaa myös toisille mielipiteille vaikka jossakin pesäkkeessä niitä ei suotaisikaan.

Heikkilän tapa valikoida viestit sivustolle ohjaa etsimään todellisia motiiveja tälle rähiköinnille jostakin aivan muualta. Ehkä sometulaisilla vain kävi huono tuuri. Voihan se olla että Kielitaiturit-ning tai kuka ties vaikkapa Martat olisi voinut olla samalla tapaa mahdollinen kohde. Tarkempaa motiivia ei voi kuin  arvailla. Minun osaltani tämä on tässä. En enempää puutu, ellei ole pakko.

Viikko sitten perjantaina Mind Trek -konferenssi huipentui Pekka Himasen tunnin pituiseen key note puheenvuoroon: ”Culture of Interaction – enriching Interaction”. Himanen on totuttu tuntemaan persoonana joka aiheuttaa ihmisissä varsin ristiriitaisia tuntemuksia. Tämä toteutui tälläkin kertaa harvinaisen hyvin.

Itse pidin Himasen esityksen sisällöstä. Esitys vaatii poikkeuksellisen paljon keskittymistä, mm. loppupuolen Beethovenin sinfonia metaforana eri teemojen sekoittumisineen yhdeksi mestariteokseksi pysäytti oman twitterin seuraamiseni. Yhtä kaikki, sisällöllisesti esitys oli arvokas.

Himasen esityksessä oli kuitenkin yksi keskeinen heikkous. Kauniisti sanottuna, jos joku laatii esiintymistaidon opasta, niin hän tuskin valitsee ainakaan tätä showta esimerkiksi hyvästä lavapresenssistä. Erityisesti esitys tuntui aiheuttavan vakavia väänteitä niissä, jotka ovat itse mestarillisia esiintyjiä. Ehkäpä Himasen puheenvuoron katselu ihmiselle, joka on hienut esiintymistään vuosikaudet, tuntuu samalta kuin katsoisi oman lapsensa julkista rääkkäystä. Sellaisen voi tuntea jopa fyysisenä pahoinvointina. Andrea Vascellari teki esitystekniikan näkökulmasta varsin tyhjentävän koosteen omille sivuilleen.

Twitter toimi Mindtrekissä varsin mallikkaasti. Se auttoi aistimaan sen miten muut samassa tilassa kokivat saman esityksen. Osa kuuntelijoista seurasi sisältöä tehden esityksestä nostoja ja parhaillaan he he hihkuivat oivalluksistaan. Suurin osa twitter-kohinasta keskittyi kuitenkin Himasen heikkoon lavaesiintymiseen. Yleisö käynnisti eräänlaisen hiljaisen kapinan joka huusi verkossa, mutta oli vaiti salissa mihin mm. Tuija Aalto viittaa YLE:n sivuilla. Kapinasta ei näkynyt salissa muita merkkejä kuin satunnaiset poistumiset salista. Porukka tavallaan kieltäytyi kuuntelemasta sitä mitä Himanen puhui hänen esiintymisensä vuoksi.

Asiantuntijuuden yksi negatiivinen määritelmä on ihminen joka lakkaa oppimasta. Ehkä asiantuntijuuden vaara onkin täsmällisemmin siinä että lakkaa kuuntelemasta.

Asiantuntijuuden yksi negatiivinen määritelmä on ihminen joka lakkaa oppimasta. Ehkä asiantuntijuuden vaara onkin täsmällisemmin siinä että lakkaa kuuntelemasta. Muusikko kuulee helposti kappaleet täynnä virheitä, kun taas tavallinen kuulija voi keskittyä nauttimaan musiikista ja sen sisällöstä huomaamatta yksittäisiä vääriä nuotteja. Näyttääkin siltä että mitä syvemmällä olemme jossain, niin sitä enemmän helposti mittaamme toisten suorituksia vasten omia taitojamme ja alamme myös arvottamaan heitä tätä kautta. Uskon että tämä piirre asuu meissä kaikissa. Onko se niin, että meillä on aina taipumus viihtyä yhä enemmän seurassa, jossa ihmiset ovat kaltaisiamme ja kuuntelemme niitä mitkä tuntuvat meistä hyvältä? Ehkä se on eräänlainen asiantuntijuuden tai ehkäpä koko ihmisyyden ansa.

Mitä tästä key note tilaisuudesta voisi oppia? Himanen voisi varmasti parantaa esiintymistään. Onhan kyse kuitenkin huipputason konferenssin puheenvuorosta, jonka esityksille on olemassa odotus ainakin jonkinlaisesta oletustasosta mihin tulee pyrkiä. Voisiko kuitenkin olla niin että myös meidänkin yleisönä pitäisi oppia olemaan avoimempia? Missä kulkevat ne rajat missä olisi hyvä ponnistella, jotta voisi kuulla sisällöllisen helmen oli se esitetty millä tavalla tai kenen toimesta tahansa? Mitä me menetämme kun asetamme rajat sille mitä olemme valmiit kuuntelemaan? Tämä koko ketjuhan purkautuu lopulta ajatukseen siitä, että me vaadimme toisten olevan tietynlaisia ennen kuin olemme valmiit kuulemaan heitä. Se ei ole avoimuutta.

Avoin innovaatio ja avoimet osallistavat mallit yleistyvät kovalla vauhdilla. Tämä ei tee meistä ihmisinä vielä kuitenkaan automaattisesti avoimia. Voi hyvinkin olla että keskeinen kanava mitä kautta hierarkiat syntyvät jatkossa, ei olekaan perinteiset valtarakenteet, vaan hierarkiat syntyvät alhaalta ylös niin kuin on muillakin ilmiöillä taipumus tänä päivänä. Me määritämme sen mukaan mistä me pidämme, mitä me arvostamme, keitä me tunnemme, mihin olemme kouluttautuneet ja mitä missä olemme mielestämme hyviä sen mitä olemme valmiita kuulemaan. Kuuntelusuhteet muodostavat hierarkian ei niinkään ylhäältä asetetut asemat. Tämä on avoimen innovoinnin kannalta heikkous siinä kuin perinteisetkin hierarkiat. Yleensä radikaalissa innovoinnissa ja myös demokratiassa kaikkein merkityksellisimmät mielipiteet voivat monesti olla juuri niitä mitä ei olisi itse valmis kuulemaan. Ne haastavat oman ajattelumme ja kehittävät sitä. Näiden kohtaaminen johtaa syvempään ymmärrykseen niin muista kuin omasta itsestäänkin.

Avoimeen innovointiin, avoimeen demokratiaan ja muihin avoimiin prosesseihin tullaan tarvitsemaan erityistä viisautta prosessin ohjauksesta vastaavien osalta. Ehkä tästä syntyy vielä merkittävä ammattikunta, joiden keskeinen osa ammattitaitoa on aito avoin kuuntelu ja ajatusten yhdistely.

Mikkeli on ottanut rohkean askeleen kohti avoimempaa kunnalista päätöksentekoa. Kaupungin uusi strategia linjaa sosiaalisen median keinot ja osallistavan päätöksenteon merkittäväksi osaksi toiminnan kehittämisessä.

On häikäisevää nähdä miten asiat voivat muuttua hetkessä, kun on oikea aika ja oikeat ihmiset oikeilla paikoilla. Vielä vuosi sitten en edes uskaltanut toivoa että tällaista kehitystä tulisi tapahtumaan omassa kotikaupungissani vaikka olen siitä unelmoinut jo vuosia.

Toimintaa on käynnistelty jo hieman Mikkeli foorumi -lähitapaamisien muodossa  ja nyt syksyllä toimintaan luodaan puitteita myös verkossa mm. avaamalla kaupungin strategiaprosesseja kuntalaisille ja kesäasukkaille.  Mikkeli Foorumi -tapaamisilla, mistä viimeisin pidettiin kesäkuun puolessa välissä. Foorumi järjestettiin kaupungin torilla avoimena keskustelutilaisuutena jonka teemana oli Mikkelin tulevaisuus.

Foorumiin osallistui noin nelisenkymmentä kuntalaista koleasta säästä huolimatta. Koin itse tapahtuman kohtuullisen onnistuneeksi juuri paikalle tulleiden kuntalaisten aktiivisuuden ansiosta. Tämä on lupaava alku merkittävälle muutosprosessille.

Olli Ehranmaa vetämässä tai chita Mikkelin torilla Kuva: Ville Venäläinen

Emme puhu vielä samaa kieltä

Olli Ehranmaa on mikkeliläinen aktivisti, joka herättelee Pro Mikkelin nimissä yleiseen keskusteluun eri epäkohtia ja ajaa erityisesti heikompien ja haja-asutus alueen ihmisten asiaa. Hän myös aktivoi paikallisia mm. vetämälle Mikkelin kirkkopuistossa tai chi -tunteja viikonloppu aamuisin.

Ehranmaa kuvaa omaa rooliansa toimia eräänlaisena vastavoimana virallista päätöksentekokoneistoa vastaan. Kesäkuun Mikkeli foorumissa hän ei kuitenkaan keskittynyt piikittelemään. Hänen varsin rakentava kommenttinsa foorumista jäi elävästi mieleeni. Hän kuvasi sitä miten meiltä puuttuu vielä yhteneinen kieli.

Tapa jolla asiat ovat nyky-yhteiskunnassa organisoituneet johtavat kielten erkaantumiseen. Toiminta on siiloutunut eri yksikköihin, joiden välillä ei ole luontaista vuorovaikutusta. Byrakraattiset mallit kaikkine lomakkeineen tuntuvat vain vahvistavan tätä kehitystä, jossa ihmisten luontainen vuorovaikutus vähenee. Kieli myös elää ja kehittyy siinä piirissä ketkä osallistuvat vuorovaikutukseen. Tämä on lienee yksi eri jargonien perus syntymekanismi.

Ehranmaan kommentissa oli ilahduttavalla tavalla mukana käynnistyvä kehitysprosessi ja samalla usko tulevaan, jossa asiat ovat toisin. Avoin keskustelu sekä lähitilanteissa että verkossa tulee johtamaan ajan myötä yhtenäisempään kieleen, toimintatapoihin ja syvempään ymmärrykseen kaupungista omana elinympäristönä. Tämän pitäisi kaiken järjen mukaan johtaa myös viisaampaan päätöksentekoon sekä syvempään keskinäiseen luottamukseen ihmisten välillä.

Opitun omistaminen ensimmäistä kertaa

Mikkelissä alkava prosessi tulee kestämään kauan ja tulee olemaan epäilemättä varsin vaiherikas. Aloitettava työtä ei voida kuvata projektina, jolla olisi selkä alku, loppu ja tarkat tavoitteet. Mielestäni tätä alkavaa työtä ei ole mielekästä kuvata muuten kuin oppimisprosessina, jossa oppivana organisaationa toimii koko kunta virkamiehineen ja kuntalaisineen.

On kiehtovaa nähdä miten tämä prosessi tulee etenemään. Lähi- ja verkkokohtaamiset mahdollistavat suoran vuorovaikutuksen tavalla, johon ei olla totuttu. Tässä prosessi tulee varmasti vastaan iloisia yllätyksiä ja oivalluksia, mutta myös epävarmuutta, pelkoja ja epäonnistumisiakin. Nämä ovat kaikki luonnollisia oppimisprosessin piirteitä.

Nuorimpia sukupolvia lukuunottamatta, olemme kasvaneet vanhan maailman rakenteisiin sisään. Toimintavat on opittu kulttuurisesti eikä meistä kovinkaan moni ole niitä kyseenalaistanut. Olemme ottaneet rakenteet sellaisenaan ja hakeneet niistä turvaa ja järjestystä omaan maailmaamme. Olemme tehneet valintamme ja rakentaneet tulevaisuutemme vanhojen rakenteiden varaan, miettimättä sitä mitä rakenteet ovat alunperin luotu palvelemaan.

Olen opettajien kanssa työskennellesäni huomannut miten kulttuurisesti opitut asiat koetaan todella omiksi ensimmäistä kertaa vasta sitten kun joku kyseenalaistaa ne. Uusi malli pakottaa arvioimaan omia ratkaisujaan aina uravalinnasta lähtien. Ihminen voi kokea sosiaalisen rakenteen muutoksen järisyttävän koko pohjaa, mille hän  on rakentanut itsensä ja tulevaisuutensa. Tämä aiheuttaa väkisinkin paljon epävarmuutta ja pelkoja.

Muutokselle on tilaus, mikä näkyy mm. kaupungin erittäin heikkona taloudellisena tilanteena ja jonkinlaisena heikkona luottamuksena kuntalaisten ja viranhaltijoiden välillä.  Tämä ei kuitenkaan vie pois sitä yksilökohtaista epävarmuutta, minkä toimintatapojen muutos tuo tullessaan. Uskonkin, että tämä tulee olemaan yksi keskeinen haaste, mihin pitää kiinnittää erityistä huomiota. Miten voimme katsoa avoimesti uusia malleja ilman, että kenenkään tarvitsee kokea syyllisyyttä siitä minkä maailman toimintamalleihin on kasvanut sisälle?

Uskon Ehranmaan sanoissa olevan tarvittavaa viisautta. Hän kiteytti yhdellä lauseella nykytilan ja tulevan. Ei auta kuin lähteä keskustelemaan ja hakemaan ratkaisuja yhteistyössä. Yhteinen kieli ja toimintavat syntyvät vuorovaikutuksessa, johon vain pitää heittäytyä.