Tämä merkintä on osa sarjaa, jossa käyn läpi piirteitä, mitkä olen tunnistanut olevan esteenä uuden omaksumiselle tai sen mahdollistamisessa muille. Ideana on kuvata piirteitä, jolloin ne tulevat tunnistettaviksi. Tunnistaminen taas auttaa ottamaan piirteen huomioon vastaan tulevissa tilanteissa uudella tavalla.

Käytettävyyssuunnittelussa on herätty huomaamaan miten kehittäjät yleensä tekevät laitteita itsellensä, kuvitellen muiden ihmisten olevan samanlaisia kuin he itse. Ikään kuin minulle näyttäytyvä maailma olisi se yksi sama ja tosi myös muillekin ihmisille. Myös opettajien kohdalla on havaittu opetuksen noudattavan heidän henkilökohtaiselle oppimistyylille suotuisaa tapaa. Puhuessani introspektiosta puhun tästä ilmiöstä, mikä käyttäjäpsykologian näkökulma joka on hieman kohdennettu näkemys suhteessa yleisestä psykologian introspektio määritelmästä.

On aina vaikeaa tunnistaa missä oman toiminnan todellinen draiveri lähtee omista tuntemuksista ja missä se perustuu jonkinlaiseen dataan tai yleisempään, moninäkökulmaiseen näkemykseen asiasta. Tuntuu siltä, kuin mitä fiksumpi ihminen on kyseessä, sitä taitavampi hän on petkuttamaan itseään tällaisissa asioissa.

Tiede voi olla luonteeltaan eksaktia, mutta tiedemiehet ja -naiset ovat kuitenkin ihmisiä siinä kuin kaikki muutkin. Heillä on edessään sama introspektion haaste kuin mainitsemillani opettajilla tai käyttöliittymäsuunnittelijoillakin. Tutkimustiedosta ja ajasta yleensä on aina helppo hakea sitä tietoa, joka tukee omia tuntemuksia, ennakkoluuloja ja uskomuksia. Luulen että tämä on yksi ihmisen perusominaisuus, josta en olisi kovin yllättynyt, jos sille löytyisi myös jotain neurologista pohjaa.

Keväällä Voimala- ohjelmassa esiintynyt Jaana Venkula aiheutti sosiaalisen median aktivistien keskuudessa melkoista närää. Tarmo Toikkasen Psyc+Tech -blogissaan kuvaa ohjelman sisältöä asiaan perehtyneen silmin  mielestäni hyvin. Samasta paikkaa löytyy myös linkkejä muiden blogimerkintöihin aiheesta. Myös ohjelmaan osallistuneen Tuija Aallon blogimerkintä on lukemisen arvoinen.

Venkula on mielestäni briljantti omassa ajattelussaan, mikä ilmenee vaikkapa kuuntelemalla hänen haastattelunsa YLE Areenalta. Uskon hänen ajatuksiensa olevan monessa suhteessa oikean suuntaisia, mitä tulee niin oppimiseen, taitojen kehittymiseen kuin tekemisen merkitykseenkin. Hänen ajattelussaan on paljon sellaista mitä tarvitaan tämän päivän elämässä. Hän kuvaa upeasti askeleita kohti itsetuntemusta ja hyvinvointia oman oppimisen tunnistamisen ja tekemisen kautta.

Paketti pysyy aika hyvin kasassa, kunnes tulee  puhe sosiaalisesta mediasta tai tietotekniikasta yleensä. Venkula  ilmaisee suoraan arvostelevansa maailmaa, jonka hän on tietoisesti rajannut ulos omasta elämästään. Hän esimerkiksi kertoo ettei hän edes käytä sähköpostia. On helppo uskoa että kaikki verkon kohtaamisen, yhdessä tekemisen, jakamisen ja muut yhdessätekemisen välineet ovat kaukana omasta kokemuspiiristä. Tämä paistaa myös vahvasti läpi hänen puheistaan.

Kyseisessä haastattelussa Venkula kuvaa tietokoneella tehtävän tekemisen kuvitteellisena toimintana joka tapahtuu vain pään sisässä. Tätä hän tukee “oikeiden tutkijoiden” tekemillä havainnoilla neurologiassa. Haastattelu ei kuitenkaan kerro mitä nämä oikeat tutkijat ovat. On varmasti totta että mitä tahansa liikaa on liikaa. Tietääkseni sosiaalisen median aktiivikäyttäjät eivät elä pelkästään tässä maailmassa. Tekniikka on vain mahdollistanut oman  oman kokemuspiirin tai toimintakentän laventamisen uudenlaisen sosiaalisen kanssakäymisen muodossa. Se ei ole koko elämä, vaan jotain joka voi rikastaa sitä. Tähän on varmasti kuitenkin vaikea luoda suhdetta, jos ei ole mitään henkilökohtaista suhdetta asiaan. Introspektio lähtee juuri tästä, omasta maailmasta ja minästä joka lavennetaan joksikin yleisemmäksi totuudeksi.

Jos rajaamme pois elämästämme asiat, joilla on vain heikko fyysinen ulottuvuus ja suurin osa aktiviteetista tapahtuu pään sisässä, voimme luopua aika monesta asiasta mitkä olivat olemassa jo ennen tietotekniikkaa. Tällä samaisella logiikalla olisi varmaan syytä luopua esimerkiksi kirjojen ja artikkelien lukemisesta, mitä myös Venkula vaikuttaa haastattelun pohjalta tekevän kohtuullisen paljon. Ajatusketju haiskahtaa muutenkin melko mustavalkoiselta, samalla logiikalla  kirjojen lisäksi myös, televisio, teatteri- ja kaikenlaiset muut esitykset on varmaan syytä laittaa pannaan ainakin katsojien osalta. Näistä todennäköisesti kuitenkin seuraa ihmisille masennusta ja henkistä pahointia.

Yhteinen tietoverkko on luonut meille aivan uuden toimintaympäristön, joka vaikuttaa elämäämme sen jokaisella sektorilla. Jos emme ole ottaneet askelta ja lähteneet tutustumaan siihen, ohjaa meitä helposti omat tuntemukset ja olettamukset tuntemattomasta. Neurologia kiinnostaa minuakin tieteenhaarana, mutta ei sen varassa vielä taideta voida kyseenalaistaa tietotekniikan käyttöä. Asiat pitää itse kokea ja niihin tulee muodostaa suhde tätä kautta. Venkulan argumentaatio on näkökulmastani jokseenkin yhtä absurdi kuin jos minä hakisin kaiken tieteellisen, omaa kantaani tukevan evidenssin ja ryhtyisin väittelemään synnyttäneen naisen kanssa synnytystekniikasta ja -kivuista. Uskon että pystyisin hyvin poimimaan tiedekirjallisuudesta argumentteja asiani puolesta, mutta jotakin oleellista jäisi silti puuttumaan.

Ehkä se todellakin on niin että kun ihminen etenee omassa ajattelussaan tarpeeksi pitkälle, hän alkaa olla turhan varma muodostamansa näkemyksensä oikeellisuudesta. Näkemys alkaa ohjata ajattelua ja se johtaa kieltämään jo syntyneen kuvan kanssa ristiriidassa olevat havainnot ympäröivästä maailmasta. Tästä taas seuraa aina ennemmin tai myöhemmin hybris. Venkulan tapaus täyttää mielestäni nämä piirteet, mutta ei ole mitenkään yksittäinen tapaus historiassa. Tällaiset näkemykset ovat jatkuvasti haasteena kaikille, jotka tutkivat uusia toimintannan tapoja ja tarjoavat niitä mahdollisuuksina muille ihmisille.

Ehkä yksi keskeinen tehtävämme onkin päästä introspektiosta itsereflektioon. Sosiaalinen media luo monia tapoja tällaiseen kasvuun ja ymmärryksen lisääntymiseen. Blogaamien on yksi yksinkertaisimmista keinoista tähän. Heittäytymällä vuorovaikutukseen, oma ajattelu täydentyy ja kirkastuu.

Neuvostoliiton sortuminen oli monelle yllätys. Juttelin asiasta pari viikkoa sitten Kimmo Kevätsalon kanssa, joka kertoi oman kokemuksensa varassa, miten ennen romahdusta oli aivan tavallinen näky nähdä keskellä päivää nuoria työssä käyviä  ihmisiä ryyppäämässä päivät pitkät kaduilla. Ryyppääminen oli varsin yleistä, valtio luhistui yksinkertaisesti siihen tosiseikkaan, ettei riittävän moni tehnyt mitään hyödyllistä vaan keskittyi esim. puistokemiaan. Tätä tukee myös tuore tutkimus juomisesta Venäjältä. No ehkä tämä selittää kuitenkin miksi venäläinen vodka on niin hyvää. Sen kehittäminen tuskin hiipui tällaisessa ympäristössä.

On kiehtovaa miettiä mitä merkkejä mahdollisesta romahduksesta tai merkittävästä käännekohdasta on havaittavissa tämän päivän maailmassa. Jostakin syystä suurimmalla osalla ihmisiä on taipumus uskoa että tulevaisuus jatkuu niin kuin menneisyys ja mahdolliset isot muutokset kuulostavat mahdottomilta. Näin kävi myös Neuvostoliikon kohdalla. Muutos tuli silti ja selvästi eri merkkejä tulevasta oli havaittavissa, jos niitä pysähtyi miettimään.

Paolo Freire puhui ajan järjestä. Jokaisella aikakaudella on oma järkensä ja aikakausi lakkaa olemasta kuin se on se on tavallaan selittänyt itsensä. Olemme eläneet teollista aikakautta ja sen järki alkaa olla puhki kulunut. Freiren tavalla ajatella, voisi sanoa uuden järjen olevan kasvamassa vanhan tilalle. Uskon että sosiaalinen media on yksi keskeinen ilmentymä isommasta ajanjärjen muutoksesta mikä on nyt käynnissä.

Microsoft on yksi merkittävä teollisen aikakauden yritys, joka on hyödyntänyt omassa toiminnassaan pitkään dominoivaa asemaansa. Sen järki on vahvasti teollinen edelleenkin, vaikka se pyrkiikin mukautumaan uuteen aikaan live-palveluillaan ja Bing -hakukoneillaan. Se on tehnyt pitkin matkaa merkittäviä virhearvioita, mutta on ison markkinaosuutensa turvin pystynyt aina nousemaan suosta edes kunnolla uppoamatta siihen välillä. Jopa internetin merkityksen virhearviokaan ei pysäyttänyt firmaa. Ei ainakaan vielä. Yksi keskeinen selviytymistapa Microsoftilla on ollut matkia muita, mitä se edelleen tekee mm. epätoivoisella kilpailulla hakukoneneiden herruudesta. Uusi Bing.com -hakukone muistuttaa erehdyttävästi Googlea, mutta on kuulemma jotenkin parempi. Toiminnan henkeen on kuulunut ostaa firmoja pois, jotka ovat käyneet läpi suunnittelu- ja kasvukivut uuden kanssa tai sitten he ovat tehneet opittuaan toisten kuvioista itse paremman tai riittävän hyvän perästä. Tämä suuren strategia ei vain tunnu enää toimivan yhtä hyvin tänä päivänä kuin ennen. Googlet ja Facebookit ovat kiusallisia yrityksiä, kun niitä ei saa ostettua. Ja mikä pahinta, heillä on jo ne asiakkaan, kaverien kaveripiirit, mistä jälkijunassa tulija on auttamatta ulkona.

Teolliseen valta-ajatteluun kuuluu myös osallistuminen kasvatussektorille. Tästä olen kirjoittanut oman kritiikki Live@edu -palvelua kohtaan. Jos tässä yrittää tulkita Freiren ajatuksen juoksua, edustaa tämänkin teollisesta järkeä. Jotain sellaista maailmaa, joka perustuu raakaan kilpailuun ja valtaan eikä yhdessä tekemiseen ja luottamukseen. Lapset on hyvä saada adaptoimaan oma tekniikka ajoissa, jotta he luontevasti pysyvät leirissä – tavallaan heidätkin pitää omistaa tämän järjen mukaan. Jokseenkin pelottava ajatus.

Enää ei riitä tuote, pitää olla seuraajia ja osallistujia

Google, Apple ja muut uuden järjen yritykset ovat olleet teollisen aikakauden yrityksille paha pala purtavaksi. He eivät pelaa enää samalla logiikalla, vaan kehittävät tuotteita yhdessä asiakkaidensa kanssa vuorovaikutuksessa. Kyseessä ei ole enää pelkkä kulutustuote vaan palveluihin ja tuotteisiin syntyy asiakkailla syvempi omistajuus yhteisen historian myötä.

Uusia yrityksiä kuvastaa myös good-will. Microsoft ei omista tällaista mainetta. Ei ole lainkaan harvinaista kirjoittaa Micro$oft näin dollarilla, s-kirjaimen sijaan. Mielestäni se kuvastaa aika hyvin yleistä kuvaa siitä mitkä yrityksen arvot ovat ihmisten mielissä. Viimevuosille mahtuu mm. OOXML-runttaus, jossa yritys yritti viedä nopeutetulla käsittelyllä ODF-standardin kanssa kilpailevan oman standardinsa läpi. Kaksitoista riisiä paperia siis 6000 sivua speksiä olisi pitänyt hyväksyä muutamassa kuukaudessa. Tämä vastaa yleistä linjaa muutenkin, sen sijaan että tehtäisiin yhdessä, niin halutaan omistaa ja määrätä eikä jakaa ja tehdä yhdessä. Tämä linja on jatkunut ihan näihin päiviin, kuten esim Outlookin html -yhteensopimattomuuskiista kuvastaa.

Internet Explorer on ollut vuosia varsinainen riesa sovelluskehittäjille. Selain ei tue yleisiä standardeja ja edellyttää huomattavaa lisätyötä, jotta eri websovellukset toimivat myös tämän selaimen eri versiolla, joissa niissäkin on huomattavaa vaihtelua. Kenen edunmukaista tällainen kehittäminen on? En tunne syitä tämän takana, mutta minä en mahda sille mitään että minulle tämä näyttäytyy äärimmäisen ylimielisenä käytöksenä asiakkaita kohtaan ja varsinaisena eri tahojen resurssien hukkaamisena maailmanlaajuisesti.

Tänään tuli tieto Windows 7:n hinnasta Euroopassa. Hinta on kaksinkertainen verrattuna hintaan Yhdysvalloissa. Taustalla on osaltaan EU:n kanssa käyty oikeudenkäynti, jossa asetuttiin vastustamaan Microsoftin taipumusta estää kilpailua sitomalla tuo samainen selainen kiinteäksi osaksi omaa käyttöjärjetelmäänsä. Jälleen tästä syntyy maku määräilystä ja hallinnasta, mutta missä on asiakkaan kuuntelu ja tukeminen? Käytännössä nyt näyttää siltä että mahdollisia asiakkaita rangaistaan siitä että EU puuttui siihen että yritys vääristää omalla toiminnallaan kilpailua ja sitä kautta kehitystä. Itse olen siirtynyt Microsoftin tuotteista pois puolitoista vuotta sitten, kun havaitsin että Apple on vain yksinkertaisesti helpompi käyttää ja vakaampi. Tällaiset mielenosoitukset tuskin kääntävät ainakaan asiakasvirtaa kohti Microsoftin tuotteita ja palveluita.

Ai mitenkö tämä liittyy ex-neuvostoliittolaisten ryyppäämiseen? Mielestäni tässä on havaittavissa samanlainen virtahepo silmien edessä. Kyseessä ongelma, häiriökäyttäytyminen,  josta ei hirveästi puhuta ääneen. Tällainen käytös voi voi laueta hyvin jonakin päivänä silmille. Uuteen järkeen kuuluu avoimuus ja yhdessä tekeminen. Isoiltakaan pelureilta ei enää hyväksytä sooloilua ja pomottamista. Ihmiset eivät enää seuraa isoa auktoriteettiä. Ihmiset alkavat herätä siihen että he ovat aina yhdessä isompia.

Pystyykö Microsoft alkamaan uuden elämän ja lakata tekemästä yksin omiaan, kuuntelematta muita ja erityisesti asiakkaitaan? Ainakin toivon sitä, mutta jos tällainen meno jatkuu, uskon että yhä useampaa alkaa houkutella vaihtoehtoiset ratkaisut hoitaa omat asiansa. Jos tällainen kehitys etenee, niin tästä voi hyvinkin seurata yhden jättiläisen tuho. Toivottavasti maalailen vain piruja seinälle, en toivo millekään yritykselle tuhoa, mutta reilua peliä kyllä toivon kaikilta kaikille.

Luin eilen varsin järkyttävän uutisen Etelä-Afrikassa tehdystä tutkimuksesta, jonka perusteella neljäsosa etelä-afrikkalainen miehistä on syyllistynyt raiskaukseen. Guardianin artikkelissa tutkija viittaa ilmiön liittyvät afrikkalaiseen ideaaliin miehuudesta. En voi sanoa tuntevani Etelä-Afrikkaa enkä edes tutkimusta syvemmin jotta voisin ottaa asiaan syvemmin kantaa. Median pohjalta saamani kuva kansan suhteesta esim. nykyiseen presidenttiin Jacob Sumaan ei anna kovin lupaava kuvaa kulttuuriympäristöstä. Miehen vauhtia ei tunnu hillitsevän korruptio eikä -raiskaussyytteet. Osa jopa kannatti Sumaa niin paljon raiskausoikeudenkäynnin aikana että osoitti mieltään kadulla hänen puolestaan. Vaikuttaa melko asenteelliselta toimintannalta vai kertooko tämä enemmän kulttuurista ja vallitsevasta ilmapiiristä?

“Tunteet eivät ole sokeita voimia, jotka väkivalloin valtaavat meidät, vaan käyttäytymismuotoja, jotka me tarkoitukselliesti valitsemme”
– Jean-Paul Sartre

Tieto Etelä-Afrikan tilanteesta jätti minut miettimään. Voimaantuminen on ollut minulle aina positiivinen sana. On aika pysäyttävää huomata, miten raiskaamista on mahdollista tarkastella yhtälailla voimaantumisen kautta, kuten tutkimuksessa todetaan sen olevan osa miehuuskuvaa. Tässä voimaantuminen on kaikkea muuta kuin positiivinen asia. Natsi-Saksan vallan aikaan Jean-Paul Sartre kirjoitti Ranskalaisille tarinan Lucier Fleurierista. Lucier eli maailmassa joka oli monella tapaa epävakaa ja epämiellyttävä paikka. Hän pääsi eroon omasta järkyttyneisyydestään, onnettomuudestaan ja epävarmuudestaan antamalla itselleen luvan vihata juutalaisia. Vihan tunne vahvisti peitti alleen heikkouden tunteet.

Sartren ajatus on mielestäni varsin terävä. Hän kuvaa asian ihmisen omana valintana. Valinta on päätös, millä ihminen ottaa itselleen oikeutuksen toimia toista kohtaan vahingoittavalla tavalla tunteakseen itsensä vahvaksi. Etelä-Afrikan tapauksessa Satren logiikalla voimaantuminen tulee oman miehisyyden pönkittämisestä ottamalla vallan omiin käsiinsä. Guardianin jutusta syntyy vielä kuva siitä että sille on kulttuurinen lupa, vähän samaan tapaan kuin Sartren natsi-saksan aikaisessa maailmassa oli lupa käyttää mielivaltaista julmuutta kokonaista kansanryhmää kohtaan.

Onko meidän kulttuuri tämän yläpuolella?

Omat arjenhavainnot puhuvat ainakin toista. Meillä ei ole olemassa samassa mittakaavassa tapahtuvaa mielivaltaa toisia ihmisiä kohtaan, mutta samat mekanismit vaikkutavat meihinkin. Miehen ja naisen välinen ero on yksi paikka missä huomaan törmääväni tähän ajattelun yhä uudestaan. Vanhempieni sukupolvessa moni mies toimi varsin autoritäärisesti omassa perheessään. Miehellä oli enemmän oikeuksia kuin naisella. Naiselle jäi paikka sopeutua perheen normeihin, mitä myös ympäröivä yhteiskunta tuki. Avioliitto oli pyhä instituutio yhteiskunnassa, mikä näkyi korkeana kynnyksenä puuttua perheen asioihin ja esimerkiksi yleisenä suhtautumisena yksinhuoltajaäiteihin tai aviottomiin lapsiin.

On ollut mielenkiintoista huomata, millaisia ketjuja näistä malleista syntyy sukupolvien välille. Olen saanut huomata oman sukupolveni naisissa oman ryhmänsä, jonka käyttäytymismalli on hyvin lähellä sitä mitä esim. oma isäni toteutti aikanaan. Se perustuu malliin määrittää mitä mies on ja tämä oikeuttaa ottamaan itselleen eri oikeuksia toimia haluamallaan tavalla. Vastaani tulleet tilanteet ovat olleet välillä varsin räikeitä, joissa mm. on kerrottu kirkkain silmin miten naiset saavat jakaa miestensä henkilökohtaisia asioita keskenään, koska naiset ovat sellaisia. Heidän mielestään kuitenkaan miehillä ei ollut samaa oikeutta. Paljon räikeämpiäkin perustelua on tullut vastaan, mutta niitä ei varmaan tarvitse tässä käsitellä. Tarkemmin keskusteltuani nämä  perustelut ovat pohjanneet meidän isiemme rikkomuksiin naisia kohtaan. Nämä kaveruussuhteet ovat luonnollisesti kuihtuneet pois, mikä on varmaankin aika luonnolista. Eihän tällainen jätä toiselle tilaa, ellei halua alistua toisen maailmankuvaan joka ei ole tasa-arvoinen.

Vaikka omat räikeimmät kokemukseni siviilissä kohdistuvat tämän päivän oman sukupolven naisiin, en väitä etteikö sama logiikka olisi läsnä yhtälailla osassa miehiäkin. Facebookin rasistiryhmät on helppo mallintaa tämän saman logiikan kautta. Työelämässä vastaavaa logiikkaa olen kohdannut lähinnä miehiltä. mm. oma ex-työnantajani lausui aikanaan henkilökunnalle: “minulla ei ole minkäänlaista työllistämisvelvoitetta, kannan vain yrittäjän riskin”. Tällä hän oikeutti itselleen varsin mielenkiintoisen tavan hallita henkilöstöä, mikä näkyi niin kaikessa toiminnassa kuin toimimattomuudessakin.  Emme me ole ihmisinä sen kummempia kuin mitä viime vuosisadan alun ihmiset olivat.

Tässäkin ajassa kohtaamme epävarmuutta

Yhteiskunta on varsin rajussa muutoksessa ympäristömuutosten, globalisaation, laman ja verkon myötä. Tällaisena aikana on helppo uskoa että on olemassa normaalia enemmän ihmisiä, jotka hakevat voimaantumista jotakin kautta. Uskon että tämä aika on erityisen otollinen kaikenlaisille ääriliikkeille. Mitä ihmisen pitää tunnistaa, että hän osaa hakea voimaantumisen positiivisella tavalla?

Vapaudessa piilee  vastuu. Vapaan ihmisen on itse kannetta vastuu omista päätöksistään ja mikä vielä raskaampaa – hänen pitää myös tehdä itse päätöksensä. Ehkä tällä on oma syynsä miksi, ihminen niin monesti taipuu ryhmän mielipiteeseen vaikka näkisikin siinä jotain missä ei ole samaa mieltä. George W. Bushin hallinto käytti tätä melko pitkään mestarillisesti hyväksi ajaessaan omaa oikeutustaan maailmanvaltiaana.

Tulevaisuudentutkijat aloittivat puheen tulevasta murroksesta teollisesta yhteiskunnasta tietoyhteiskuntaan joskus 90-luvun alussa. Nyt ei enää kukaan tunnu epäröivän, olemmeko murroksessa. Se on täällä. Verkon mukanaan tuomat uudet toiminnan mahdollisuudet ovat täällä pysyvästi eikä sitä kehitystä voi enää estää. Tästä seuraa väkinäinen tarve oppia uusia taitoja ja tapoja toimia.

“Aloittelijan mielessä on paljon mahdollisuuksia, mutta asiantuntijan vain muutama”
– Shunry Suzuki

Oppimiseen kuuluu aina epävarmuuden tila. Se ettemme osaa jotain kertoo siitä, ettei se ole meidän hallittavissa. Ehkä paras mahdollisuus ihmiselle kasvaa ihmisenä on ottaa suhde tähän tilaan. Meidän pitäisi vanhempina opettaa lapsiamme tunnistamaan sen tilan luonne. Tai ehkä paremminkin auttaa heitä pitämään siitä kiinni. Pitää oppia tuntemaan että tuo epävarmuus on osa kehittymistä ja täysin luonnollinen tila, mikä tulee aina vastaan kun tarvitsee oppia jotain uutta. On myös tärkeää  oppia tunnistamaan, milloin oma toiminta perustuu omavaltaiseen oikeutukseen ja milloin se on terveellä pohjalla, jossa asia kestää tarkastelua myös ulkoa käsin.

Mielestäni oikea voimaantuminen tulee oppimisen kautta, jossa yksilö kasvaa ihmisenä itsestään ulos päin, myös muista vastuuta kantavaksi yksilöksi. Lucier Fleurierin tapa hakea oikeutusta ei tätä ole. Vastuuttomuus ja ymmärtämättömyys ovat kuitenkin asioita jotka ovat helppo jakaa ryhmässä, mikä tukee tällaista negatiivista voimaantumista. Tällainen voimaantuminen ei ole avointa, vaan toisia ääniä pois sulkevaa. Ehkä se on keskeinen ero negatiivisen ja positiivisen voimaantumisen välillä.

Tämä merkintä on osa sarjaa, jossa käyn läpi piirteitä, mitkä olen tunnistanut olevan esteenä uuden omaksumiselle tai sen mahdollistamisessa muille. Ideana on kuvata piirteitä, jolloin ne tulevat tunnistettaviksi. Tunnistaminen taas auttaa ottamaan piirteen huomioon vastaan tulevissa tilanteissa uudella tavalla.

Yksi merkittävästi minuun vaikuttanut kirja on Solving Tough Problems – An Open Way of Talking and Listening and Creating New Realities. Kyseessä on Adam Kahanen oman työuransa kokemuksen pohjalta kirjoittama kirja oikeasti vaikeiden ongelmien ratkomisesta. Hän puhuu ongemista, kuten aparthaid tai sodat joissa tehdään kansanmurhia. Hänen merkittävin saavutuksensa onkin ollut olla purkamassa aparthaidia yhdessä Nelson Mandelan ja kumppaneiden kanssa.

Adam Kahane kuvaa kirjassaan miten oikein tehty dialogi avaa uusia maailma, mahdollistaa, innostaa ja yhdistää. Dialogi, jossa osataan oikeasti kuunnella ja jakaa ajatuksia. Kirja on lukemisen arvoinen ihan siitä riippumatta mihin uskoo tai mitä työkseen tekee. Kirja käsittelee upeasti avoimuutta, kuuntelemista, läsnäoloa, tarinointia paremmasta tulevaisuudesta ja oikeaa keskustelua. Hieno opus.

Kirjassa on yksittäinen lause, mikä pysäytti minut erityisesti: “Kuuntelemattomuus alkaa tietämisestä”. Aivan pirun osuvasti kiteytetty. Ihmisten välisissä ristiriidoissa tuntuu todella olevan yhteistä se vastapuolien vankka käsitys siitä mitä toinen on ja mitä toinen ei ole. Kun tietää mitä toinen on, miten hän toimii ja ajattelee, ei tarvitse enää vaivautua kuuntelemaankaan. Tästä tiedosta ihminen hakee itselleen oikeutuksen toimia miten parhaaksi näkee, mikä pahimillaan ilmenee sotina.

Sodat ovat ääritapauksia, mutta tuo sama tietäminen näkyy meidän arjessa joka päivä. Jeff Hawkings on kirjassaan On Intelligence kuvannut aivoteoriansa, jonka pohjalta hän väittää että erilaiset stereotypiat ja yleistykset ovat seuraus meidän aivojen tavasta oppia. Sitä ei hänen mukaansa voida koskaan täysin välttää. Muistele, milloin viimeksi olet toiminut sen perusteella, kun tiedät mielestäni mitä toinen ajattelee tai miten hän aina toimii? Minä olen ainakin saanut tunnistaa tämän itsessäni tämän monta kertaa. Tosin olen tietoisesti opetellut tunnistamaan näitä tuntemuksia ja tilanteita missä ne syntyvät. On lähes surkuhupaisaa huomata, miten vaikeaa oikea avoin kuuntelu on. Onneksi sitä voi kuitenkin oppia. Pitää oppia tunnistamaan milloin raamittaa toisen ihmisen jonkun stereotypian mukaan tai oman tunnetilansa valossa.

Tietäminen  estää kuuntelemisen ja kun ei kuuntele ei synny vuorovaikutusta. Kun ei ole vuorovaikutusta ei  tapahdu myöskään oppimista. Tämä on käsittääkseni myös Kahanen oppimien mukaan syy siihen, miksi pohjimmiltaan maailmalla eri kriisipesäkkeet säilyvät vuodesta toiseen epävakaina. Tällä tapaa poliittisesti epävakaa tila on tavallaan oppimisen kannalta vakaa – siinä ei tapahtu muutosta.

Kuuntelemattomuus on piirre, jolla voi sulkea itseltään oven syvempään ymmärrykseen. Tällöin tästä on lähinnä harmia yksilölle itselleen. Tietämisellä on kuitenkin olemassa myös ikävämpi muoto mikä liittyy vallankäyttöön. Koko työurani ajan olen saanut aika-ajoin kuulla keskusteluja, joissa joku päättävä taho kuvaa sitä mitä ihmiset ovat ja mitä he eivät ole. Tämän oman tietämisen varassa tehdään myös päätöksiä siitä mitä mahdollisuuksia toisille annetaan. Verkkofoorumeilla estetään keskustelu väitteillä, kuten “joku puhuu siellä asiattomuuksia” tai “ties vaikka tuo sinne jotain pornolinkkejä”. Sama ilmiö toistuu niin yksityisillä sivustoilla kuin julkisissakin palveluissa. Julkispalveluissa suljetaan kaikki mahdollinen käytettävyys tietoturvan perusteella. Tämäkin pohjimmiltaan perustuu käsitykseen, jonkun tahon “tietoon” siitä millaisia muut ihmiset ovat.

Jos haluamme auttaa sosiaalisen median toimintatapojen tai minkä tahansa uuden toimintatavan sisäänmarssissa, pitää meidän muistaa olla tietämättä mitään toisista ihmistä. Meidän pitää keskittyä kuuntelemaan ja mahdollistamaan asioita. Löytää toisten sisäinen motiivi tulla tähän maailmaan ja toivoa että toinen kuuntelee. Se että alamme kuunnella, on kuitenkin jokaisen meidän oma päätös.

Marja-Liisa Viherä kuvasi väitöskirjassaan kymmenen vuotta sitten kolme tekijää tai edellytystä, mitkä määrittävät miten ihmiset valmiudet ottaa haltuun uusia välineitä ja toimintatapoja, kuten uutta tekniikkaa.

Nämä tekijät ovat pääsy (Access), osaaminen (Competence) ja motivaatio (Motivation). Välineiden käyttöön tulee olla pääsy – ne olla käytettävissä. Uudet välineet edellyttää tietynlaisia perustaitoja ja ennen kaikkea uudenoppimiselle pitää olla olemassa jokin merkitys, mikä motivoi oppimaan uutta. Viherän on jaottelu mielestäni  on edelleen hyvä jaottelu ja ajankohtainen.

Jos haluamme auttaa ihmisiä ottamaan haltuun uusia sosiaalisen median toimintatapoja, tulee meidän tukea ihmisiä näillä kaikilla osa-alueilla. Jos käyttäjällä on käytettävissään tietokone ja netti, kuten suurimmalla osalla jo on, ei pääsystä synny ongelmaa. Sosiaalisen median työkaluja on tarjolla runsain mitoin ilmaiseksi. Tosin haasteeksi voikin nousta se mistä valita, mikä vaatii osaamista ja tietämistä.

Osaaminen sosiaalisen median suhteen kattaa joukon taitoja: tekstinkäsittely ja muut mediataidot yleensä, tietoa käytössä olevista välineistä, tekniikoista ja tiedonkäsittelytavoista ja niiden mahdollisuuksista, systeeminen hahmottaminen mitä liittyy tietoverkkoon ja yleensäkin tietotekniikan perustaidot. Nämä ovat kaikki opittavassa koulutuksella tai ilman. Ainakin silloin kun käyttäjällä on jokin motivaatio tähän.

Motivaatio on varmaankin yleensä se haastavin pala tässä kakussa. Minulla motivaatioksi alunperin riitti luontainen uteliaisuuteni uusiin asioihin ja kiksit siitä kun oppii uutta. Kaikki eivät ole kuitenkaan sellaisia kuten miten, ehkä hyvä niin. Monelle sosiaalinen media jäsentyy edelleenkin tekniikkana ja jonkinlaisena dystopiana, ilman että osataan nähdä tekniikan yli sosiaalisen median todelliseen luonteeseen ja toimintatapoihin. Mistä ihmiset sitten syttyvät?

Kuulin tänään vanhan tarinan eräästä paikallisesta koulusta. Noin parikymmentä vuotta sitten kyseisellä yläasteella oltiin ottamassa ensimmäistä atk-luokkaa käyttöön. Tuolloin eräs opettaja, joka oli jäämässä pian eläkkeelle, ehdotteli rehtorille ettei hänen enää tarvitsisi tähän uuteen juttuun tutustua. Rehtori oli vastannut hänelle hieman kierrellen antamatta suoraa vastausta ja asia jäi näin vähälle huomiolle.

Muutaman viikon kuluttua opettaja löytyi kuitenkin uudesta atk-luokasta illalla koneen äärestä. Hän oli kirjoittamassa omalle kotoa pois muuttavalle pojalleen ruokareseptejä koneella. Opettajaa ohjasi huoli oman pojan selviytymisestä, kun hän lentää pesästä. Jostakin syystä hän oli nähnyt uuden tietokoneen mahdollisuutena näiden reseptien tuottamiseen jälkeläiselleen.

Henkilökohtaiset merkitykset harvoin paljastuvat toisista ihmisistä suoraan. Pitää osata kuunnella ja seurata toisia ihmisiä, jotta voi löytää sen mistä se imu kullekin ihmiselle uusien asioiden haltuunottoon tulee. Taitaa olla niin että se motiivi tulee jostakin jostain aivan muualta kuin, mitä itse odottaisimme. Ehkä onkin tärkeää erityisen tärkeää muistaa kohdata toiset ihmiset sellaisena kuin he ovat. Ei sellaisina kuin minä olen.

"I have no special talents. I am only passionately curius" - Albert Einstein

Minulla on ollut onni olla paljon tekemisessä ihmisten kanssa, joita yhdistää luontainen uteliaisuus ja innostuminen uusista asioista ja erilaisista kokeiluista. Mielestäni Sometun keskeinen liimatekijä on juuri tässä – sometulaiset saavat jakaa uteliaisuutensa ja innostuksensa ihmisten kanssa saaden toisiltaan vastakaikua. Ihmiset hakeutuvat luonnostaan sellaiseen ympäristöön, mikä hyväksyy heidät.

Olen jo pitkään ihmetellyt, mihin oppimisen ilo häviää niin monesta meissä. Jokainen näkee sen lapsissa, miten aidon uteliaita he ovat kaikesta mitä ympärillään tapahtuu. Jostakin syystä aikuisten maailmassa tästä uteliaisuudesta ja innostumisesta tulee joidenkin mielestä rasite. Utelias ja innostuva ihminen halutaan rauhoittaa jaettuun apatiaan ohjaamalla kehitysmielinen takaisin realistien ryhmäkuriin. Kuitenkin oppiminen, joka yleensä parantaa meidän hyvinvointia, lähtee tietystä uteliaisuudesta.

Huomaan itse turhautuvani monesti siitä, kun huomaan että pystyisin auttamaan tekemään asiat helpommin, mutta toinen ei ole valmis vastaanottamaan ajatuksia. Moni meistä sulkee uudet mahdollisuudet pois milloin milläkin perusteella. Onneksi mukaan mahtuu myös paljon onnistumisia. Ajan myötä oppii myös valitsemaan reittejä, joiden kautta voi välttää ainakin osan näistä torjunnoista. Aina mahtuu kuitenkin joukkoon tilanteita, missä muutoksen pitäisi lähteä yksilöstä itsestään.

Mitä voimme tehdä niiden ihmisten hyväksi, jotka eivät ole valmiita ottamaan mahdollisuuksia vastaan vaikka ne varmasti helpottaisivat heidän elämäänsä? Perusedellytys ottaa uusia toimintatapoja omassa työssään tai muuten elämässä on olla vastaanottavainen. Tämä käytännössä tarkoittaa sitä että pitää löytää jokin kanava, mitä toinen kuuntelee tai sitten ihmisen pitää itse herätä tunnistamaan itsessään niitä mekanismeja, joilla sulkee itseltään ovia edestään.

Olen päättänyt kirjoittaa useamman blogimerkinnän sarjan haasteista, mitä olen itse kohdannut tilanteissa, missä olen ollut tarjoamassa uusia toimintatapoja yhteiseen käyttöön eri foorumeilla. Yleensä nämä uudet toimintatavat, minkä käyttöönoton kanssa olen paininut ovat liittyneet sosiaalisen median toimintatapoihin ja välineisiin. Tarkoitukseni ei ole syyttää tai kohdistaa tätä kenellekään. Osa näistä mielenmuureista on sellaisia, mitkä olen saanut puhkoa myös henkilökohtaisesti.

Omat reaktiomme eri tilanteissa, suhtautumisemme asioihin ja toimintatapamme yleensä ovat monesti kulttuurisesti opittuja tai tunneperäisiä. Luomme tavallaan itse muureja ympärillemme. Nämä muurit ovat luonteeltaan pirullisia. Me emme juurikaan tunnista niitä itsessämme, vaan turhan usein ne ovat meille itsellemme täysin kätkettyjä. Yksi hyvä tapa  näiden muurien – edistymisen lukkojen purkaminen lähtee niiden tunnistamisesta. Tunnistamisen tueksi asiat on taas hyvä kuvata.