Oletko joskus huomannut autolla ajaessasi, että et muista mitään yksityiskohtaa viimeiseltä kolmeltakymmeneltä kilometriltä? Minulle on käynyt näin usein. Se liittyy varmaankin siihen, että olen joutunut ajamaan autolla paljon. Normaali havainnointi ympäristöstä ja autonhallinta alkaa olla niin selkärangassa, ettei näistä jää enää muistijälkiä ja mielen täyttää muut asiat.

Kun katselee omaa arkea, on sieltä helppo huomata paljon tapoja ja rutiineja. Otan vitamiinit heti ensimmäisenä aamulla, pistän aina avaimet taskuun kun lähden ulos, kuljetan läppärilaukussa aina kaikkia siihen ja puhelimeen liittyviä välineitä ja säilytän avaimia aina samassa paikassa. Suojelen itseäni rutiineilla. Rutiinit ja tavat tekevät maailmasta hallittavan.

Vuosien mittaan, olen omassa työssäni saanut havaita useita kertoja, miten nämä samat rutiinit joita tarvitaan estävät samalla uusien tapojen esiinmarssin. Usein meitä vaivaa työelämässä kiire tai ainakin kiireentuntu, josta kirjoitin omaa pohdintaani aikaisemmin. Kiire on tilanne, mikä vahvistaa taipumustamme takertua niihin toimintatapoihin, jotka on jo vahvasti omaksuttu ja niihin liittyy paljon rutiininomaista tekemistä. Yksinkertaisesti tässä tilanteessa ihminen ei tunnu olevan valmis ottamaan mitään vastaan toisista tavoista, vaikka ne voisivat helpottaa tätä kiirettä.

On olemassa kuitenkin yksi ryhmä, joka tuntuu olevan aina kiinnostunut uusista mahdollisuuksista. Sillä ryhmällä ei näytä olevan mitään yhteistä ikää tai taustaa. Nämä ihmiset ovat sellaisia, joilla on se jokin ihme pilke silmäkulmassa ja luontainen uteliaisuus kaikkiin uusiin asioihin. Tästä kirjoitin aikanaan tai oikeastaan sen puutteesta, koko blogin ensimmäisessä blogimerkinnässäni. Myöhemmin minulla on ollut ilo tutustua useisiin tämänlaisiin uteliaisiin ihmisiin Sometu-verkoston kautta.

Samassa työyhteisössä pidempään työskenneltyä on mielenkiintoista katsoa asioiden kehittymistä taaksepäin. Kun uudet mallit tulevat tarjolla ensimmäistä kertaa, ne yleensä aina hylätään järjestelmällisesti ja kielletään kiireen, hypen tai minkä nojalla milloinkin. Yksinkertaisesti ei haluta edes kuulla uusista mahdollisuuksista. Samat asiat tulevat esiin ajan mittaan eri suunnilta ja alkavat kypsyä mahdollisiksi tavoiksi toimia. Tällä hetkellä näyttää siltä että uusien toimintatapojen käyttöönottosykli on hieman asiasta riippuen kahdesta kolmeen vuoteen. Tämäkin vain osalla käyttäjiä.

Ei keksitty meillä!

Ari Turunen on kirjoittanut mainion kirjan: Ei onnistu! – vastustamisen kulttuurihistoriaa. Hän kertoo riemukkaalla tavalla miten uusien asioiden vastustaminen on ihmiskunnalla veressä. Kirja on suositeltavaa luettavaa kaikille, jotka koittavat juurruttaa uusia tapoja toimia arkeen. Viimeistään tätä kirjaa lukiessaan, tajuaa ettei ole yksin ongelmiensa kanssa. Samalla on helppo hyväksyä se että tämä kaikki vastustaminen on jotain kovin inhimillistä – osa ihmisyyttä.

Yksi Turusen vastustamisen peruste on ettei idea ole keksitty meillä. Tämän huomaa itsekin hyvin arjessa. Tapoihin toimia sisältyy monesti omistajuus. Itse en näe sille tarvetta, mutta näin se vain tuntuu olevan. Dale Garnegie, puhuu tästä jenkkimyyntityyliin asioiden myymisestä niin että antaa toisten itse keksiä tarjotun idean. Eräänlaisena manipulointina siis.

Asioiden siirtyminen käytäntöön tulee yleensä eri ihmisten toimesta ja eri omistajuudella, kuin millä ne ovat ensin esitetty. Tapa toimia tai ratkaisu tulee tavallaan uutena ja omana asiana esille. Tämä ei ole oikeastaan mikään huono asia työyhteisön kannalta. Silloin omistajuus on mukana. Oleellista on että paremmat tavat toimia rantautuvat arkeen ja kehittävät työyhteisöä. Ehkä vievät hitusen sitä kiireentunnettakin pois.

Tämä ajatusketju on vielä kesken. Todennäköisesti palaan tähän vielä uuden merkinnän kera. Mietin miten voin omalla toiminnallani tukea sitä että ihmiset uskaltavat päästää hetkeksi irti rutiineista. Heittäytyä oppimisen pariin ja katsella taas niillä uteliailla silmillä uusia mahdollisuuksia. Miten voin tukea sen omistajuuden syntyä, joka saa toisen tuntemaan helpottavan työtavan omakseen?

Kerro kaverille

Nyt on taas kova kiire. Päivät ovat täynnä ja välilä tuntuu, että todella ahdistaa. Ahdistus kasvaa potensseihin kun vastaan tulee vielä jotakin yllättävää tekemistä jota ei osannut ennakoida. Kiireessä tekee monesti virheitä ja kun työkuorma kasvaa nopeammin kuin sitä kerkeää purkamaan häviää työstä helposti tekemisen ilo.

Minulle kiire taitaa olla ennen kaikkea tunnetila. Tai ainakin minussa se synnyttää tunnetilan, joka vaikuttaa vahvasti siihen rekisteriin mikä ohjaa tapaani toimia. Tapani kommunikoida ja suunnitella muuttuvat vähän kuin itsestään. Ehkä tähän tulee muutos, mitä paremmin tunnistaan kiireen sisälläni.

Tunnetilan merkitys suhteessa omaan toimintaani verkossa selvisi oikeastaan minulle  kunnolla viime kesänä. Henkilökohtaisessa elämässäni tapahtui liian paljon pienen ajan sisään. Oman isäni sairastuminen, siitä seuranneet kaikki lieveilmiöt ja lopulta hänen poisnukkuminen veivät minulta voimat. Ensimmäisenä katosin verkosta. Minulla ei vain ollut voimia jakaa itsestäni mitään täällä. Tämä oli oikeastaan itselleni melkoinen yllätys.

Isän sairastuminen ja kuolema ovat äärimmäisiä juttuja, jotka vaikuttavat tapaamme olla niin verkossa kuin muuallakin, mutta kiire on kuitenkin suurimmalle osaa meistä tuttu ja usein kylässä vieraileva tunne.

Vaihdoin tänään Anne Ronkaan kanssa sähköpostia ITK-messuvalmisteluista. Kiireessä vastasin vain hänelle pelkällä sähköpostilla – meidän kahden välillä, vaikka asia oli luonteeltaan jotain, minkä olisin voinut jakaa saman asian koko toimijaryhmän kanssa. Minulle, tämä oli esimerkki siitä miten kiireessä oma tapani toimia on toinen – se ei ollut kovinkaan jakava. Noloa, mutta varsin totta.

Organisaatioiden kehittäjä ja sparraaja Erkki Takatalo puhuu yhteisöälystä – siitä miten tunnistaa oman toimintansa vaikutuksen muihin ihmisiin. Mitä tekemiseni vaikuttaa muihin työyhteisössä. Miten oma toimintani vaikuttaa muihin tiimissäni ja muissa työkavereissani organisaatiossa. Miten minun pitää viestiä että muut ovat tietoisia toiminnastani. Mielestäni sosiaalisen median ollessa kyseessä pitäisi puhua pikemminkin verkostoälystä, kun oman ajattelun pitää taipua reilusti yli oman organisaation rajojen yli. Tällainen toimintatapa tuntuu helposti huuhtoutuvan pois kiireessä.

Yksi merkittävä tapa kesyttää kiirettä on toimia toisin kuin on toiminut aikaisemmin. Sosiaalinen media tarjoaa toisenlaiset toimintatavat ja mahdollistaa työn uudelleenjaon joka parhaillaan säästää merkittävästi kaikkien aikaa. Vaikka tunnistaa toimintamallit ja näkee niiden mahdollisuudet, niin näiden tapojen perusteellinen omaksuminen tapahtuu kuitenkin ajan kanssa ja kuorman alla ne helposti rupeavat horjumaan. Uusien toimintatapojen syvä omaksuminen vaatii huokoista aikaa totutella niihin sekä näiden tilanteiden tunnistamista, joissa uusia tapaja voidaan soveltaa.

Kerro kaverille