Viime viikon Sometu-tapaamisessa oli esillä Microsoftin edu@live-palvelu, joka on herättänyt paljon keskustelua. Suurin närä on liittynyt heidän tapaansa markkinoida tuotetta lahjana suomalaisille kouluille. Tapaamisessa tosin varmistui se että palvelu on ilmainen myös muissa maissa.

Yllätyin Microsoftin edustajan suorapuheisuudesta positiivisesti. En välttämättä pidä heidän tavastaan ajatella, mutta arvostan sitä jos joku ilmaisee suoraan omat motiivinsa ja maailmankatsomuksensa. Esittelijä kertoi suoraan kuinka Microsoftin motiivi on olla tarjoamassa ilmaista palvelua kouluille, perustuu heidän pyrkimykseensä vaikuttaa nuorten ostokäyttäytymiseen jatkossa. He pyrkivät totuttamaan käyttäjät heidän sovellustensa käyttöliittymiin ja tapoihin toimia. Kyse on siis eräänlaisesta sponsorointimarkkinoinnista, joilla pyritään suoraan vaikuttamaan nuorten käyttäytymiseen nyt ja tulevaisuudessa.

Microsoftin tapa ajatella on omalla tavallaan kylmän looginen ja sopii kilpailumetaforaan. Kyllähän yhtälailla sikafarmari järjestelmällisesti lihottaa possunsa joulumarkkinoita varten. Ei siinä hirmuisesti mietitä miten eettistä tällainen toiminta on possujen kannalta.

Jostakin syystä moni koulu valitsee varsin paljoa miettimättä yksittäisen toimittajan ratkaisut. Samalla tulee tehtyä poliittinen valinta, jossa välittää helposti myös toimittajan arvomaailma, muun koulun kasvatustehtävän ohella. Microsoftin tapa toimia ei eroa kirkkojen toiminnasta millään tapaa. Uskonto pyritään juurruttamaan meihin jo lapsena, jolloin me kasvamme sen mukaiseen maailmankatsomukseen.

Uskonnonvapaus on lailla turvattu perusoikeus
Suomen perustuslaki takaa oikeuden uskonnon ja omantunnon vapauteen. Uskonnonvapauden käyttämistä turvataan uskonnonvapauslailla. Laissa säädetään mm. rekisteröidyistä uskonnollisista yhdyskunnista, yhdyskunnan jäsenyydestä, liittymis- ja eroamismenettelyistä sekä valaa ja vakuutusta koskevista käytännöistä….

Suomessa vallitsee uskonnonvapaus. OPM:n sivutkertovat että uskonnonvapaus on meidän kaikkien lailla turvattu oikeus. Kyseessä on perustuslaki joka turvaa uskonnon ja omatunnon vapauden. Tällä hetkellä koulut eivät tarjoa mahdollisuutta vanhemmille ottaa kantaa mitä välineitä heidän lapsensa opetetaan käyttämään. Voinko minä lasteni vanhemana halutessani vaatia esim. tuon omatunnon vapauden perusteella koulua tarjoamaan lapsilleni vaihtoehtoisia välineitä opetuskäyttöön? Tämän voisin kuvitella kummittelevan monen mielessä, jokin iso korporaatio pyrkii aivopesemään lapsemme heidän toimintatapoihinsa eli eräänlaiseen tekniikkauskoon.

Ei aiheeseen liittyviä merkintöjä.

Olen työskennellyt viimeiset kymmenen vuotta Otavan Opistolla ja eritysesti sen Internetix-yksikössä. Internetixin toiminnan lähtökohtana on ollut murrosajattelu, jossa uskomme olevamme keskellä murrosta teollisesta yhteiskunnasta kohti jotain uutta jota voidaan kutsua vaikkapa tietoyhteiskunnaksi.

Murrosajattelu on ollut alussa luonnollisesti olettamus jota ovat tietyt havainnot tukeneet. Matkan varrella nuo havainnot ovat vahvistuneet kerta toisensa jälkeen. Verkossa sosiaalinen media, open source, Creative Commons ja monet muut ovat vahvistaneet kuvaa muutoksesta.

Tänään kahlatessani YouTubea kurssimateriaalia työstäessäni, törmäsin Coloradon suunnitelmiin uudistaa omaa opetustaan. Videossa lähdetään samoista havainnoista, kuin mistä Internetix lähti liikkeelle, mutta ne puhutaan nyt faktoina. Puheet koulun uudelleenajattelu voisi saada edesmenneen Ivan Illichinkin naaman hymyyn.

Jokelan joukkomurha pysäytti. Ensin asia tuntui epätodelliselta ja tämän jälkeen aivan käsittämättömältä. Kaikki lohduttavat sanat ihmisille, joita tämä tapahtuma on koskettanut suoraan tai läheisten kautta tuntuvat latteilta. Sanat eivät tunnu riittävän. Kun tällaista tapahtuu, sitä tuntee itsensä niin avuttomaksi ja pieneksi. En voi toivoa muuta kuin jaksamista kaikille tapahtuneen uhreille, myös ampujan perheelle ja läheisille.

Surmaajan teko on ehdottomasti tuomittava teko, jollaista en voisi hyväksyä missään olosuhteissa. Minulle on kuitenkin tärkeää työstää asioita tavalla jossa voin jollakin tavalla löytää ymmärryksen sille mitä on tapahtunut. Tai ainakin yrittää löytää jotain isompaa kuvaa siitä mitä tapahtuneen taustalla on. Kai teen tätä jotta olisin sinut itseni kanssa ja voisin kenties oppia tästä jotain ja näin kasvaa ihmisenä.

Kirjoitin viimeksi ihmisten ryhmäytymisen piirteistä ja erityisesti siitä miten ryhmillä on taipumus eristää muut sen ulkopuolelle. Kun kuulin keskiviikon tapahtumien takana olleen myös koulukiusaamista, en voinut olla jäämättä miettimään näiden asioiden välillä mahdollisesti olevaa yhteyttä. En väitä että tuntisin tapausta riittävästi tai että juuri koulukiusaaminen olisi ollut juuri se tekijä, joka ajoi tekijän tällaiseen hirmutekoon. Koulukiusaamisessa on kuitenkin kyse juuri samasta ryhmän suhteesta toiseen, jossa kiusaajia yhdistää toisen halveksinta ja yhteinen ymmärtämättömyys toista kohtaan.

Helsingin sanomien verkkolehden sähkeessä kerrotaan yhdysvalloissa Virginia Tech:n kampuksella joukkomurhan tehneestä Cho Seung-huista. Hän oli myös kirjannut verkkoon omia tuntemuksiaan ja ahdistustaan mm. näin:

Pakotitte minut nurkkaan ja jätitte vain yhden vaihtoehdon. Päätös oli teidän. Nyt teillä on verta käsissänne ja sitä ei voi ikinä pestä pois.(www.hs.fi)

Cho Seung-hui teki anteeksiantamattoman teon, mutta koki myös itse olevansa uhri, mitä hän varmasti olikin. Miten meistä on niin monesti helpompaa hakea yhteenkuuluvuuden tunnetta toisesta joka ei myöskään ymmärrä toisen erilaisuutta? Onkohan loppujen lopuksi ymmärtämättömyys ulkopuolisia kohtaan ryhmän suurin yhdistävä tekijä?

Samaisessa Hesarin sähkeessä mainitaan asiantuntijoiden arvio, jonka mukaan kyseessä on syvästi sairas henkilö. Näin varmasti on, mutta miten tähän on tultu? Kyseessä oli nuori mies joka oli hakenut epätoivoisesti toisten hyväksyntää, mutta oli saanut osakseen kiusaamista ja syrjintää. Nuori mies oli kirjoittanut koulussa huolestuttavia esseitä, joiden mustat ajatukset johtivat opettajat ohjaamaan hänet ammattiauttajan puheille. Tämän voisi katsoa niin että hänet ohjattiin ihmisen puheille jonka ammattitehtävään kuuluu ymmärtäminen. Ryhmä ei tähän itse pystynyt, niin se ulkoisti asian ymmärtämisen asiantuntijalle. Kun yritän päästä tämän nuoren miehen asemaan, en näe mahdottomana että hän koki myös tämän hylkäämisenä.

Monesti yhteisön hyljeksintä, ulkopuolelle jättäminen ja halveksunta tuntuvat muuttuvan jossakin vaiheessa vihaksi ja katkeruudeksi. Viha ja katkeruus ovat tunteita, joita en ainakaan minä jaksa kauan kantaa. Ne tunteet vievät miehen mennessään, jos niitä ei pysty käsittelemään. Minun on pakko ainakin saada puhua niistä jonkun kanssa ja saada joltakin ihmiseltä ymmärrystä. En pärjäisi tällaisissa asioissa ilman ystävää. On hienoa että sellaisia ystäviä on olemassa.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä

George W Bush aloitti terrorisminvastaisen sotansa vahvana johtajana jyrisemällä eri kansoille ultimaatumin: ”Olet joko meidän puolella tai meitä vastaan”. Hänen ristiretkensä terrorismia vastaan on mielestäni malliesimerkki ymmärtämättömyyden kulttuurista. Kun päätät olla ymmärtämättä toista, otat tavallaan toisen ihmisen tarvitseman tila omaksi valloitukseksi. Kun toinen ihminen on outo, erilainen tai käyttäytyy tavalla jota et ymmärrä, voit kohdella häntä mielivaltaisesti. Ymmärtämättömyys turvaa meidät kosketukselta jonka toinen ihminen meissä voi antaa. Saat olla yhä itsekkäämpi ja toimia vapaammin. Maailman mittakaavassa juuri tällainen itsekkyys, eriarvoisuus ja vastakkainasettelu ovat mitä ilmeisimmin olleet aina sotien taustalla.

Bush valittiin vuonna 2004 Time-magazinen vuoden persoonaksi. Tämän kunnianosoituksen hän sai terrorisminvastaisesta sodastaan ja vahvasta johtajuudestaan. Tämmöinen toiminta tarvitsee aina kansan hyväksynnän. Meillä kaikilla on taipumusta yli- ja alilyönteihin. Kai keskeisin meidän toimintaa korjaava mekanismi on vuorovaikutuksessa saatava palaute toisilta ihmisiltä. Oli kyse kiusaamisesta, itsekkyydestä yleensä tai vaikkapa terrorismista, meidän vaikeneminen on hiljainen hyväksyntä toisten sortamiselle.

Pelon ilmapiiri

iimeisimmässä Tiede-lehdessä oli juttu psykopaateista. Jutussa esiteltiin lukijalle reseptilista, siitä miten tulee elää, ettei joudu psykopaatin uhriksi:

(Tiede 8/2007 s.55)

Ei kai tämä maailma voi olla näin paha paikka elää? Toki pakenen jos joku yrittää satuttaa minua tai uhkailee minua. Tätä ohjenuoraa en pidä ainoastaan psykopaattien kohdalla. Jos me suhtaudumme toiseen ihmiseen ensisijaisesti epäilevästi emmekä lähde luottamuksesta, olen varma että kasvatamme juuri tällaista ahdistusta mikä meidän yhteisössä vallitsee. Ahdistusta joka johtaa ihmisiä masennukseen ja muihin häiriöihin.

Pieniä tekoja

Nyt kun Jokelan tapahtumien jälkeen on nukuttu pari yötä, on luontaista että viha meissä kasvaa ja haluamme löytää jonkun syyllisen tapahtuneelle. Olen jo nyt kuullut puhetta siitä miten vanhempien pitäisi kantaa suurempi vastuu jälkikasvusta. Koulukokoja ei saisi kasvattaa, jotta yksittäisille lapsille jää enemmän aikaa. Samoin sosiaalityöntekijöitä, kuraattoreita, psykologeja ja muita asiantuntijoita kaivataan lisää. En kiellä ettei vanhempien välittämistä, uudelleenjärjestelyjä tai asiantuntijuutta tarvittaisi tähän maailmaan lisää, mutta samalla mietin sitä miten helppo näillä tavoilla on ulkoistaa oma ymmärtäminen toisille. Meille on syntynyt melko teollinen tapa suhtautua myös ihmiseen – kun toinen ei löydä paikkaansa ryhmässä, hänet laitetaan uudelleenkoulutukseen terapeutille tai erityisluokalle. Apua olisi tarvittu jo paljon aikaisemmin. Me tarvitsemme toisiamme joka hetki.

Voisimmeko herätä uuteen päivään uusin silmin? Mitä jos tänään emme tarttuisikaan sanoihin mitä toinen käyttää, vaan yritämme ymmärtää ajatuksen niiden takana ja todella tutustua toiseen ihmiseen. Hyväksytään oma keskeneräisyytemme ja sallitaan se myös muille. Suhtaudutaan uteliaasti ihmisiin jotka vaikuttavat juuri nyt meistä oudoilta jollakin tapaa. Jokelan tapahtumien jälkeen ainakin itse kokisin tällaisen surutyön terapeuttisena.

Ei aiheeseen liittyviä merkintöjä.