Olin keskiviikkona kouluttamassa bloggaamisen perusteita OPH:ssa. Mukava keikka kaikin puolin. On aina innostavaa, kun vastaan tulee ryhmä joka on aidosti kiinnostunut aiheesta. Hyvän ryhmän työskentely tuntuu joskus suorastaan hieman rikolliselta – siitä saa itse niin paljon itselleen, vaikka tekee työtä rahallista korvausta vastaan.

Itseäni miellytti erityisesti miten juttu rakentui. Aihe on minulle enemmän kuin tuttu ja voin luottaa omaan tietämykseeni asiassa. Oli helppo heittäytyä toimimaan tavalla, jossa rakentaa jutun pitkälti ryhmän kanssa, ilman odotuksia turhan tiukasta raamituksesta. Käytin osittain valmista materiaalia sekä tuotin hieman uutta juuri tätä ryhmää varten. Julkaisin aamupäiväin puheevuoron kalvot slidesharessa edellisenä iltana, mutta muokkasin niitä vielä edellisen puhujan Christian Lupanderin puhuessa.

Lupander piti mielestäni hyvän puheenvuoron, mikä alusti omaa osuttani mainiosti. Muokkasin esitystäni muuttelemalla järjestystä ja hieman vielä sisältöäkin hänen nostamien asioiden sekä yleisökommenttien pohjalta. Tällä pystyin räätälöimään osuuttani tavalla joka jäsenti hommaa paremmin kurssilaisien kannalta. Mielestäni nämä jutut ovat juuri parhaillaan, kuin voi elää sen hetken mukaan, minkä läsnä oleva ryhmä kokee.

Puheenvuoro oli enimmäkseen dialogia, mikä on aivan mahtava tilanne kun se lähtee liikkeelle. Sitä myös hain ja se toteutui. Kiitos hyvälle koulutusporukalle. Ei haittaa lainkaan että osa esityksen materiaalista jäi käymättä läpi. Pääkohdat käytiin läpi ja lisäksi keskusteltiin niistä aiheista, mitkä porukkaa kiinnosti. Hyvä näin.

Edellisessä merkinnässäni puhuin omasta tittelistäni tai oikeastaan siitä, miten tittelit ovat hölmöjä. Tälläkin kertaa kouluttajan rooli on jokseenkin harhaanjohtava. Koulutinko minä? Jaoin oman osaamiseni tässä asiassa, mutta ryhmä koulutti kyllä hyvin tehokkaasti itseään. Olinko ehkä enemmänkin sparraaja? Toisaalta minulle tämä oli jälleen kerran hyvä paikka kiteyttää omaa ajattelua ja toisaalta siirtää toisten ajatuksia ryhmälle. Jatkossa voin siirtää täällä syntyneitä keskusteluja muihin koulutuksiin ja foorumeihin. Pitäisikö titteli ollakin pölyttäjä?

Yhtä kaikki. Oppimisprosesseja, niin ryhmän kuin omiakin on kiva seurata. Mielestäni esityksen kalvot paranivat pitkälti yleisön ansiosta. Suuri kiitos vain kaikille. Nyt verkossa oleva kalvosarja ei ole se mikä oli esillä koulutuksessa. Se on lähes sama, mutta sitä on parannettu päivän keskustelun pohjalta.

Olin viime perjantaina PixelAche University -seminaarissa mukana yhden session panelistina. Sessiossa keskusteltiin koulutuksen tulevaisuudesta sosiaalisen median aikakaudella. Edustin paikalla Internetix:iä josta erityisesti kerroin alustuksessa Nettilukiosta. Loppuosa esityksestäni käsitteli marraskuussa syntyneestä Sometu-verkostosta.

Tilaisuus oli mielenkiintoinen oppimiskokemus, kuten koen yleensäkin tilanteet, joissa joutuu itsensä laittamaan likoon. Erityinen huomioni kiinnittyi eturivistä esitettyyn kysymykseen. Kysymykset ovat loistavia ajattelun välineitä. Mies kysyi: ”Millä opiskelijat saadaan kiinnostumaan opetettavista asioista. Mistä asiaan saadaan heille motivaatio?”. Kysymys oli hyvä ja jäi vaivaamaan minua tilaisuuden jälkeenkin. Tämä on varmasti monelle meistä hirmuisen tuttu kysymys koulusta tai ehkä paremminkin asia näkyy kuvattuna ongelmana. Manaamme kun ei niitä opiskelijoita kiinnosta nämä asiat.

Totesin jo tilaisuuden aikana, kysymyksen liittyyvän ajattelutapaan, johon me olemme tottuneet teollisella aikakaudella. Uskon että siihen sisältyy meidän kulttuurisesti omaksuttuja olettamuksia. Ajattelu lähtee siitä että on olemassa jokin opittavien asioiden joukko joka opettajan tai tarkemmin yhteiskunnan tulee opettaa yksilölle. Tämä juurruttaminen tapahtuu massatuotantona, jossa sama sisältö syötetään mahdollisimman harvojen toimesta samaan aikaan mahdollisimman monille.

Muutama vuosi sitten, pieni kolmivuotias Aino-tyttö totesi, että tyttäreni Sofia on kiva, mutta se ei aina vaan tee mitä minä haluan. Aino-tytön kommentti oli varsin hilpeä, mutta jostakin syystä kukaan ei tunnu kyseenalaistavan samaa toimintatapaa, kun meidän hallinto määrittää hyvin tarkasti ne asiat joita meidän kaikkien pitää oppia eli tehdä.

Pieni Aino-tyttö osui mielestäni asian ytimeen. Jos me haluamme oikeasti saada opiskelijat aidosti innostumaan asioita, pitää sen innon tulla sisältä päin. Me opimme niitä asioita joihin koemme aitoa tarvetta. Tarve voi syntyä toki käytännön pakosta, mutta yleensä aina taustalla on jostakin positiivisesta tunteesta kuten siitä että se on hauskaa, siitä saa arvostusta tai että näemme sen ohjaavan meitä johonkin suurempaan unelmaan mihin pyrimme. Jos pyrimme siihen mitä kysymyksen esittäjä haki mielestäni takaa, pelkään pahoin että nykyinen koulu pitänee purkaa ja tilalle rakentaa jotain uutta, ennen kuin pääsemme tähän. Ainakin arviointi pitää muuttua radikaalisti.

Meredith Belbin on laatinut testin, jossa voit testata omaan arkkityyppisi tiimissä. Testin ideana on tunnistaa eri ihmistyypit joiden avulla voidaan rakentaa toimiva tiimi. Testiä voidaan varmasti kritisoida ja se on toki yksinkertaistus rikkaasta todellisuudesta. Kuitenkin se antaa jo suuntaa siitä mikä on reaalielämän kannalta arvokasta. Belbin kuvaa kahdeksan roolia, jotka kaikki täydentävät toisiaan. Näitä tarvitaan toimivan tiimin aikaansaamiseksi.

Belbin kuvaa myös hienosti, miten jokaisella meistä on omat vahvuudet joilla täydennämme toisiamme. Hän ei jää ajatuksissaan tähän, vaan myös kuvaa meille tyypillisiä heikkouksia ja auttaa meitä tunnistamaan sen miten heikkous ja vahvuus kulkevat käsikädessä.

Mielestäni yksi vahvin teollinen piirre nykyisessä koulutusjärjestelmässä on sen tapa arvioida oppimista. Arviointi määrittää meidän kaikki samalla mittarilla aivan liukuhihnamaisesti samaan riviin. Juuri päinvastoin, kuin esim. Belbin pyrki tekemään. Tiedätkö mitään reaalimaailman työtä tai työyhteisöä jossa on erityinen arvo sillä että me olemme samanlaisia? Eikö arvo tule juuri siitä että olemme erilaisia? Millainen olisi toinen tapa millä opetuksen voisi järjestää? Voisiko se tapahtuva vaikka niin kuin ennen vanhaan, mestarien opissa ottamalla vaiheittain vaativampia tehtäviä?