Miltä kuulostaisi laki, joka edellyttäisi jokaista kauppaa tarkistamaan asiakkaidensa hallussa olevat tavat siltä varalta että heillä hallussaan jotain laitonta? Entä tilanne, jossa kahvilan asiakas solvaa toista asiakasta, niin kahvilan pitäjä tuomittaisiin kunnianloukkauksesta? Ei kuulosta ihan järkevältä, mutta juuri vastaava tapahtui tänään Googlen kolmelle työntekijälle.

Peter Fleischer, David Drummond and George De Los Reyes saivat tänään tuomion italialaisessa tuomioistuimessa autistisen pojan kiusaamista esittäneestä videosta joka oli ladattu YouTube palveluun. Kyseisillä herroilla ei ollut mitään muuta tekemistä asian kanssa kuin että he ovat työskentelevät Googlella YouTube -palveluiden puitteissa. He eivät vieneet videota sinne eivätkä levittäneet sitä millään tapaa. Mikä vastuu on videon kuvaajalla ja palveluun tallentajalla?

On niin uskomatonta miten verkko on toimintaympäristönä edelleen niin vieras että jopa oikeusistuimet päätyvät aivan käsittämättömiin lopputuloksiin. Vastaavien tilanteiden kuvaaminen reaalimaailman puolella yleensä paljastaa nämä järjettömyyden hyvin nopeasti. Puolustusasianajaja sanoi tämän aika mainiosti, mistä on kyse: “It is like prosecuting the post office for hate mail that is sent in the post”.

Ilmiö ei todellakaan ole uusi. Väitän että tämä sama ilmiö on myös taustalla siinä miksi Suomesta on alkanut kehkeytyä tietoyhteiskunnan takapajula. Meillä on vallalla kulttuuri, jossa joku muu on vastuussa yksilön teoista. Tietojärjestelmien tietoturvaa korostetaan kohtuuttomasti, aina siihen asti ettei mitään saada aikaan. Tämän takana on pelko virkavirheestä, joka syntyisi siitä että joku muu tekisi väärin esim. murtautumalla tietojärjestelmään. Eli joku muu vastaa toisten rikoksista ja rikkomuksista. Tämän päiväinen oikeuden päätös vain vahvistaa moista kulttuuria. Toivottavasti asiaan tulee pian korjaus.

Eikö tämä kuulosta vähintäänkin hullulta? Tuntuu lähes hölmöltä kirjoitella tällaista auki, mutta tämä kaikki tapahtuu ympärillämme.

Kerro kaverille

Eilen eräs kollega herätteli taas miettimään muutosta tai ehkä paremminkin sitä miten ottaa suhde muutosvastarintaan organisaatioissa. Itse kehittäjäorganisaatiossa jo pitkään toimineena haasteet kuulostivat kovin tutuilta. Tällä kertaa kyse oli pyrkimys löytää keinoja saada aikaan käyttöehtosopimuksista suhteessa sosiaalisen median välineisiin, kuten Googlen palveluihin joihin organisaatiot olisivat valmiita hyväksymään. En jotenkin jaksa uskoa että tämä tie vie oikeasti muutokseen organisaatioissa. Vanhaan järjestykseen ei helposti tule muutosta ja varsinkin kun avoin verkko tuo monessa suhteessa aivan uuden logiikan, on sitä vaikea perustella vanhalla logiikalla. Minulle tämä näyttäytyy pyrkimyksenä perustella sopimuksin luottamusjärjestelmä systeemille joka perustuu pohjimmiltaan epäluottamukseen. Toisaalta on hyvä kysyä että mikä sitten vie eteenpäin?

Kävin viime marraskuussa Kiinassa. Käydessäni Kielletyssä kaupungissa jäin pohtimaan keisarin ehdotonta valta-asemaa suhteessa kansalaisiin. Kielletyssä kaupungissa tärkeissä luottamustehtävissä olevat miehet olivat kaikki eunukkeja. Kaupunkiin ei tavalliset kansalaiset päässeet ja kun oma palvelusväki oli kuohittu, saattoi keisari uskoa ettei hänen 30 000 jalkavaimoaan tullut raskaaksi muuta kuin ruhtinaallista tietä. Yksi mies on määrännyt omista itsekkäistä syistä säännöt, joita koko kansa noudattaa. Asia ei voi kuin hämmästellä, mutta jotain peri ihmismäistä siinä on.

Ihmisellä tuntuu olevan jokin sisäinen pyrkimys lukittautua pysyviin sosiaalisiin rakenteisiin. Rakenteet todella koetaan pysyvinä, kiinteinä osina ympärisöämme ja omat ponnistelut keskittyvät lähinnä tässä järjestyksessä kiipimiseen ja taisteluun, ei niiden kyseenalaistamiseen ja uudistamiseen. Tässä päivässä tämä näkyy mm. keskusteluina siitä miten asiat eivät ole mahdollisia kun laki kieltää tai miten meidän koulu on järjestetty, miten ammattiliitot ovat asettaneet kantansa ja mihin ihmiset on koulutettu. Lista on loputon. Loputon määrä asioita meidän itsemme määrittämiä omia konstruktioita ja jotka ovat kaikki halutessamme sovittavissa uusiksi tavalla joka palvelee meitä paremmin.

»Oletteko varma, ettette tule katumaan tätä?» Mielessä pyörii kysymys, joka esitettiin nuorukaisille, kun he pyrkivät Kiinan keisarin, Taivaan pojan, hovimiehiksi. Kysyjä piteli kädessään pientä ja kaarevaa veistä, vastaajan vatsa ja reidet oli kääritty tiukkoihin siteisiin.
(Antti Helin, Mondo.fi)

Pirullinen ansa nykyisiin rakenteisiin elämänsä rakentamisessa on se miten se samalla nostaa meidän panoksia tukea niiden olemassaoloa. Jokainen tehty panostus on muuttuu merkityksettömäksi uhraukseksi jos systeemi muuttuu. Tässä päivässä se voi näkyä vaikka satsauksena koulutukseen jota ei enää kohta tarvita. Työelämä on muuttunut. Kielletyn kaupungin eunukeilla tilanne oli vielä traagisempi, kulkuset oli ja pysyi purkissa leikkauksen jälkeen vaikka keisarin valta päättyikin aikanaan.

Meihin taitaa olla rakennettuna sisään pyrkimys ylläpitää ja muodostaa instituutioita. Samalla kun muodostamme niitä, ne rupeavat sitomaan toimintaamme. Vanhat organisaatiot eivät helpolla muuta toimintaansa, jotenkin näyttää siltä että nykyinen trendi suurempiin yksiköihin vielä entisestään edistää tätä muuttumattomuutta. Suuressa on varaa hieman pidempään olla muuttumatta. Tämä ei ole itsessään paha asia, pelkästään yhteiskuntajärjestys vaatii tällaisien rakenteiden tunnustamista ja ylläpitoa. Ainakin nykyisen muotoisessa yhteiskuntarakenteessa

Aikanaan Kimmo Kevätsalo kuvasi omassa väitöskirjassaan, miten vanhat organisaatiot toimintatapoineen oikeasti muuttuvat vain kahta tietä: syvä kriisi tai kapina. Olen aikaisemmin kirjoittanut Kodakin kriisista, joka edustaa hyvää esimerkkiä syvästä kriisistä. Kodak joutui lopulta tunnustamaan että maailma ulkopuolella oli muuttunut niin paljon että heidän oli myös muuttua sen mukana. IBM taas edustaa yritystä joka muuttui oman keskijohdon kapinan kautta uudeksi yritykseksi, joka rakensi itselleen osallistavat tavat johtaa ja toimia. Samalla palvelut lähtivät rakentumaan avoimen koodin suuntaan. Firma porskuttaa taas.

Todella uudet tavat tuntuvat kuitenkin nousevat tyhjästä, ilman mitään organisaatioiden historiarasitteita. Verkossa tämä näkyy vahvasti. Google, Facebook, Yahoo ja moni muu keskeinen peluri on alkanut yhden tai muutaman ihmisen innosta, joilla ei ole vielä ollut paljon hävittävää. Todennäköisesti näidenkin toimijoiden kohtalo on aikanaan aivan sama kuin muilla toimijoilla.

Kollegani kysely uusien välineiden käyttöönoton edistämisestä organisaatiossa edustaa mielestäni kapinallisuutta. Kevätsalo ei käyttänyt suotta sanaa kapina, muutosprosessi on kipeä ja kova, jossa kolisee ja paukkuu jonkin aikaa ennen kuin uusi otetaan vastaan. Ehkä vähemmin kivulias tie on lähteä rakentamaan tyhjästä. Tehdä irtiotto ja rakentaa siellä, mistä löytyy se ryhmä joka kokee ettei ole liikaa menetettävää ja näkee uuden mahdollisuutena. Luodaan seuraava sukupolvi.

Kerro kaverille

Kirjoittelin viimeksi siitä miten sosiaalisesta mediasta on tullut paikka ihmisten puheissa. Tämä havainto perustui aikuisten maailmaan ja siten siinä  jäi jotain huomaamatta. Valmistelen parhaillaan erästä kyselyä, jossa on tarkoitus kysellä myös lapsilta sosiaalisen median käytöstä ja siitä mitä he näkevät siinä tulevaisuudessa. Kohderyhmäläisiä löytyy omasta kotoa seitsemän vuotias poika ja kymmenen vanha tyttö.

En ole koskaan tuputtanut lapsilleni erityisesti tekniikkaa tai muitakaan oppeja sen suuremmin. Kasvatus on perustunut paljolti arvojen välittämiseen sekä itsetunnon kasvun tukemiseen. Muuten kaikki onkin pitkälti mennyt lapsen omien, tiuhaan vaihtuvien, mielenkiinnon kohteiden mukaan ja sen mitä milloinkin on ollut ajankohtaista. Tästä syystä en ole kovasti yrittänyt myöskään kertoa sosiaalisesta mediasta tai muusta, mikä minua polttelee ellei he ole sitä suoraan kysyneet.

Testasin keskustelemalla molempien lasteni kanssa erikseen tietokoneiden käytöstä ja netistä sun muusta. Molempien lasten vastauksissa korostui se miten niin tietokone, netti kuin softatkin ovat vain välineitä. Ne ovat osa luonnollista ympäristöä missä toimitaan. Ennen kaikkea oleellinen piirre puheessa oli, miten näiden välille ei rakennu mitään eroja. Kone on netti ja netti on kone. Koneella voi yhtä lailla tulostaa kuin pelata tai jutella kavereitten kanssa. Toiminta ohjaa ajattelua, ei se millä se tehdään tai miten se tapahtuu.

Tyttäreni 4. luokkalaisena osoitti jo pieniä merkkejä koulun vaikutuksesta. Hän osasi mainita että nettiä voi käyttää tiedonhakemiseen. Vaikkakin hän on googlannut jo useamman vuoden, asian tällainen esittäminen kuulosti opetetulta isän korvaan. Hän on myös käyttänyt vähän meseä ja pelaa pelejä verkossa. Näitä hän ei varsinaisesti liittänyt osaksi nettiä, vaan ehkä hieman vaivautui kun yritin lempeästi kysellä käyttääkö hän omasta mielestään nettiä kun hän on mesessä.

Omat lapset ovat aina eläneet ympäristössä, jossa on tietokoneita, netti ja älypuhelimia. Heille netti ja nämä välineet ovat vähän sama kuin aikuisille on sähkö, viemäröinti tai vaikkapa kaukolämmitys. Ne vain on. Tästä näkökulmasta katsottuna kysymykseni oli aivan älytön ja korni. Niin netin kuin sosiaalisen median toimintatapojen kohtalo on pian vain olla. Ehkä hyvä niin.

Kerro kaverille

Tiistaina koin yhden niistä hetkistä, joissa yksittäinen asia konkretisoituu ja pysäyttää täysin. Sitä jotenkin havahtuu miten todella elää murroksen keskellä. Tavallaan kokee jotain, minkä jo tietää, mutta käytännön tilanne luo siihen jotain uutta syvyyttä. Asian tavallaan aistii.

Olin maanantain ja tiistain Nonaka Aalto workshopissa Dipolissa. Tapahtumassa oli mukana joukko kiehtovia, inspiroivia, ajattelevia ihmisiä joiden kanssa oli innostavaa keskustella. Myös itse teema oli erittäin mielenkiintoinen. Ikujiro Nonakan ba on tutustumisen arvoinen teoreettinen jäsennys tietämyksenhallinnasta ja -kehittämistä organisaatiossa, vaikka se ei vielä ajatuksissaan verkostoihin asti taivukkaan.

Toisen päivän lopulla osallistujat oli jaettuna kahteen ryhmään. Ryhmä, jossa olin mukana sai jälkimmäisenä tehtävänään määrittää miten tvt voi auttaa luomaan Nonakan kuvaamaa ba-tilaa. Keskustelussa minulle valkeni vähän kerrassaan se miten elän kuitenkin aivan toisessa maailmassa kuin muut paikalla olleet. Olen nähnyt ja kokenut jotain sellaista, mistä nämä ihmiset olivat jääneet paitsi. Ikään kuin eläisimme aivan eri kulttuureissa.

On kiehtovaa havaita, miten meidän älykkyys on kontekstiriippuvaista. Ei ole olemassa mitään yksiselitteistä älyä, jolla meidät voidaan laittaa järjestykseen. Meidän oma kokemushistoria vaikuttaa vahvasti siihen mitä me voimme edes ajatella. Minulla oli vain kokemuksen kautta tässä asiassa joukko käsitteitä, taitoja, tietoa ja kokemuksia mitä en pystynyt jakamaan tämän ryhmän kanssa. En ainakaan välittömästi, ehkä tekemisen kautta pidemmällä aikavälillä se olisi mahdollista. Paikalla olleille ihmisille tvt oli jotain missä puhuttiin sähköpostista ja videoneuvottelusta. Tästä ei ollut kovin helppoa ruveta rakentamaan siltaa yhdessä tekemisen ja olemisen verkostoituneeseen avoimeen tilaan verkossa.

Tilanteen lopputulos oli ettei meidän välille syntynyt aitoa kohtaamista. Ei sellaista voinutkaan olla. Maailmat eivät vain kohtaa. Minä olin erilainen ja toiset olivat ehkä keskenään enemmän samanlaisia. Samanlaista on helpompi ymmärtää. Mikä osa minulle jää?

Oma kokemukseni uusien ajatuksien esilletuomisesta on että aina kannattaa henkisesti varautua kohtaamaan nippu tunnereaktioita. Tämä tapahtuu yleensä aina ensimmäisen kerran kun puhuu ihmiselle jostakin aivan vieraasta asiasta. Kieltäminen, epäily, kuuntelemattomuus tai jopa ärsyyntyminen ovat tavallisia reaktioita tai vain vaikeneminen. Tällaista en kuitenkaan juuri kohdannut tällä kertaa. Enemmänkin kyse oli kokemuksen puutteesta.

Tekniikka ja sosiaalisuutta tukevat palvelut sen päällä ovat muuttaneet toimintaympäristöä ratkaisevasti. Niiden käyttöönotto on pitkälti vapaaehtoista. Niihin ei tarvitse sekaantua jos ei halua. Osan ei ehkä koskaan tarvitsekaan. Osa ei tee mitään kun nykyisellään on vielä hyvä olla tai syyksi voi aina myös ilmoittaa ainaisen kiireen. Lapsia ja nuoria ohjaa uteliaisuus luonnostaan, he omaksuvat nykyisen ympäristön sellaisena kuin se on. Se on se ympäristö mihin he kasvavat. He oppivat uuden omakseen ihan niin kuin ovat tehneet kaikki sukupolvet ennen heitä. Ero menneeseen on vain se että toimintaympäristö ympärillämme on muuttunut radikaalisti pienessä ajassa. Tänä päivänä yksilön mahdollisuudet ovat jotain aivan muuta kuin koskaan ihmisen historiassa.

Ihmisen kyky oppia on uskomaton, jos ihminen antaa itselleen luvan omaksua kuten lapsi tekee, niin se mahdollisuuksia rajoittavin tekijä on juuri toimintaympäristö. Uskon että tämä on yksi keskeinen syy miksi me elämme tässä ajassa niin eri maailmoissa. Toiminta uudessa ympäristössä opettaa niitä jotka siihen tarttuvat. Tämä taas näkyy ristiriitaisuuksina, joihin ei ole aikaisemmin juuri törmätty. Se miten lapset opettavat tänä päivänä vanhempiaan on hyvä esimerkki tästä. Ei tällaista tilannetta syntyisi vakaassa toimintaympäristössä, jossa on eletty sukupolvien ajan.

Uusi toimintaympäristö tuo uudet työkalut, taidot ja käsitteet. Tästä seuraa taas luonnostaa uusi tapa ajatella ja jäsentää maailmaa, mistä seuraa myös väistämättä uusi kieli. Tunsin juuri tämän luissani tuossa kyseisessä workshopin viimeisessä sessiossa. Jos kokemus puuttuu, ei voi pelata kuin omilla ennakkoluuloillaan. Niin hyvässä kuin pahassa. Me tarvitsemme nyt todella kipeästi yhteistä kohtaamisia, kokemista ja kuuntelua ja jakamista. Sillä tapaa voimme tunnistaa yhdessä sen maailman jossa me nykyään elämme. Ehkä tämäkin tapaaminen kuitenkin avasi jotain, josta voi lähteä syntymään jatkossa jotain ymmärrystä vaikkei siihen vielä päästykään. Toivon ainakin niin.

Ennen kuin suurempi ymmärrys karttuu, saamme vielä pitkän tovin lukea ja kuulla näistä verkon kuolemanpäivän ennustajista, joihin mm. Perttu Tolvanen viittaa. Näille ihmisille suosittelen lämpimästi heittäytymistä epämiellyttävyysalueelle. Antautukaa uuden omaksumiselle ja kokekaa mahdollisuudet sisältä päin. Mieli voi järjestyä näin uudella ja yllättävällä tavalla.

Kerro kaverille

Olen poistanut tänään blogistani 28.7. kirjoittamani merkinnän merkinnän Onnellisen lapsuuden tragedia. Koitan kuvata tässä parhaani mukaan tähän johtaneita syitä ja myös sitä taustaa, mistä merkintä syntyi.

Uskon syvästi avoimuuteen yleensä. Se ei ole itsessään mikään autuus ja ratkaisu kaikkeen, mutta se on selvästi parempi vaihtoehto kuin sen vastakohta – suljettu toimintatapa mikä on vielä varsin vallitseva toimintatapa kulttuurissamme. Pyrin omalla tekemiselläni edesauttamaan maailman muuttumista avoimemmaksi ja myös oppimaan itse toimimaan sen ehdoilla. Yhteisissä asioissa verkko on tässä erityisen tärkeä väline tukemaan avoimuutta ja avointa vuorovaikutusta.

Olen kirjoittanut blogissani ennenkin avoimuudesta ja sen monisyisyydestä. Avoimuus on pyrkimys mikä kattaa jakamisen, kuuntelun ja myös oppimisen. Avoimuus vaatii kohtaamista ja empatiaa. Minulle oleellinen osa myös omaa avoimuuden edistämistä ja sen tutkimista on olla siinä itse oma persoonana mukana. Se että puhuisin avoimuuden puolesta ja samalla en olisin vain kliinisesti verkossa mukana, tuntuu minusta jokseenkin ristiriitaiselta. Se olisi jo askel kohti suljetumpaa maailmaa. Tämä kuitenkin altistaa minut samalla tilanteille, joissa on helppo polttaa näppinsä. Se on kuitenkin osa avoimuutta ja myös oppimista.

Kyseisessä merkinnässäni tein yhden merkittävän eettisen virheen, mitä kadun nyt syvästi. Voin jakaa omaa tarinaani verkossa, mutta tuohon merkintään toin mukaan palan tarinaa toisen ihmisen elämästä ilman hänen suostumustaan. Siihen minulla ei ollut mitään oikeutta. Kyseisellä ihmisellä on täysi oikeus olla tästä loukkaantunut. Olin tälle asialla täysin sokea sitä kirjoittaessani ja pakko myöntää että näin oli vielä monta päivää kirjoittamisen jälkeenkin. Olen tästä syvästi pahoillani ja kadun nyt tekoani.

Häpeä ei ole miellyttävä tunne, mutta sitäkin merkityksellisempi ja tärkeä. Se tunne muistuttaa ansaitusta oppitunnista, minkä kanssa olen nyt itse tämän viikonvaihteen paininut. Tämä on merkittävä osa oppimista olemaan, henkistä kasvamista.

Minua on jo vuosia vaivannut se ahdistus mitä näen ympärilläni yksittäisissä opettajissa, opiskelijoissa ja muissa työpaikoissa. Kuormittuminen tuntuu olevan iso osa jokaista työpaikkaa alasta riippumatta. Myös moni nuori opiskelija kärsii stressistä ja mielenterveysongelmista tänä päivänä. Haluan löytää ja ymmärtää niitä vaikuttimia, mistä tämä kaikki kumpuaa. Oma kokemukseni on että kaikki ihmiset pyrkivät pohjimmiltaan hyvään ja pyrkivät tekemään oikein. He ovat älykkäitä ja järkeviä, silti ahdistus on varsin yleistä, mikä näkyy niin mediassa kuin arjessakin.

Kyseisen merkinnän keskustelussa minulta kysyttiin mitä minulle on perinteinen opettaja. Mielestäni siinä ei ole kyse mistään, mikä on sidottavissa yksittäiseen ihmiseen. Meissä on olemassa vain jäsenyysasteita perinteiseen ja uuteen opettajuuteen. Perinteinen ja uusi ovat luonteeltaan siis enemmän stereotyyppejä – abstraktioita jotka kuvaavat tiettyjä toimintatapojen joukkoja.

Perinteinen opettajuus sitoutuu mielestäni niihin elementteihin, mitkä luovat valvovaa ilmapiiriä kuten Eira Korpinen kuvaa. Sitä ohjaavat säännöt, opettajajohtoisuus, moralisointi, totteleminen, oppilaiden luokittelu ja kaavamainen käyttäytyminen. Uusi opettajuus luo vahvemmin humaanista ilmapiiriä, missä korostuu henkilökohtaisuus, joustavuus, yksilön arvon kunnioittaminen, itsekuri ja osallistava päätöksenteko. Niin opiskelijaa kuin opettajaakin kohtaan.

Yksi keskeinen, empiirinen havaintoni mikä minussa vahvistaa sitä kuvaa ettei nämä ole esim. yksittäisen opettajan piirteitä on se miten verkko tuntuu tuovan meissä luonnostaan enemmän humaanisen ilmapiirin toimintatapoja eikä siellä esiinny samanlaista ahdistusta. Jos havaintoni on oikeansuuntainen, tämä johtaa mielestäni luonnostaan kulttuurillisiin ja kontekstiriippuvaisiin selityksiin asioille.

Tämä on johtanut minut ajattelemaan että vaikuttimet ovat jossakin paljon syvemmällä kuin mitä voidaan arkisella havainnoinnilla tehdä. Tällä hetkellä uskon siihen että kyseessä on kulttuurinen törmäys jonka taustalla on käynnissä oleva raju yhteiskunnallinen muutos. Kyseessä on joukko asioita, jotka ovat meidän tämänhetkisen arkijärjen ulkopuolella. Ehkä ratkaisun avaimet ovat tuossa verkon ja lähimaailman välisessä erilaisissa toimintakulttuureissa. Ehkä me pystymme niitä peilailemalla saaman riittävää ymmärrystä, jonka avulla voimme alkaa muuttaa toimintatapojamme ja ehkäpä siten se ahdistuskin voi alkaa lieventyä. Kyseinen merkintä pyrki kuvaamaan tätä kulttuurista myllerrystä, kuvaamalla yhden idean siitä, millaisista asioista tämä kaikki voi kummuta. Se oli kuitenkin kuitenkin pyrkimys väärällä tavalla kuvata tärkeää asiaa.

Pyrkimys hyvään ei tee oikeutusta vetää siihen mukaan muita ihmisiä. Ei varsinkaan näin syvällä tasolla. En ole varmasti ensimmäinen ihminen joka satuttaa pyrkimällä hyvään. Silti se on erittäin hämmentävää ja raskasta kohdata itsessään. Ehkä oman itsensä kohtaaminen onkin niitä kaikkein vaikeimpia asioita. Tuskallista, mutta tarpeellista yksilön kasvun ja myös avoimuuden näkökulmasta. Suljettu tie tästä eteenpäin olisi lähteä hakemaan oikeutusta hyvästä pyrkimyksestä jatkaa omaa toimintatapaansa. Itse katson kuitenkin parhaaksi jatkaa sillä tiellä mihin uskon ja löytää oikeat keinot edetä.

Kerro kaverille

Neuvostoliiton sortuminen oli monelle yllätys. Juttelin asiasta pari viikkoa sitten Kimmo Kevätsalon kanssa, joka kertoi oman kokemuksensa varassa, miten ennen romahdusta oli aivan tavallinen näky nähdä keskellä päivää nuoria työssä käyviä  ihmisiä ryyppäämässä päivät pitkät kaduilla. Ryyppääminen oli varsin yleistä, valtio luhistui yksinkertaisesti siihen tosiseikkaan, ettei riittävän moni tehnyt mitään hyödyllistä vaan keskittyi esim. puistokemiaan. Tätä tukee myös tuore tutkimus juomisesta Venäjältä. No ehkä tämä selittää kuitenkin miksi venäläinen vodka on niin hyvää. Sen kehittäminen tuskin hiipui tällaisessa ympäristössä.

On kiehtovaa miettiä mitä merkkejä mahdollisesta romahduksesta tai merkittävästä käännekohdasta on havaittavissa tämän päivän maailmassa. Jostakin syystä suurimmalla osalla ihmisiä on taipumus uskoa että tulevaisuus jatkuu niin kuin menneisyys ja mahdolliset isot muutokset kuulostavat mahdottomilta. Näin kävi myös Neuvostoliikon kohdalla. Muutos tuli silti ja selvästi eri merkkejä tulevasta oli havaittavissa, jos niitä pysähtyi miettimään.

Paolo Freire puhui ajan järjestä. Jokaisella aikakaudella on oma järkensä ja aikakausi lakkaa olemasta kuin se on se on tavallaan selittänyt itsensä. Olemme eläneet teollista aikakautta ja sen järki alkaa olla puhki kulunut. Freiren tavalla ajatella, voisi sanoa uuden järjen olevan kasvamassa vanhan tilalle. Uskon että sosiaalinen media on yksi keskeinen ilmentymä isommasta ajanjärjen muutoksesta mikä on nyt käynnissä.

Microsoft on yksi merkittävä teollisen aikakauden yritys, joka on hyödyntänyt omassa toiminnassaan pitkään dominoivaa asemaansa. Sen järki on vahvasti teollinen edelleenkin, vaikka se pyrkiikin mukautumaan uuteen aikaan live-palveluillaan ja Bing -hakukoneillaan. Se on tehnyt pitkin matkaa merkittäviä virhearvioita, mutta on ison markkinaosuutensa turvin pystynyt aina nousemaan suosta edes kunnolla uppoamatta siihen välillä. Jopa internetin merkityksen virhearviokaan ei pysäyttänyt firmaa. Ei ainakaan vielä. Yksi keskeinen selviytymistapa Microsoftilla on ollut matkia muita, mitä se edelleen tekee mm. epätoivoisella kilpailulla hakukoneneiden herruudesta. Uusi Bing.com -hakukone muistuttaa erehdyttävästi Googlea, mutta on kuulemma jotenkin parempi. Toiminnan henkeen on kuulunut ostaa firmoja pois, jotka ovat käyneet läpi suunnittelu- ja kasvukivut uuden kanssa tai sitten he ovat tehneet opittuaan toisten kuvioista itse paremman tai riittävän hyvän perästä. Tämä suuren strategia ei vain tunnu enää toimivan yhtä hyvin tänä päivänä kuin ennen. Googlet ja Facebookit ovat kiusallisia yrityksiä, kun niitä ei saa ostettua. Ja mikä pahinta, heillä on jo ne asiakkaan, kaverien kaveripiirit, mistä jälkijunassa tulija on auttamatta ulkona.

Teolliseen valta-ajatteluun kuuluu myös osallistuminen kasvatussektorille. Tästä olen kirjoittanut oman kritiikki Live@edu -palvelua kohtaan. Jos tässä yrittää tulkita Freiren ajatuksen juoksua, edustaa tämänkin teollisesta järkeä. Jotain sellaista maailmaa, joka perustuu raakaan kilpailuun ja valtaan eikä yhdessä tekemiseen ja luottamukseen. Lapset on hyvä saada adaptoimaan oma tekniikka ajoissa, jotta he luontevasti pysyvät leirissä – tavallaan heidätkin pitää omistaa tämän järjen mukaan. Jokseenkin pelottava ajatus.

Enää ei riitä tuote, pitää olla seuraajia ja osallistujia

Google, Apple ja muut uuden järjen yritykset ovat olleet teollisen aikakauden yrityksille paha pala purtavaksi. He eivät pelaa enää samalla logiikalla, vaan kehittävät tuotteita yhdessä asiakkaidensa kanssa vuorovaikutuksessa. Kyseessä ei ole enää pelkkä kulutustuote vaan palveluihin ja tuotteisiin syntyy asiakkailla syvempi omistajuus yhteisen historian myötä.

Uusia yrityksiä kuvastaa myös good-will. Microsoft ei omista tällaista mainetta. Ei ole lainkaan harvinaista kirjoittaa Micro$oft näin dollarilla, s-kirjaimen sijaan. Mielestäni se kuvastaa aika hyvin yleistä kuvaa siitä mitkä yrityksen arvot ovat ihmisten mielissä. Viimevuosille mahtuu mm. OOXML-runttaus, jossa yritys yritti viedä nopeutetulla käsittelyllä ODF-standardin kanssa kilpailevan oman standardinsa läpi. Kaksitoista riisiä paperia siis 6000 sivua speksiä olisi pitänyt hyväksyä muutamassa kuukaudessa. Tämä vastaa yleistä linjaa muutenkin, sen sijaan että tehtäisiin yhdessä, niin halutaan omistaa ja määrätä eikä jakaa ja tehdä yhdessä. Tämä linja on jatkunut ihan näihin päiviin, kuten esim Outlookin html -yhteensopimattomuuskiista kuvastaa.

Internet Explorer on ollut vuosia varsinainen riesa sovelluskehittäjille. Selain ei tue yleisiä standardeja ja edellyttää huomattavaa lisätyötä, jotta eri websovellukset toimivat myös tämän selaimen eri versiolla, joissa niissäkin on huomattavaa vaihtelua. Kenen edunmukaista tällainen kehittäminen on? En tunne syitä tämän takana, mutta minä en mahda sille mitään että minulle tämä näyttäytyy äärimmäisen ylimielisenä käytöksenä asiakkaita kohtaan ja varsinaisena eri tahojen resurssien hukkaamisena maailmanlaajuisesti.

Tänään tuli tieto Windows 7:n hinnasta Euroopassa. Hinta on kaksinkertainen verrattuna hintaan Yhdysvalloissa. Taustalla on osaltaan EU:n kanssa käyty oikeudenkäynti, jossa asetuttiin vastustamaan Microsoftin taipumusta estää kilpailua sitomalla tuo samainen selainen kiinteäksi osaksi omaa käyttöjärjetelmäänsä. Jälleen tästä syntyy maku määräilystä ja hallinnasta, mutta missä on asiakkaan kuuntelu ja tukeminen? Käytännössä nyt näyttää siltä että mahdollisia asiakkaita rangaistaan siitä että EU puuttui siihen että yritys vääristää omalla toiminnallaan kilpailua ja sitä kautta kehitystä. Itse olen siirtynyt Microsoftin tuotteista pois puolitoista vuotta sitten, kun havaitsin että Apple on vain yksinkertaisesti helpompi käyttää ja vakaampi. Tällaiset mielenosoitukset tuskin kääntävät ainakaan asiakasvirtaa kohti Microsoftin tuotteita ja palveluita.

Ai mitenkö tämä liittyy ex-neuvostoliittolaisten ryyppäämiseen? Mielestäni tässä on havaittavissa samanlainen virtahepo silmien edessä. Kyseessä ongelma, häiriökäyttäytyminen,  josta ei hirveästi puhuta ääneen. Tällainen käytös voi voi laueta hyvin jonakin päivänä silmille. Uuteen järkeen kuuluu avoimuus ja yhdessä tekeminen. Isoiltakaan pelureilta ei enää hyväksytä sooloilua ja pomottamista. Ihmiset eivät enää seuraa isoa auktoriteettiä. Ihmiset alkavat herätä siihen että he ovat aina yhdessä isompia.

Pystyykö Microsoft alkamaan uuden elämän ja lakata tekemästä yksin omiaan, kuuntelematta muita ja erityisesti asiakkaitaan? Ainakin toivon sitä, mutta jos tällainen meno jatkuu, uskon että yhä useampaa alkaa houkutella vaihtoehtoiset ratkaisut hoitaa omat asiansa. Jos tällainen kehitys etenee, niin tästä voi hyvinkin seurata yhden jättiläisen tuho. Toivottavasti maalailen vain piruja seinälle, en toivo millekään yritykselle tuhoa, mutta reilua peliä kyllä toivon kaikilta kaikille.

Kerro kaverille