Olen poistanut tämän merkinnän. Selitän tähän johtaneita tekijöitä merkinnässä: Nyt meni metsään pahemman kerran.

Marja-Liisa Viherä kuvasi väitöskirjassaan kymmenen vuotta sitten kolme tekijää tai edellytystä, mitkä määrittävät miten ihmiset valmiudet ottaa haltuun uusia välineitä ja toimintatapoja, kuten uutta tekniikkaa.

Nämä tekijät ovat pääsy (Access), osaaminen (Competence) ja motivaatio (Motivation). Välineiden käyttöön tulee olla pääsy – ne olla käytettävissä. Uudet välineet edellyttää tietynlaisia perustaitoja ja ennen kaikkea uudenoppimiselle pitää olla olemassa jokin merkitys, mikä motivoi oppimaan uutta. Viherän on jaottelu mielestäni  on edelleen hyvä jaottelu ja ajankohtainen.

Jos haluamme auttaa ihmisiä ottamaan haltuun uusia sosiaalisen median toimintatapoja, tulee meidän tukea ihmisiä näillä kaikilla osa-alueilla. Jos käyttäjällä on käytettävissään tietokone ja netti, kuten suurimmalla osalla jo on, ei pääsystä synny ongelmaa. Sosiaalisen median työkaluja on tarjolla runsain mitoin ilmaiseksi. Tosin haasteeksi voikin nousta se mistä valita, mikä vaatii osaamista ja tietämistä.

Osaaminen sosiaalisen median suhteen kattaa joukon taitoja: tekstinkäsittely ja muut mediataidot yleensä, tietoa käytössä olevista välineistä, tekniikoista ja tiedonkäsittelytavoista ja niiden mahdollisuuksista, systeeminen hahmottaminen mitä liittyy tietoverkkoon ja yleensäkin tietotekniikan perustaidot. Nämä ovat kaikki opittavassa koulutuksella tai ilman. Ainakin silloin kun käyttäjällä on jokin motivaatio tähän.

Motivaatio on varmaankin yleensä se haastavin pala tässä kakussa. Minulla motivaatioksi alunperin riitti luontainen uteliaisuuteni uusiin asioihin ja kiksit siitä kun oppii uutta. Kaikki eivät ole kuitenkaan sellaisia kuten miten, ehkä hyvä niin. Monelle sosiaalinen media jäsentyy edelleenkin tekniikkana ja jonkinlaisena dystopiana, ilman että osataan nähdä tekniikan yli sosiaalisen median todelliseen luonteeseen ja toimintatapoihin. Mistä ihmiset sitten syttyvät?

Kuulin tänään vanhan tarinan eräästä paikallisesta koulusta. Noin parikymmentä vuotta sitten kyseisellä yläasteella oltiin ottamassa ensimmäistä atk-luokkaa käyttöön. Tuolloin eräs opettaja, joka oli jäämässä pian eläkkeelle, ehdotteli rehtorille ettei hänen enää tarvitsisi tähän uuteen juttuun tutustua. Rehtori oli vastannut hänelle hieman kierrellen antamatta suoraa vastausta ja asia jäi näin vähälle huomiolle.

Muutaman viikon kuluttua opettaja löytyi kuitenkin uudesta atk-luokasta illalla koneen äärestä. Hän oli kirjoittamassa omalle kotoa pois muuttavalle pojalleen ruokareseptejä koneella. Opettajaa ohjasi huoli oman pojan selviytymisestä, kun hän lentää pesästä. Jostakin syystä hän oli nähnyt uuden tietokoneen mahdollisuutena näiden reseptien tuottamiseen jälkeläiselleen.

Henkilökohtaiset merkitykset harvoin paljastuvat toisista ihmisistä suoraan. Pitää osata kuunnella ja seurata toisia ihmisiä, jotta voi löytää sen mistä se imu kullekin ihmiselle uusien asioiden haltuunottoon tulee. Taitaa olla niin että se motiivi tulee jostakin jostain aivan muualta kuin, mitä itse odottaisimme. Ehkä onkin tärkeää erityisen tärkeää muistaa kohdata toiset ihmiset sellaisena kuin he ovat. Ei sellaisina kuin minä olen.

Olen parhaillaan vieraana roomalaisessa perheessä. Sain tilaisuuden tutustua italialaiseen kulttuuriin paikallisen perheen kautta. Perheen vanhemmat ovat näyttelijöitä, jotka työskentelevät niin teatterille, televisiolle kuin elokuvateollisuudellekin. Tutustuin perheeseen kun heidän tyttärensä tuli kolme vuotta sitten meille kesäksi vaihto-oppilaana. Nyt tein työmatkan yhteydessä vastavierailun heidän luokseen.

Eilisen illan aikana keskustelu kääntyi perheen äidin huoleen vanhemmasta pojastaan. Poika käy parhaillaan paikallista lukiota. Hänellä on takanaan hyvä koulumenestys, mutta nyt aikuistumisen kynnyksellä asiat ovat kääntyneet nopeasti. Poika hakee merkitystä ja mieltä opiskelulle. Enää ei riitä se että pitää käydä koulua. Asian pitäisi olla jollakin tapaa palkitsevaa, pitäisi tietää miksi tai mitä varten hän kouluaan käy.

Asiaa kärjistää kokemus kontaktin puutteesta opettajiin. Poika oli kertonut kuinka opettajat eivät koskaan katso heitä silmiin. Hän oli sanonut, etteivät opettajat edes tiedä minkä väriset silmät hänellä on. Hän kokee, ettei heitä oikeasti ole olemassa opettajille. Yhteys opettajien ja oppilaiden väliltä tuntuu puuttuvan.

Pojan äiti on aivan ymmällään tilanteesta. Koulun vanhempienilloissa hän toivoisi kuulevansa suunnitelmia tai etenemisehdotuksia siitä, miten asiat saadaan raiteilleen. Siitä, miten opetusta ohjataan tai edes jotain kuvaa tulevaisuudesta johon voisi tarttua. Sen sijaan hän kuulee opettajilta valitusta, jossa he kertovat miten oppilaat eivät keskity, he eivät ole kiinnostuneita mistään ja itse asiassa heidän häiriköintinsä tunnilla estää heidät tekemästä omaa työtään.

Tämän koulun italialaisten opettajien valitus oppilaista kuulostaa harmittavan tutulta. Samanlaisia signaaleja tulee vastaan suomessakin. Suomessakin on olemassa sellaisien opettajien joukko joilta puuttuu kunnioitus ja mielenkiinto oppilaitaan kohtaan. Ehkä monet kokevat itsensä ulkopuoliseksi teknologiakehityksen ja muiden suurien muutoksien kuten sosiaalisen median mukaantulon tai vaikkapa globalisaation keskellä.

Tuntuu kuin, nopeasti pintaan nousevat uudet ilmiöt koettaisiin aina ensisijaisesti dystopioina. Ehkä tästä syystä, näistä kiinnostuneita pidettäisiin hurahtaneina, elämästä syrjäytyneinä yksilöinä. Puhutaan kuinka pitää olla oikeita kohtaamisia eikä vain tietokoneruudun tuijottamista tai iPodin kuuntelua. Näissä puheissa pilkistää pintaan väkisinkin se miten vähän itse asiaan olemme oikeasti tutustuneet tai halukkaita tutustumaan. Mihin se uteliaisuus uusiin ihmisiin ja uusiin asioihin meistä katoaa?

Moni meistä mieltää tänä päivänä oppimisen vuorovaikutukseksi, se ei ole enää sitä että joku opettaa ja toinen siinä oppii. Oppiminen vuorovaikutteinen prosessi jossa oppijat muovaavat käsityksiään opittavista asioista yhdessä.

Samaan aikaan kun peräänkuulutetaan aitoja kohtaamisia, me kuitenkin määrittelemme toisia ihmisiä tavalla joka ohjaa vuorovaikutuksen hiipumiseen. Miten me voimme tukea toisen oppimista, jos emme ole lainkaan kiinnostuneita toisesta ihmisestä ja kaiken lisäksi olemme jo päättäneet millaisia he ovat?

Luin pitkästä aikaa lapsille iltasaduksi Peppi Pitkätossua. Astrid Lidgren on yksi lapsien sekä minun suosikeista. Kirjoissa on sellaista viisautta, joka saa aina hymyilemään. Tämänkertaisessa tarinassa poliisit tulevat hakemaan Peppiä lastenkotiin. Samalla Peppiä patistettiin kouluun. Pepillä oli koulusta hyvää perusihmettelyä, joka pitää laittaa näin talteen:

- Minulla on jo paikka lastenkodissa, sanoi Peppi.
- Mitä, onko asia jo järjestyksessä? kysyi toinen poliisi.
- Missä se lastenkoti on?
- Täällä, Peppi sanoi ylpeästi.  – Minä olen lapsi ja tämä on minun kotini, siis lastenkoti. Ja tilaa minulla on täällä kylliksi.
- Rakas lapsi, tätä sinä et ymmärrä, sanoi poliisi hymyillen. – Sinun on tultava oikeaan lastenkotiin ja saatava joku, joka huolehtii sinusta.
- Saako teidän lastenkotiin ottaa hevosia mukaan? kysyi Peppi.
- Ei tietenkään, kai sen käsität.
- Jaha, sitten saatte hankkia lapsia lastenkotiina jostain muualta, sanoi Peppi. – Minä en aio muuttaa sinne.
- Mutta etkö sinä käsitä, että sinun on käytävä koulua? sanoi poliisi?
- Miksi pitää käydä koulua?
- Tietenkin siksi että oppisi.
- Oppisi mitä? kysyi Peppi
- Kaikenlaista, sanoi poliisi. – Ihmisen pitää oppia monia tarpeellisia asioita. Esimerkiksi kertotaulu.
- Minä olen selvinnyt melkein kymmenen vuotta mainiosti ilman kertomustaulua, sanoi Peppi. – Kyllä minä selviän edelleenkin.
- Mutta ajattele miten ikävää sinun on olla niin tietämätön. Ajattele, kun kerran tulet suureksi ja joku sattuu kysymään sinulta, mikä on Portugalin pääkaupunki, etkä sinä osaa vastata.
- Osaanhan minä vastata, sanoi Peppi. – Vastaan vain näin:
”Jos niin vimmatusti tahdot tietää, mikä on Portugalin pääkaupunki, niin kirjoita kaikin mokomin suoraan Portugaliin ja kysy.”
- Niin mutta etkä luule, että sinusta olisi ikävää, ellet itse tiedä sitä?
- Voi olla, sanoi Peppi. – Ehkä makaisin toisinaan öisin valveilla ja miettisin pääni puhki: ”Mikä ihmeessä mahtaa olla Portugalin pääkaupunki?” Mutta eihän ihmisellä aina voi olla hauskaa, sanoi Peppi ja asettui käsilleen seisomaan.

Peppi Pitkätossu, Astrid Lindgren, suomentanut Laila Järvinen

Pekka Ihanainen kirjoitti blogissaan Kuraattoriopettajasta, jolla viitataan asiantuntijaan – museon kuraattoriin. Hän on suomentanut ansiokkaastiGeorge Siemensin blogissaan kuvaamia ajatuksia siitä, mihin opettajan rooli on menossa tulevaisuudessa:

Verkoston huolitsijan ja kuraattorin yhdistelmämalli muodostaa perustan sille, mitä koulutuksen ja sivistämisen pitäisi olla. Asiantuntija (kuraattori, niin kuin museon kuraattori) on olemassa niissä artefakteissa, jotka on pantu esille, resursseissa, jotka tarjoillaan luokissa ym., käsitteissä, joista keskustellaan. Mutta hän on niiden näkymien takana, joissa tulkitaan, suunnataan, provosoidaan, ja jep, jopa ohjataan. Kuraattoriopettaja tunnistaa oppijoiden autonomisuuden ymmärtäen kuitenkin sen turhautumisen, mikä syntyy kun tutkita an tuntemattomia alueita – asioita ja aiheita – ilman karttaa. Kuraattori on asiantuntijaoppija. Tietoa jakamatta hän luo tiloja, joissa tietoa voidaan luoda, tutkia ja yhdistää. Samaan aikaan kun kuraattori ymmärtää oman kenttänsä tosi hyvin, hän ei kiinnity perinteisiin/vanhoihin luokkaopettajakeskeisiin valtarakenteisiin. Kuraattori tasapainottaa yksilöllisten oppijoiden vapauden (löytää) ja (tarjolla olevan) ajatusrikkaan tulkinnan tutkittavana olevasta aiheesta. Samalla kun oppijat ovat vapaita tutkimaan ja löytämään, he kohtaavat näytteitä, käsitteitä ja artefakteja, jotka edustavat jotakin opin/tiedonalaa. Heidän vapautensa tutkia on rajoittamaton. Mutta kun he “kiehtoutuvat” asiasisältöön, alan ydinkäsitteet reflektoituvat läpinäkyvästi opettajan kuraattoritoiminnoissa.

Siemensin vertaus on mielestäni aika hieno ja kuvaa oppimisympäristöä, jossa minä olisin ainakin kouluni halunnut suorittaa. Ainoa seikka mikä esimerkissä mielestäni hieman ontuu, on tuo museo esimerkkinä. Museo kuvaa aika hyvin nykyistä koulujärjestelmää. Koulu pääpiirteittään välittää tietoa jo olemassa olevasta maailmasta ja sen toimintatavoista. Historia on tärkeä, eikä ilman sen ymmärrystä voi oikein jäsentää tulevaakaan, mutta painopiste pitäisi mielestäni olla niissä keinoissa joilla toimitaan yhdessä ja luodaan uutta. 
Voisiko taiteilija, joka pitää taidegalleriaa olla parempi vertaus? Tai ehkä se on paremminkin kuraattoria täydentävä kuvaus tulevaisuuden opettajasta. Taiteilija on alansa asiantuntija, joka tuntee historiaa ja alansa tekniikkaa. Samalla hän kuitenkin hakee uutta tästä ajasta ja on myös luomassa uutta ilmaisemalla itseään ja luomalla tulkintoja ajasta. Galleristina hän voi tarjota toisille puitteet toteuttaa omaa taidettaan yksin tai yhdessä. Hän voi toimia tarvittaessa asiantuntijana tekniikan tai vaikkapa historian osalta. Voi rohkaista kokeilemaan, ilman määriteltyjä rajoja, kokemaan ja etsimään sekä kyseenalaistamaan.

Ei aiheeseen liittyviä merkintöjä.

Tänään sain käsiini leikatun version, viikko sitten perjantaina pitämästäni tietoiskusta. Editoitu versio on aika kovalla kädellä karsittu, alkuperäinen esitys oli arviolta viitisen minuuttia pidempi. Joka tapauksessa on varsin mielenkiintoista nähdä itsensä esiintymässä.

Esiintyminen kameran edessä vaatii selvästi paljon enemmän käsikirjoitusta. Olen itse tottunut ottamaan tilan haltuun esityksen aikana ja jotenkin tuntuu aivan luonnottamalta olla paikallaan. Tämä näkyy tässä esityksessä kaikesta leikkauksesta huolimatta.