Eilen eräs kollega herätteli taas miettimään muutosta tai ehkä paremminkin sitä miten ottaa suhde muutosvastarintaan organisaatioissa. Itse kehittäjäorganisaatiossa jo pitkään toimineena haasteet kuulostivat kovin tutuilta. Tällä kertaa kyse oli pyrkimys löytää keinoja saada aikaan käyttöehtosopimuksista suhteessa sosiaalisen median välineisiin, kuten Googlen palveluihin joihin organisaatiot olisivat valmiita hyväksymään. En jotenkin jaksa uskoa että tämä tie vie oikeasti muutokseen organisaatioissa. Vanhaan järjestykseen ei helposti tule muutosta ja varsinkin kun avoin verkko tuo monessa suhteessa aivan uuden logiikan, on sitä vaikea perustella vanhalla logiikalla. Minulle tämä näyttäytyy pyrkimyksenä perustella sopimuksin luottamusjärjestelmä systeemille joka perustuu pohjimmiltaan epäluottamukseen. Toisaalta on hyvä kysyä että mikä sitten vie eteenpäin?

Kävin viime marraskuussa Kiinassa. Käydessäni Kielletyssä kaupungissa jäin pohtimaan keisarin ehdotonta valta-asemaa suhteessa kansalaisiin. Kielletyssä kaupungissa tärkeissä luottamustehtävissä olevat miehet olivat kaikki eunukkeja. Kaupunkiin ei tavalliset kansalaiset päässeet ja kun oma palvelusväki oli kuohittu, saattoi keisari uskoa ettei hänen 30 000 jalkavaimoaan tullut raskaaksi muuta kuin ruhtinaallista tietä. Yksi mies on määrännyt omista itsekkäistä syistä säännöt, joita koko kansa noudattaa. Asia ei voi kuin hämmästellä, mutta jotain peri ihmismäistä siinä on.

Ihmisellä tuntuu olevan jokin sisäinen pyrkimys lukittautua pysyviin sosiaalisiin rakenteisiin. Rakenteet todella koetaan pysyvinä, kiinteinä osina ympärisöämme ja omat ponnistelut keskittyvät lähinnä tässä järjestyksessä kiipimiseen ja taisteluun, ei niiden kyseenalaistamiseen ja uudistamiseen. Tässä päivässä tämä näkyy mm. keskusteluina siitä miten asiat eivät ole mahdollisia kun laki kieltää tai miten meidän koulu on järjestetty, miten ammattiliitot ovat asettaneet kantansa ja mihin ihmiset on koulutettu. Lista on loputon. Loputon määrä asioita meidän itsemme määrittämiä omia konstruktioita ja jotka ovat kaikki halutessamme sovittavissa uusiksi tavalla joka palvelee meitä paremmin.

»Oletteko varma, ettette tule katumaan tätä?» Mielessä pyörii kysymys, joka esitettiin nuorukaisille, kun he pyrkivät Kiinan keisarin, Taivaan pojan, hovimiehiksi. Kysyjä piteli kädessään pientä ja kaarevaa veistä, vastaajan vatsa ja reidet oli kääritty tiukkoihin siteisiin.
(Antti Helin, Mondo.fi)

Pirullinen ansa nykyisiin rakenteisiin elämänsä rakentamisessa on se miten se samalla nostaa meidän panoksia tukea niiden olemassaoloa. Jokainen tehty panostus on muuttuu merkityksettömäksi uhraukseksi jos systeemi muuttuu. Tässä päivässä se voi näkyä vaikka satsauksena koulutukseen jota ei enää kohta tarvita. Työelämä on muuttunut. Kielletyn kaupungin eunukeilla tilanne oli vielä traagisempi, kulkuset oli ja pysyi purkissa leikkauksen jälkeen vaikka keisarin valta päättyikin aikanaan.

Meihin taitaa olla rakennettuna sisään pyrkimys ylläpitää ja muodostaa instituutioita. Samalla kun muodostamme niitä, ne rupeavat sitomaan toimintaamme. Vanhat organisaatiot eivät helpolla muuta toimintaansa, jotenkin näyttää siltä että nykyinen trendi suurempiin yksiköihin vielä entisestään edistää tätä muuttumattomuutta. Suuressa on varaa hieman pidempään olla muuttumatta. Tämä ei ole itsessään paha asia, pelkästään yhteiskuntajärjestys vaatii tällaisien rakenteiden tunnustamista ja ylläpitoa. Ainakin nykyisen muotoisessa yhteiskuntarakenteessa

Aikanaan Kimmo Kevätsalo kuvasi omassa väitöskirjassaan, miten vanhat organisaatiot toimintatapoineen oikeasti muuttuvat vain kahta tietä: syvä kriisi tai kapina. Olen aikaisemmin kirjoittanut Kodakin kriisista, joka edustaa hyvää esimerkkiä syvästä kriisistä. Kodak joutui lopulta tunnustamaan että maailma ulkopuolella oli muuttunut niin paljon että heidän oli myös muuttua sen mukana. IBM taas edustaa yritystä joka muuttui oman keskijohdon kapinan kautta uudeksi yritykseksi, joka rakensi itselleen osallistavat tavat johtaa ja toimia. Samalla palvelut lähtivät rakentumaan avoimen koodin suuntaan. Firma porskuttaa taas.

Todella uudet tavat tuntuvat kuitenkin nousevat tyhjästä, ilman mitään organisaatioiden historiarasitteita. Verkossa tämä näkyy vahvasti. Google, Facebook, Yahoo ja moni muu keskeinen peluri on alkanut yhden tai muutaman ihmisen innosta, joilla ei ole vielä ollut paljon hävittävää. Todennäköisesti näidenkin toimijoiden kohtalo on aikanaan aivan sama kuin muilla toimijoilla.

Kollegani kysely uusien välineiden käyttöönoton edistämisestä organisaatiossa edustaa mielestäni kapinallisuutta. Kevätsalo ei käyttänyt suotta sanaa kapina, muutosprosessi on kipeä ja kova, jossa kolisee ja paukkuu jonkin aikaa ennen kuin uusi otetaan vastaan. Ehkä vähemmin kivulias tie on lähteä rakentamaan tyhjästä. Tehdä irtiotto ja rakentaa siellä, mistä löytyy se ryhmä joka kokee ettei ole liikaa menetettävää ja näkee uuden mahdollisuutena. Luodaan seuraava sukupolvi.

Kirjoittelin viimeksi siitä miten sosiaalisesta mediasta on tullut paikka ihmisten puheissa. Tämä havainto perustui aikuisten maailmaan ja siten siinä  jäi jotain huomaamatta. Valmistelen parhaillaan erästä kyselyä, jossa on tarkoitus kysellä myös lapsilta sosiaalisen median käytöstä ja siitä mitä he näkevät siinä tulevaisuudessa. Kohderyhmäläisiä löytyy omasta kotoa seitsemän vuotias poika ja kymmenen vanha tyttö.

En ole koskaan tuputtanut lapsilleni erityisesti tekniikkaa tai muitakaan oppeja sen suuremmin. Kasvatus on perustunut paljolti arvojen välittämiseen sekä itsetunnon kasvun tukemiseen. Muuten kaikki onkin pitkälti mennyt lapsen omien, tiuhaan vaihtuvien, mielenkiinnon kohteiden mukaan ja sen mitä milloinkin on ollut ajankohtaista. Tästä syystä en ole kovasti yrittänyt myöskään kertoa sosiaalisesta mediasta tai muusta, mikä minua polttelee ellei he ole sitä suoraan kysyneet.

Testasin keskustelemalla molempien lasteni kanssa erikseen tietokoneiden käytöstä ja netistä sun muusta. Molempien lasten vastauksissa korostui se miten niin tietokone, netti kuin softatkin ovat vain välineitä. Ne ovat osa luonnollista ympäristöä missä toimitaan. Ennen kaikkea oleellinen piirre puheessa oli, miten näiden välille ei rakennu mitään eroja. Kone on netti ja netti on kone. Koneella voi yhtä lailla tulostaa kuin pelata tai jutella kavereitten kanssa. Toiminta ohjaa ajattelua, ei se millä se tehdään tai miten se tapahtuu.

Tyttäreni 4. luokkalaisena osoitti jo pieniä merkkejä koulun vaikutuksesta. Hän osasi mainita että nettiä voi käyttää tiedonhakemiseen. Vaikkakin hän on googlannut jo useamman vuoden, asian tällainen esittäminen kuulosti opetetulta isän korvaan. Hän on myös käyttänyt vähän meseä ja pelaa pelejä verkossa. Näitä hän ei varsinaisesti liittänyt osaksi nettiä, vaan ehkä hieman vaivautui kun yritin lempeästi kysellä käyttääkö hän omasta mielestään nettiä kun hän on mesessä.

Omat lapset ovat aina eläneet ympäristössä, jossa on tietokoneita, netti ja älypuhelimia. Heille netti ja nämä välineet ovat vähän sama kuin aikuisille on sähkö, viemäröinti tai vaikkapa kaukolämmitys. Ne vain on. Tästä näkökulmasta katsottuna kysymykseni oli aivan älytön ja korni. Niin netin kuin sosiaalisen median toimintatapojen kohtalo on pian vain olla. Ehkä hyvä niin.

Olen puhunut monesti avoimuudesta. Se on teema, johon huomaan päätyväni omassa ajattelussani kerta toisensa jälkeen. Tyypillitästä tälle on myös se, miten huomaan lähestyväni sitä niin monesti uudesta näkökulmasta. Löysin viime viikonvaihteessa itseni tilanteesta, joka tuntui minulle aivan liian tutulta. Olen jälleen noudattanut samaa vanhaa kaavaa.

Kun elämässäni alkaa tapahtua liikaa pienen ajan sisässä, on minulle luontainen ratkaisu tehdä enemmän. Teen enemmän ja saan aikaiseksi, mikä puolestaan synnyttää lisää uusia asioita mitkä saavat minut tekemään yhä enemmän. Tästä seuraa että luovun liikunnasta, jotta aikaa riittää selvitä kaikesta mitä pitää tehdä. Pian huomaan ettei tämäkään riitä, vaan alan varastaa paloja yöunistani. Jossakin vaiheessa havaitsen nukkuvani satunnaisesti ja ajan jolloin silmäni on auki täyttää tekeminen. Järjellä ajatellen, ei tunnu kovinkaan yllättävältä, että tästä seuraa se että kaikki tekeminen puuroutuu.

Avoimuus on jakamista, kuulemista, kasvamista ja kohtaamista. Olen monesti jäänyt miettimään sitä, missä vaiheessa olemme valmiita kohtaamaan itsemme? Olemmeko valmiita kohtaamaan omat heikkoutemme? Heikkoudet määrittää käänteisesti myös meidän vahvuudet. Olemmeko valmiit hyväksymään omat vahvuutemme suhteessa toisien heikkouksiin? Tai jos vain pysymme itsessämme, niin olemmeko me valmiit tunnustamaan muille oman heikkoutemme tai olemmeko valmiit jopa valmiit nauramaan omalle rajallisuudellemme?

Ehkä suhde avoimuuteen rakentuukin sitä kautta että olemme valmiita kohtaamaan oman vajaavaisuutemme ja manööverimme – itsemme kokonaisena. Sitten kun olemme valmiit kohtaamaan itsemme, niin me olemme valmiimpia kohtaamaan myös toiset ja kuulemaan heitä. Ehkä tätä kautta voi syntyä vasta aito vuorovaikutus. Liian monesti törmää siihen että projisoimme oman heikkoutemme toisiin omina odotuksinamme, sen sijaan että olemme valmiita ottamaan suoran suhteen ympäristöömme. Vasta suoran suhteen kautta syntyy avoimuus ja avoin vuorovaikutus.

Ihmisenä olo on itsessään ristiriitaista. Siihen kuuluu kaipuu tasapainoon ja samalla viehätys ja uteliaisuus uudesta, nykyistä järjestystä rikkovasta. Suhde paljoon tekemiseen on selvästi minulle asia, jonka kanssa en ole tasapainossa. Se on selvä oppimisen paikka. Miten luon suhteen siihen että on paljon velvollisuuksia, mutta myös asioita jotka kiehtoo ja  missä näkee mahdollisuuksia. Samalla olen perheen isä, mikä itsessään on jo velvollisuus ja täynnä muita tärkeitä ja arvokkaita asioita. Haluan myös opiskella. Mistä löytyy tasapaino? Melkoinen haaste tai ainakin henkilökohtaisen oppimisen paikka. Lapinlahden lintujen resepti niille, jotka eivät ole balanssissa on hankkia Kiinanbalanssikoira. Sattuuko kukaan tietämään mistä niitä saa?

Ei aiheeseen liittyviä merkintöjä.

Olen poistanut tänään blogistani 28.7. kirjoittamani merkinnän merkinnän Onnellisen lapsuuden tragedia. Koitan kuvata tässä parhaani mukaan tähän johtaneita syitä ja myös sitä taustaa, mistä merkintä syntyi.

Uskon syvästi avoimuuteen yleensä. Se ei ole itsessään mikään autuus ja ratkaisu kaikkeen, mutta se on selvästi parempi vaihtoehto kuin sen vastakohta – suljettu toimintatapa mikä on vielä varsin vallitseva toimintatapa kulttuurissamme. Pyrin omalla tekemiselläni edesauttamaan maailman muuttumista avoimemmaksi ja myös oppimaan itse toimimaan sen ehdoilla. Yhteisissä asioissa verkko on tässä erityisen tärkeä väline tukemaan avoimuutta ja avointa vuorovaikutusta.

Olen kirjoittanut blogissani ennenkin avoimuudesta ja sen monisyisyydestä. Avoimuus on pyrkimys mikä kattaa jakamisen, kuuntelun ja myös oppimisen. Avoimuus vaatii kohtaamista ja empatiaa. Minulle oleellinen osa myös omaa avoimuuden edistämistä ja sen tutkimista on olla siinä itse oma persoonana mukana. Se että puhuisin avoimuuden puolesta ja samalla en olisin vain kliinisesti verkossa mukana, tuntuu minusta jokseenkin ristiriitaiselta. Se olisi jo askel kohti suljetumpaa maailmaa. Tämä kuitenkin altistaa minut samalla tilanteille, joissa on helppo polttaa näppinsä. Se on kuitenkin osa avoimuutta ja myös oppimista.

Kyseisessä merkinnässäni tein yhden merkittävän eettisen virheen, mitä kadun nyt syvästi. Voin jakaa omaa tarinaani verkossa, mutta tuohon merkintään toin mukaan palan tarinaa toisen ihmisen elämästä ilman hänen suostumustaan. Siihen minulla ei ollut mitään oikeutta. Kyseisellä ihmisellä on täysi oikeus olla tästä loukkaantunut. Olin tälle asialla täysin sokea sitä kirjoittaessani ja pakko myöntää että näin oli vielä monta päivää kirjoittamisen jälkeenkin. Olen tästä syvästi pahoillani ja kadun nyt tekoani.

Häpeä ei ole miellyttävä tunne, mutta sitäkin merkityksellisempi ja tärkeä. Se tunne muistuttaa ansaitusta oppitunnista, minkä kanssa olen nyt itse tämän viikonvaihteen paininut. Tämä on merkittävä osa oppimista olemaan, henkistä kasvamista.

Minua on jo vuosia vaivannut se ahdistus mitä näen ympärilläni yksittäisissä opettajissa, opiskelijoissa ja muissa työpaikoissa. Kuormittuminen tuntuu olevan iso osa jokaista työpaikkaa alasta riippumatta. Myös moni nuori opiskelija kärsii stressistä ja mielenterveysongelmista tänä päivänä. Haluan löytää ja ymmärtää niitä vaikuttimia, mistä tämä kaikki kumpuaa. Oma kokemukseni on että kaikki ihmiset pyrkivät pohjimmiltaan hyvään ja pyrkivät tekemään oikein. He ovat älykkäitä ja järkeviä, silti ahdistus on varsin yleistä, mikä näkyy niin mediassa kuin arjessakin.

Kyseisen merkinnän keskustelussa minulta kysyttiin mitä minulle on perinteinen opettaja. Mielestäni siinä ei ole kyse mistään, mikä on sidottavissa yksittäiseen ihmiseen. Meissä on olemassa vain jäsenyysasteita perinteiseen ja uuteen opettajuuteen. Perinteinen ja uusi ovat luonteeltaan siis enemmän stereotyyppejä – abstraktioita jotka kuvaavat tiettyjä toimintatapojen joukkoja.

Perinteinen opettajuus sitoutuu mielestäni niihin elementteihin, mitkä luovat valvovaa ilmapiiriä kuten Eira Korpinen kuvaa. Sitä ohjaavat säännöt, opettajajohtoisuus, moralisointi, totteleminen, oppilaiden luokittelu ja kaavamainen käyttäytyminen. Uusi opettajuus luo vahvemmin humaanista ilmapiiriä, missä korostuu henkilökohtaisuus, joustavuus, yksilön arvon kunnioittaminen, itsekuri ja osallistava päätöksenteko. Niin opiskelijaa kuin opettajaakin kohtaan.

Yksi keskeinen, empiirinen havaintoni mikä minussa vahvistaa sitä kuvaa ettei nämä ole esim. yksittäisen opettajan piirteitä on se miten verkko tuntuu tuovan meissä luonnostaan enemmän humaanisen ilmapiirin toimintatapoja eikä siellä esiinny samanlaista ahdistusta. Jos havaintoni on oikeansuuntainen, tämä johtaa mielestäni luonnostaan kulttuurillisiin ja kontekstiriippuvaisiin selityksiin asioille.

Tämä on johtanut minut ajattelemaan että vaikuttimet ovat jossakin paljon syvemmällä kuin mitä voidaan arkisella havainnoinnilla tehdä. Tällä hetkellä uskon siihen että kyseessä on kulttuurinen törmäys jonka taustalla on käynnissä oleva raju yhteiskunnallinen muutos. Kyseessä on joukko asioita, jotka ovat meidän tämänhetkisen arkijärjen ulkopuolella. Ehkä ratkaisun avaimet ovat tuossa verkon ja lähimaailman välisessä erilaisissa toimintakulttuureissa. Ehkä me pystymme niitä peilailemalla saaman riittävää ymmärrystä, jonka avulla voimme alkaa muuttaa toimintatapojamme ja ehkäpä siten se ahdistuskin voi alkaa lieventyä. Kyseinen merkintä pyrki kuvaamaan tätä kulttuurista myllerrystä, kuvaamalla yhden idean siitä, millaisista asioista tämä kaikki voi kummuta. Se oli kuitenkin kuitenkin pyrkimys väärällä tavalla kuvata tärkeää asiaa.

Pyrkimys hyvään ei tee oikeutusta vetää siihen mukaan muita ihmisiä. Ei varsinkaan näin syvällä tasolla. En ole varmasti ensimmäinen ihminen joka satuttaa pyrkimällä hyvään. Silti se on erittäin hämmentävää ja raskasta kohdata itsessään. Ehkä oman itsensä kohtaaminen onkin niitä kaikkein vaikeimpia asioita. Tuskallista, mutta tarpeellista yksilön kasvun ja myös avoimuuden näkökulmasta. Suljettu tie tästä eteenpäin olisi lähteä hakemaan oikeutusta hyvästä pyrkimyksestä jatkaa omaa toimintatapaansa. Itse katson kuitenkin parhaaksi jatkaa sillä tiellä mihin uskon ja löytää oikeat keinot edetä.

Olen poistanut tämän merkinnän. Selitän tähän johtaneita tekijöitä merkinnässä: Nyt meni metsään pahemman kerran.

Luin eilen varsin järkyttävän uutisen Etelä-Afrikassa tehdystä tutkimuksesta, jonka perusteella neljäsosa etelä-afrikkalainen miehistä on syyllistynyt raiskaukseen. Guardianin artikkelissa tutkija viittaa ilmiön liittyvät afrikkalaiseen ideaaliin miehuudesta. En voi sanoa tuntevani Etelä-Afrikkaa enkä edes tutkimusta syvemmin jotta voisin ottaa asiaan syvemmin kantaa. Median pohjalta saamani kuva kansan suhteesta esim. nykyiseen presidenttiin Jacob Sumaan ei anna kovin lupaava kuvaa kulttuuriympäristöstä. Miehen vauhtia ei tunnu hillitsevän korruptio eikä -raiskaussyytteet. Osa jopa kannatti Sumaa niin paljon raiskausoikeudenkäynnin aikana että osoitti mieltään kadulla hänen puolestaan. Vaikuttaa melko asenteelliselta toimintannalta vai kertooko tämä enemmän kulttuurista ja vallitsevasta ilmapiiristä?

“Tunteet eivät ole sokeita voimia, jotka väkivalloin valtaavat meidät, vaan käyttäytymismuotoja, jotka me tarkoitukselliesti valitsemme”
– Jean-Paul Sartre

Tieto Etelä-Afrikan tilanteesta jätti minut miettimään. Voimaantuminen on ollut minulle aina positiivinen sana. On aika pysäyttävää huomata, miten raiskaamista on mahdollista tarkastella yhtälailla voimaantumisen kautta, kuten tutkimuksessa todetaan sen olevan osa miehuuskuvaa. Tässä voimaantuminen on kaikkea muuta kuin positiivinen asia. Natsi-Saksan vallan aikaan Jean-Paul Sartre kirjoitti Ranskalaisille tarinan Lucier Fleurierista. Lucier eli maailmassa joka oli monella tapaa epävakaa ja epämiellyttävä paikka. Hän pääsi eroon omasta järkyttyneisyydestään, onnettomuudestaan ja epävarmuudestaan antamalla itselleen luvan vihata juutalaisia. Vihan tunne vahvisti peitti alleen heikkouden tunteet.

Sartren ajatus on mielestäni varsin terävä. Hän kuvaa asian ihmisen omana valintana. Valinta on päätös, millä ihminen ottaa itselleen oikeutuksen toimia toista kohtaan vahingoittavalla tavalla tunteakseen itsensä vahvaksi. Etelä-Afrikan tapauksessa Satren logiikalla voimaantuminen tulee oman miehisyyden pönkittämisestä ottamalla vallan omiin käsiinsä. Guardianin jutusta syntyy vielä kuva siitä että sille on kulttuurinen lupa, vähän samaan tapaan kuin Sartren natsi-saksan aikaisessa maailmassa oli lupa käyttää mielivaltaista julmuutta kokonaista kansanryhmää kohtaan.

Onko meidän kulttuuri tämän yläpuolella?

Omat arjenhavainnot puhuvat ainakin toista. Meillä ei ole olemassa samassa mittakaavassa tapahtuvaa mielivaltaa toisia ihmisiä kohtaan, mutta samat mekanismit vaikkutavat meihinkin. Miehen ja naisen välinen ero on yksi paikka missä huomaan törmääväni tähän ajattelun yhä uudestaan. Vanhempieni sukupolvessa moni mies toimi varsin autoritäärisesti omassa perheessään. Miehellä oli enemmän oikeuksia kuin naisella. Naiselle jäi paikka sopeutua perheen normeihin, mitä myös ympäröivä yhteiskunta tuki. Avioliitto oli pyhä instituutio yhteiskunnassa, mikä näkyi korkeana kynnyksenä puuttua perheen asioihin ja esimerkiksi yleisenä suhtautumisena yksinhuoltajaäiteihin tai aviottomiin lapsiin.

On ollut mielenkiintoista huomata, millaisia ketjuja näistä malleista syntyy sukupolvien välille. Olen saanut huomata oman sukupolveni naisissa oman ryhmänsä, jonka käyttäytymismalli on hyvin lähellä sitä mitä esim. oma isäni toteutti aikanaan. Se perustuu malliin määrittää mitä mies on ja tämä oikeuttaa ottamaan itselleen eri oikeuksia toimia haluamallaan tavalla. Vastaani tulleet tilanteet ovat olleet välillä varsin räikeitä, joissa mm. on kerrottu kirkkain silmin miten naiset saavat jakaa miestensä henkilökohtaisia asioita keskenään, koska naiset ovat sellaisia. Heidän mielestään kuitenkaan miehillä ei ollut samaa oikeutta. Paljon räikeämpiäkin perustelua on tullut vastaan, mutta niitä ei varmaan tarvitse tässä käsitellä. Tarkemmin keskusteltuani nämä  perustelut ovat pohjanneet meidän isiemme rikkomuksiin naisia kohtaan. Nämä kaveruussuhteet ovat luonnollisesti kuihtuneet pois, mikä on varmaankin aika luonnolista. Eihän tällainen jätä toiselle tilaa, ellei halua alistua toisen maailmankuvaan joka ei ole tasa-arvoinen.

Vaikka omat räikeimmät kokemukseni siviilissä kohdistuvat tämän päivän oman sukupolven naisiin, en väitä etteikö sama logiikka olisi läsnä yhtälailla osassa miehiäkin. Facebookin rasistiryhmät on helppo mallintaa tämän saman logiikan kautta. Työelämässä vastaavaa logiikkaa olen kohdannut lähinnä miehiltä. mm. oma ex-työnantajani lausui aikanaan henkilökunnalle: “minulla ei ole minkäänlaista työllistämisvelvoitetta, kannan vain yrittäjän riskin”. Tällä hän oikeutti itselleen varsin mielenkiintoisen tavan hallita henkilöstöä, mikä näkyi niin kaikessa toiminnassa kuin toimimattomuudessakin.  Emme me ole ihmisinä sen kummempia kuin mitä viime vuosisadan alun ihmiset olivat.

Tässäkin ajassa kohtaamme epävarmuutta

Yhteiskunta on varsin rajussa muutoksessa ympäristömuutosten, globalisaation, laman ja verkon myötä. Tällaisena aikana on helppo uskoa että on olemassa normaalia enemmän ihmisiä, jotka hakevat voimaantumista jotakin kautta. Uskon että tämä aika on erityisen otollinen kaikenlaisille ääriliikkeille. Mitä ihmisen pitää tunnistaa, että hän osaa hakea voimaantumisen positiivisella tavalla?

Vapaudessa piilee  vastuu. Vapaan ihmisen on itse kannetta vastuu omista päätöksistään ja mikä vielä raskaampaa – hänen pitää myös tehdä itse päätöksensä. Ehkä tällä on oma syynsä miksi, ihminen niin monesti taipuu ryhmän mielipiteeseen vaikka näkisikin siinä jotain missä ei ole samaa mieltä. George W. Bushin hallinto käytti tätä melko pitkään mestarillisesti hyväksi ajaessaan omaa oikeutustaan maailmanvaltiaana.

Tulevaisuudentutkijat aloittivat puheen tulevasta murroksesta teollisesta yhteiskunnasta tietoyhteiskuntaan joskus 90-luvun alussa. Nyt ei enää kukaan tunnu epäröivän, olemmeko murroksessa. Se on täällä. Verkon mukanaan tuomat uudet toiminnan mahdollisuudet ovat täällä pysyvästi eikä sitä kehitystä voi enää estää. Tästä seuraa väkinäinen tarve oppia uusia taitoja ja tapoja toimia.

“Aloittelijan mielessä on paljon mahdollisuuksia, mutta asiantuntijan vain muutama”
– Shunry Suzuki

Oppimiseen kuuluu aina epävarmuuden tila. Se ettemme osaa jotain kertoo siitä, ettei se ole meidän hallittavissa. Ehkä paras mahdollisuus ihmiselle kasvaa ihmisenä on ottaa suhde tähän tilaan. Meidän pitäisi vanhempina opettaa lapsiamme tunnistamaan sen tilan luonne. Tai ehkä paremminkin auttaa heitä pitämään siitä kiinni. Pitää oppia tuntemaan että tuo epävarmuus on osa kehittymistä ja täysin luonnollinen tila, mikä tulee aina vastaan kun tarvitsee oppia jotain uutta. On myös tärkeää  oppia tunnistamaan, milloin oma toiminta perustuu omavaltaiseen oikeutukseen ja milloin se on terveellä pohjalla, jossa asia kestää tarkastelua myös ulkoa käsin.

Mielestäni oikea voimaantuminen tulee oppimisen kautta, jossa yksilö kasvaa ihmisenä itsestään ulos päin, myös muista vastuuta kantavaksi yksilöksi. Lucier Fleurierin tapa hakea oikeutusta ei tätä ole. Vastuuttomuus ja ymmärtämättömyys ovat kuitenkin asioita jotka ovat helppo jakaa ryhmässä, mikä tukee tällaista negatiivista voimaantumista. Tällainen voimaantuminen ei ole avointa, vaan toisia ääniä pois sulkevaa. Ehkä se on keskeinen ero negatiivisen ja positiivisen voimaantumisen välillä.

Marja-Liisa Viherä kuvasi väitöskirjassaan kymmenen vuotta sitten kolme tekijää tai edellytystä, mitkä määrittävät miten ihmiset valmiudet ottaa haltuun uusia välineitä ja toimintatapoja, kuten uutta tekniikkaa.

Nämä tekijät ovat pääsy (Access), osaaminen (Competence) ja motivaatio (Motivation). Välineiden käyttöön tulee olla pääsy – ne olla käytettävissä. Uudet välineet edellyttää tietynlaisia perustaitoja ja ennen kaikkea uudenoppimiselle pitää olla olemassa jokin merkitys, mikä motivoi oppimaan uutta. Viherän on jaottelu mielestäni  on edelleen hyvä jaottelu ja ajankohtainen.

Jos haluamme auttaa ihmisiä ottamaan haltuun uusia sosiaalisen median toimintatapoja, tulee meidän tukea ihmisiä näillä kaikilla osa-alueilla. Jos käyttäjällä on käytettävissään tietokone ja netti, kuten suurimmalla osalla jo on, ei pääsystä synny ongelmaa. Sosiaalisen median työkaluja on tarjolla runsain mitoin ilmaiseksi. Tosin haasteeksi voikin nousta se mistä valita, mikä vaatii osaamista ja tietämistä.

Osaaminen sosiaalisen median suhteen kattaa joukon taitoja: tekstinkäsittely ja muut mediataidot yleensä, tietoa käytössä olevista välineistä, tekniikoista ja tiedonkäsittelytavoista ja niiden mahdollisuuksista, systeeminen hahmottaminen mitä liittyy tietoverkkoon ja yleensäkin tietotekniikan perustaidot. Nämä ovat kaikki opittavassa koulutuksella tai ilman. Ainakin silloin kun käyttäjällä on jokin motivaatio tähän.

Motivaatio on varmaankin yleensä se haastavin pala tässä kakussa. Minulla motivaatioksi alunperin riitti luontainen uteliaisuuteni uusiin asioihin ja kiksit siitä kun oppii uutta. Kaikki eivät ole kuitenkaan sellaisia kuten miten, ehkä hyvä niin. Monelle sosiaalinen media jäsentyy edelleenkin tekniikkana ja jonkinlaisena dystopiana, ilman että osataan nähdä tekniikan yli sosiaalisen median todelliseen luonteeseen ja toimintatapoihin. Mistä ihmiset sitten syttyvät?

Kuulin tänään vanhan tarinan eräästä paikallisesta koulusta. Noin parikymmentä vuotta sitten kyseisellä yläasteella oltiin ottamassa ensimmäistä atk-luokkaa käyttöön. Tuolloin eräs opettaja, joka oli jäämässä pian eläkkeelle, ehdotteli rehtorille ettei hänen enää tarvitsisi tähän uuteen juttuun tutustua. Rehtori oli vastannut hänelle hieman kierrellen antamatta suoraa vastausta ja asia jäi näin vähälle huomiolle.

Muutaman viikon kuluttua opettaja löytyi kuitenkin uudesta atk-luokasta illalla koneen äärestä. Hän oli kirjoittamassa omalle kotoa pois muuttavalle pojalleen ruokareseptejä koneella. Opettajaa ohjasi huoli oman pojan selviytymisestä, kun hän lentää pesästä. Jostakin syystä hän oli nähnyt uuden tietokoneen mahdollisuutena näiden reseptien tuottamiseen jälkeläiselleen.

Henkilökohtaiset merkitykset harvoin paljastuvat toisista ihmisistä suoraan. Pitää osata kuunnella ja seurata toisia ihmisiä, jotta voi löytää sen mistä se imu kullekin ihmiselle uusien asioiden haltuunottoon tulee. Taitaa olla niin että se motiivi tulee jostakin jostain aivan muualta kuin, mitä itse odottaisimme. Ehkä onkin tärkeää erityisen tärkeää muistaa kohdata toiset ihmiset sellaisena kuin he ovat. Ei sellaisina kuin minä olen.

"I have no special talents. I am only passionately curius" - Albert Einstein

Minulla on ollut onni olla paljon tekemisessä ihmisten kanssa, joita yhdistää luontainen uteliaisuus ja innostuminen uusista asioista ja erilaisista kokeiluista. Mielestäni Sometun keskeinen liimatekijä on juuri tässä – sometulaiset saavat jakaa uteliaisuutensa ja innostuksensa ihmisten kanssa saaden toisiltaan vastakaikua. Ihmiset hakeutuvat luonnostaan sellaiseen ympäristöön, mikä hyväksyy heidät.

Olen jo pitkään ihmetellyt, mihin oppimisen ilo häviää niin monesta meissä. Jokainen näkee sen lapsissa, miten aidon uteliaita he ovat kaikesta mitä ympärillään tapahtuu. Jostakin syystä aikuisten maailmassa tästä uteliaisuudesta ja innostumisesta tulee joidenkin mielestä rasite. Utelias ja innostuva ihminen halutaan rauhoittaa jaettuun apatiaan ohjaamalla kehitysmielinen takaisin realistien ryhmäkuriin. Kuitenkin oppiminen, joka yleensä parantaa meidän hyvinvointia, lähtee tietystä uteliaisuudesta.

Huomaan itse turhautuvani monesti siitä, kun huomaan että pystyisin auttamaan tekemään asiat helpommin, mutta toinen ei ole valmis vastaanottamaan ajatuksia. Moni meistä sulkee uudet mahdollisuudet pois milloin milläkin perusteella. Onneksi mukaan mahtuu myös paljon onnistumisia. Ajan myötä oppii myös valitsemaan reittejä, joiden kautta voi välttää ainakin osan näistä torjunnoista. Aina mahtuu kuitenkin joukkoon tilanteita, missä muutoksen pitäisi lähteä yksilöstä itsestään.

Mitä voimme tehdä niiden ihmisten hyväksi, jotka eivät ole valmiita ottamaan mahdollisuuksia vastaan vaikka ne varmasti helpottaisivat heidän elämäänsä? Perusedellytys ottaa uusia toimintatapoja omassa työssään tai muuten elämässä on olla vastaanottavainen. Tämä käytännössä tarkoittaa sitä että pitää löytää jokin kanava, mitä toinen kuuntelee tai sitten ihmisen pitää itse herätä tunnistamaan itsessään niitä mekanismeja, joilla sulkee itseltään ovia edestään.

Olen päättänyt kirjoittaa useamman blogimerkinnän sarjan haasteista, mitä olen itse kohdannut tilanteissa, missä olen ollut tarjoamassa uusia toimintatapoja yhteiseen käyttöön eri foorumeilla. Yleensä nämä uudet toimintatavat, minkä käyttöönoton kanssa olen paininut ovat liittyneet sosiaalisen median toimintatapoihin ja välineisiin. Tarkoitukseni ei ole syyttää tai kohdistaa tätä kenellekään. Osa näistä mielenmuureista on sellaisia, mitkä olen saanut puhkoa myös henkilökohtaisesti.

Omat reaktiomme eri tilanteissa, suhtautumisemme asioihin ja toimintatapamme yleensä ovat monesti kulttuurisesti opittuja tai tunneperäisiä. Luomme tavallaan itse muureja ympärillemme. Nämä muurit ovat luonteeltaan pirullisia. Me emme juurikaan tunnista niitä itsessämme, vaan turhan usein ne ovat meille itsellemme täysin kätkettyjä. Yksi hyvä tapa  näiden muurien – edistymisen lukkojen purkaminen lähtee niiden tunnistamisesta. Tunnistamisen tueksi asiat on taas hyvä kuvata.

Oletko joskus huomannut autolla ajaessasi, että et muista mitään yksityiskohtaa viimeiseltä kolmeltakymmeneltä kilometriltä? Minulle on käynyt näin usein. Se liittyy varmaankin siihen, että olen joutunut ajamaan autolla paljon. Normaali havainnointi ympäristöstä ja autonhallinta alkaa olla niin selkärangassa, ettei näistä jää enää muistijälkiä ja mielen täyttää muut asiat.

Kun katselee omaa arkea, on sieltä helppo huomata paljon tapoja ja rutiineja. Otan vitamiinit heti ensimmäisenä aamulla, pistän aina avaimet taskuun kun lähden ulos, kuljetan läppärilaukussa aina kaikkia siihen ja puhelimeen liittyviä välineitä ja säilytän avaimia aina samassa paikassa. Suojelen itseäni rutiineilla. Rutiinit ja tavat tekevät maailmasta hallittavan.

Vuosien mittaan, olen omassa työssäni saanut havaita useita kertoja, miten nämä samat rutiinit joita tarvitaan estävät samalla uusien tapojen esiinmarssin. Usein meitä vaivaa työelämässä kiire tai ainakin kiireentuntu, josta kirjoitin omaa pohdintaani aikaisemmin. Kiire on tilanne, mikä vahvistaa taipumustamme takertua niihin toimintatapoihin, jotka on jo vahvasti omaksuttu ja niihin liittyy paljon rutiininomaista tekemistä. Yksinkertaisesti tässä tilanteessa ihminen ei tunnu olevan valmis ottamaan mitään vastaan toisista tavoista, vaikka ne voisivat helpottaa tätä kiirettä.

On olemassa kuitenkin yksi ryhmä, joka tuntuu olevan aina kiinnostunut uusista mahdollisuuksista. Sillä ryhmällä ei näytä olevan mitään yhteistä ikää tai taustaa. Nämä ihmiset ovat sellaisia, joilla on se jokin ihme pilke silmäkulmassa ja luontainen uteliaisuus kaikkiin uusiin asioihin. Tästä kirjoitin aikanaan tai oikeastaan sen puutteesta, koko blogin ensimmäisessä blogimerkinnässäni. Myöhemmin minulla on ollut ilo tutustua useisiin tämänlaisiin uteliaisiin ihmisiin Sometu-verkoston kautta.

Samassa työyhteisössä pidempään työskenneltyä on mielenkiintoista katsoa asioiden kehittymistä taaksepäin. Kun uudet mallit tulevat tarjolla ensimmäistä kertaa, ne yleensä aina hylätään järjestelmällisesti ja kielletään kiireen, hypen tai minkä nojalla milloinkin. Yksinkertaisesti ei haluta edes kuulla uusista mahdollisuuksista. Samat asiat tulevat esiin ajan mittaan eri suunnilta ja alkavat kypsyä mahdollisiksi tavoiksi toimia. Tällä hetkellä näyttää siltä että uusien toimintatapojen käyttöönottosykli on hieman asiasta riippuen kahdesta kolmeen vuoteen. Tämäkin vain osalla käyttäjiä.

Ei keksitty meillä!

Ari Turunen on kirjoittanut mainion kirjan: Ei onnistu! – vastustamisen kulttuurihistoriaa. Hän kertoo riemukkaalla tavalla miten uusien asioiden vastustaminen on ihmiskunnalla veressä. Kirja on suositeltavaa luettavaa kaikille, jotka koittavat juurruttaa uusia tapoja toimia arkeen. Viimeistään tätä kirjaa lukiessaan, tajuaa ettei ole yksin ongelmiensa kanssa. Samalla on helppo hyväksyä se että tämä kaikki vastustaminen on jotain kovin inhimillistä – osa ihmisyyttä.

Yksi Turusen vastustamisen peruste on ettei idea ole keksitty meillä. Tämän huomaa itsekin hyvin arjessa. Tapoihin toimia sisältyy monesti omistajuus. Itse en näe sille tarvetta, mutta näin se vain tuntuu olevan. Dale Garnegie, puhuu tästä jenkkimyyntityyliin asioiden myymisestä niin että antaa toisten itse keksiä tarjotun idean. Eräänlaisena manipulointina siis.

Asioiden siirtyminen käytäntöön tulee yleensä eri ihmisten toimesta ja eri omistajuudella, kuin millä ne ovat ensin esitetty. Tapa toimia tai ratkaisu tulee tavallaan uutena ja omana asiana esille. Tämä ei ole oikeastaan mikään huono asia työyhteisön kannalta. Silloin omistajuus on mukana. Oleellista on että paremmat tavat toimia rantautuvat arkeen ja kehittävät työyhteisöä. Ehkä vievät hitusen sitä kiireentunnettakin pois.

Tämä ajatusketju on vielä kesken. Todennäköisesti palaan tähän vielä uuden merkinnän kera. Mietin miten voin omalla toiminnallani tukea sitä että ihmiset uskaltavat päästää hetkeksi irti rutiineista. Heittäytyä oppimisen pariin ja katsella taas niillä uteliailla silmillä uusia mahdollisuuksia. Miten voin tukea sen omistajuuden syntyä, joka saa toisen tuntemaan helpottavan työtavan omakseen?

Olin keskiviikkona kouluttamassa bloggaamisen perusteita OPH:ssa. Mukava keikka kaikin puolin. On aina innostavaa, kun vastaan tulee ryhmä joka on aidosti kiinnostunut aiheesta. Hyvän ryhmän työskentely tuntuu joskus suorastaan hieman rikolliselta – siitä saa itse niin paljon itselleen, vaikka tekee työtä rahallista korvausta vastaan.

Itseäni miellytti erityisesti miten juttu rakentui. Aihe on minulle enemmän kuin tuttu ja voin luottaa omaan tietämykseeni asiassa. Oli helppo heittäytyä toimimaan tavalla, jossa rakentaa jutun pitkälti ryhmän kanssa, ilman odotuksia turhan tiukasta raamituksesta. Käytin osittain valmista materiaalia sekä tuotin hieman uutta juuri tätä ryhmää varten. Julkaisin aamupäiväin puheevuoron kalvot slidesharessa edellisenä iltana, mutta muokkasin niitä vielä edellisen puhujan Christian Lupanderin puhuessa.

Lupander piti mielestäni hyvän puheenvuoron, mikä alusti omaa osuttani mainiosti. Muokkasin esitystäni muuttelemalla järjestystä ja hieman vielä sisältöäkin hänen nostamien asioiden sekä yleisökommenttien pohjalta. Tällä pystyin räätälöimään osuuttani tavalla joka jäsenti hommaa paremmin kurssilaisien kannalta. Mielestäni nämä jutut ovat juuri parhaillaan, kuin voi elää sen hetken mukaan, minkä läsnä oleva ryhmä kokee.

Puheenvuoro oli enimmäkseen dialogia, mikä on aivan mahtava tilanne kun se lähtee liikkeelle. Sitä myös hain ja se toteutui. Kiitos hyvälle koulutusporukalle. Ei haittaa lainkaan että osa esityksen materiaalista jäi käymättä läpi. Pääkohdat käytiin läpi ja lisäksi keskusteltiin niistä aiheista, mitkä porukkaa kiinnosti. Hyvä näin.

Edellisessä merkinnässäni puhuin omasta tittelistäni tai oikeastaan siitä, miten tittelit ovat hölmöjä. Tälläkin kertaa kouluttajan rooli on jokseenkin harhaanjohtava. Koulutinko minä? Jaoin oman osaamiseni tässä asiassa, mutta ryhmä koulutti kyllä hyvin tehokkaasti itseään. Olinko ehkä enemmänkin sparraaja? Toisaalta minulle tämä oli jälleen kerran hyvä paikka kiteyttää omaa ajattelua ja toisaalta siirtää toisten ajatuksia ryhmälle. Jatkossa voin siirtää täällä syntyneitä keskusteluja muihin koulutuksiin ja foorumeihin. Pitäisikö titteli ollakin pölyttäjä?

Yhtä kaikki. Oppimisprosesseja, niin ryhmän kuin omiakin on kiva seurata. Mielestäni esityksen kalvot paranivat pitkälti yleisön ansiosta. Suuri kiitos vain kaikille. Nyt verkossa oleva kalvosarja ei ole se mikä oli esillä koulutuksessa. Se on lähes sama, mutta sitä on parannettu päivän keskustelun pohjalta.