Olen joutunut todistamaan varsin yllättävää episodia verkossa viime päivien aikana. Tarina alkoi osaltani, kun vastaani tuli Antti Heikkilän blogimerkintä. Sisältö oli vähintäänkin järisyttävä. Blogista sain lukea selvinneeni sodasta. Hyvä että sota oli ohi, siitäkin huolimatta, että näytin olevan häviäjien puolella. Tilanne oli jokseenkin epätodellinen. Episodi oli kuin suoraan jostakin Kafkan tarinasta.

Heikkilä kirjoitti blogissaan perustamastaan Dojolaiset.com -yhteistöstä. Omasta vahvasta johtajuudestaan, avoimuudesta, aikuisuudesta, narsistisista ihmistä, uhrauksista, toimivista yhteisöistä ja vaikka mistä. Viestistä kävi ilmi että sometulaiset ovat alkaneet kiusata häntä ja häiritä heidän yhteisönsä toimintaa. Asia korjaantui potkimalla sometulaiset pois yhteisöstä. Se mitä he olivat tehneet tai keitä he olivat olleet jätetään mainitsematta. Verkostossa on tällä hetkellä lisäkseni n. 2800 muutakin jäsentä. Blogissaan Heikkilä kohdistaa syytökset verkoston aikaansaannokseksi. Ei siis kovin suuri yllätys että tämä herätti keskustelua netissä, mm. Qaikussa, mihin itsekin osallistuin.

Tarina jatkui eilen uudella blogimerkinnällä, jossa kerrotaan miten kiusaaminen jatkuu ja sometulaiset ovat jopa luoneet hänen kiusakseen Sometun ning:iin hänelle oman profiilin. Heikkilän suorat syytökset pysyivät varsin yleisellä tasolla. Samaan tarkkuuteen päästään vaikkapa lukemalla iltapäivälehtien horoskooppeja – niistä voi lukea kuka tahansa ihan mitä haluaa uskoa tai tunnistaa. Mistään ei selviä mitä on oikeasti tapahtunut tai kuka on tehnyt mitä. Itse asiassa dojolaisten sivuilta ei edes löydy tarkemmin sääntöjä joita pitää noudattaa jos liittyy yhteisön jäseneksi. Eli jos liittyisin dojolaisiin, en tietäisi mihin sääntöihin sitoudun. Tästäkään ei saanut viitteitä siitä millaisista rikkeistä voisi olla kyse.

Heikkilä painottaa omassa yhteisössään ja blogissan avoimuutta ja aikuisuutta, mutta samaan aikaan esittää aika kovia, yleistäviä syytöksiä. Kun nyt Sometu oli sotkettu asiaan hänen toimestaan ja syytökset tuntuivat vain kovenevan oli aika tehdä jotain. Keskustelunavaukseksi kirjoitin hänen blogiinsa kommentin, jolla tilannetta voitaisiin lähteä purkamaan. Heikkilä ei kuitenkaan ole tähän hetkeen mennessä kommenttia julkaisut. Julkaisen sen nyt tässä:

Pahoittelen vaikutelmaa, joka on syntynyt. Kyseinen Antti-profiili on luotu 10.4.2008. Sometu-verkoston ylläpidosta on lähetetty kysymys sähköpostiin, jolla profiili on luotu. Profiili ei ole toiminut mitenkään Sometu-verkostossa kahden vuoden aikana.

Sometu on avoin yhteisö, jossa on lähes 2800 jäsentä tällä hetkellä. Sometu on verkosto eikä mikään tiukka yhteisö jolla olisi yksi julkilausuma. Toiminta perustuu vapaaseen tahtoon olla mukana. En tiedä ketkä ovat hyökänneet kimppuusi ja mitä pidät kiusaamisena. Itse en ole ollut tyrkyllä Dojolaisiin ja siksikin tämä tuntui varsin hämmentävältä lukea että olen ollut sodassa kannanne.

Puhut avoimuudesta ja aikuisuudesta. Toivon että etenemme juuri näin. Toivon nyt avoimuuden nimissä että tuodaan data pöytään:

a) Kerrot avoimesti verkossa miten sinua on kiusattu

b) Miten Sometu tai Sometulaiset ovat häiriköineet verkostoasi.

Mielestäni tämä on vähintäänkin kohtuullista kun meihin kohdistuu näin suoria syytöksiä.”

Lähetin kommenttini päivällä. Se jäi julkaisematta, mutta sen sijaan Heikkilä oli julkaissut nimimerkki Patrician kommentin myöhemmin samana iltana. Huomattavaa on myös Heikkilän kommentin perään kirjoittama oma toteama:

Onpa tutun tuntuista sisältöä – niin huumorin kuin inhorealisminkin osalta. Miettii miten tästä eteenpäin: ei vastausta, ei apua, ei sympatiaa eikä mitään: kaikkein taitavimmat “floattaaja” joilla on kyky pysyä hiljaa jokainen kerta kun pitäisi osata reagoida, pyytää säälipisteitä silloinkin kun ei kukaan pyydä – nämä pärjäävät. Ovat mestareita siinä, että eivät ainoastaan valehtele tai ole holtittomia koska sitä eivät ikinä ole mutta sen sijaan ovat koko ajan valheellisia eli nostavat kuvitelmia oman putipuhtaan sielunsa kannalta (täyttä poljentaa, muiden poljintaa ja kiusaamista hyvin, hyvin tyylikkäin elkein mutta silti koko ajan poljentaa ja poljintaa; syrjitään ja herjataan ja sitten kun joku asettaa sellaisen käytöksen kyseenalaiseksi ovat vain täysin pulmusia. Minä yököttelen jo kun näen tyypin. Ovat vapaamatkustajia ikävämmästä puolesta maailmaa: ovat oleviaan jotain laupiaita mutta vetävät mitä vaan minne vaan kunhan ei kukaan heitä uhmaa. On siis super taitava kiusaamisen laji ja supertaitavat kiusaajat; ei ole edes paskanpuhujia vaan ovat häijyjä ja välinpitämättömiä sanan oikeassa merkityksessä: ovat ne, joiden mielestä kaikki muu paitsi he itse joutavat jonnekin muualle.

Näitä on paljon maassamme ja uusia tulee kunhan vanhat opettavat kompentessin. Ja sitten typerät ihailevat vielä.

Kiitos tästä – jotenkin lohdutti vaikka samalla olen jo oikeasti käynyt tätä keskustelua ihan riittävästi. Mutta kun siat häiriköivät jatkuvasti.”

Ketähän nuo siat ovat? Kuulunkohan minäkin nyt heihin, kun menin heittämään toisenlaisen kommentin blogiin? Sitä saan tuskin koskaan tietää. Ehkä hyvä niin. Kyllähän tähän maailmaan puhetta mahtuu. Myös nettiin. Itse asiassa se on osa sananvapautta ja kuuluu pakettiin, jos haluamme tukea avointa verkkoa ja avointa yhteiskuntaa. Yksilön vastuu tulkita viestintää kasvaa.

Blogi on avoin viestin vain jos sitä käytetään niin. Blogin ylläpitäjällä on täysi valta päättää mitä viestintää sivuilleen päästää ja mitä sielä julkaistaan. Kaikki perustuu pohjimmiltaan ylläpitäjän etiikkaan. Ylläpitäjä voi aivan vapaasti ruokkia haluamansa suuntaista keskustelua ja vaimentaa toisia näkökulmia. Se on täysin mahdollista, eikä sitä ole kukaan estämässä tai valvomassa. Blogi mahdollistaa vaikkapa täyden diktatuurin ja mielivallan omalla sivustollaan, bloggaajan niin haluatessa. Eettisesti se voi olla arveluttavaa, mutta ei se ole tietääkseni kuitenkaan laitonta. Ainoa tapa valvoa on tämä mitä tässä teen. Herätellään toiset näkökulmat muualla verkossa ja keskustella niistä muualla. Verkossa on aina tilaa myös toisille mielipiteille vaikka jossakin pesäkkeessä niitä ei suotaisikaan.

Heikkilän tapa valikoida viestit sivustolle ohjaa etsimään todellisia motiiveja tälle rähiköinnille jostakin aivan muualta. Ehkä sometulaisilla vain kävi huono tuuri. Voihan se olla että Kielitaiturit-ning tai kuka ties vaikkapa Martat olisi voinut olla samalla tapaa mahdollinen kohde. Tarkempaa motiivia ei voi kuin  arvailla. Minun osaltani tämä on tässä. En enempää puutu, ellei ole pakko.

Kerro kaverille

Viime vuosi on ollut omalla tapaansa hilpeää aikaa sosiaaliselle medialle. Itse arvioisin sen monessa suhteessa sosiaalisen median läpimurtojen vuodeksi. Valtamedioissa alettiin puhua laajasti siitä ja käsite tarttui myös tavallisten ihmisten puheisiin.

Sosiaaliseen mediaan on liitettävissä jo paljon merkkejä hypestä, mikä näkyy mm. hankepuolella parhaillaankin. Tuntuu myös siltä että vähän joka toinen koulutusorganisaatio alkaa tarjota sosiaalisen median koulutuksia.  Kaikessa pitää olla mukana sosiaalinen media, jotta juttu vetää. Itse olen tästä hieman jo harmissani, kun ylikuumeneminen saattaa helposti peittää alleen itsessään hyvän asian. Tällaisesta menosta seuraa helposti krapula joka voi näkyä jatkossa syntyneiden uusien mahdollisuuksien vähättelynä ja unohtamisena joksikin aikaa.

Kuitenkin huvittavinta on ollut itse sosiaalisen median käsitteen jäsentyminen. Käsitteenä se on ollut koko ajan enemmän tai vähemmän liikkeessä. Paras tarjous on ollut ehkä Tarmo Toikkasen ja Eija Kallialan kuvaus, kirjassa Sosiaalinen media opetuksessa, missä se kuvataan “yhteiseksi prosessiksi, jossa yksilöt ja ryhmät rakentavat yhteisiä merkityksiä, sisältöjen, yhteisöjen ja verkkoteknologioiden avulla”. Loppuvuodesta sosiaalista mediaa alettiin liittämään samaksi asiaksi kuin yhteisöllinen media. Tästä käytiin todella runsas keskustelu Sometu -verkostossa. Tämäkään keskustelu ei johtanut mihinkään suureen konsensukseen.

Mutta, mitä sitten tapahtuikaan? YLE:n uutisoinnit olivat ensimmäisiä, joissa itse havahduin kuuntelemaan, miten uutistenlukija viittasi “sosiaalisessa mediassa käytyihin keskusteluihin”. Myös yksittäiset ihmiset alkoivat puhua “menemisestä sosiaaliseen mediaan”, kuten Kitti Forsgård ja Pauliina Mäkelä tekevät tässä Innovaatiojunan ensikohtaamisessaan. Sosiaalisesta mediasta onkin tullut ihmisten puheessa paikka.

Tavalliselle ihmiselle, joka ei ole itsessään sosiaaliseen mediaan vihkiytynyt, sen mieltäminen paikkana on ihan toimiva ratkaisu. Jos haluat keskustella tai tehdä yhdessä, niin on vain järkevää yksinkertaistaa asioita. Sosiaalisen median mieltäminen prosessina tai muuna, on omien mielenkiinnonkohteiden kannalta täysin merkityksetöntä. Se on vähän sama kun insinööri korostaisi sitä mihin auton voimansiirto perustuu ja nimeää auton tämän perusteella, kun sinä vain haluat ajaa ja päästä perille.

Enpä olisi kovinkaan yllättynyt, jos sosiaalinen media käsitteenä luutuisi merkitsemään paikkaa verkossa, jossa ihmiset kohtaavat ja keskustelevat. Huomaan, että ajatus saa itsellänikin hieman niskavillat nousemaan. Tunnistan tuon pienen “insinöörin” heräävän sisälläni. Massat kuitenkin määrittävät sanojen sisällön viime kädessä. Se on folksonomiaa ja joukon viisautta. Massoille on aikalailla sama mitä tälläkin termillä etulinjan propellihatut haluavat viestiä. Ne piirteet mitä me siihen olemme liittäneet, eivät toki häviä mihinkään. Ehkä niitä vain aletaan kutsua eri nimillä.

Kerro kaverille

Us Now -dokumentti on katsomisen arvoinen kokonaisuus. Kyseessä on ohjelma, jossa kuvataan millaisen yhteiskunnallisen muutoksen keskellä elämme. Video löytyy osoitteesta www.usnowfilm.com sekä YouTubesta. Tässä on YouTuben omalta playlistiltäni tehty upotus:

Kerro kaverille

"I have no special talents. I am only passionately curius" - Albert Einstein

Minulla on ollut onni olla paljon tekemisessä ihmisten kanssa, joita yhdistää luontainen uteliaisuus ja innostuminen uusista asioista ja erilaisista kokeiluista. Mielestäni Sometun keskeinen liimatekijä on juuri tässä – sometulaiset saavat jakaa uteliaisuutensa ja innostuksensa ihmisten kanssa saaden toisiltaan vastakaikua. Ihmiset hakeutuvat luonnostaan sellaiseen ympäristöön, mikä hyväksyy heidät.

Olen jo pitkään ihmetellyt, mihin oppimisen ilo häviää niin monesta meissä. Jokainen näkee sen lapsissa, miten aidon uteliaita he ovat kaikesta mitä ympärillään tapahtuu. Jostakin syystä aikuisten maailmassa tästä uteliaisuudesta ja innostumisesta tulee joidenkin mielestä rasite. Utelias ja innostuva ihminen halutaan rauhoittaa jaettuun apatiaan ohjaamalla kehitysmielinen takaisin realistien ryhmäkuriin. Kuitenkin oppiminen, joka yleensä parantaa meidän hyvinvointia, lähtee tietystä uteliaisuudesta.

Huomaan itse turhautuvani monesti siitä, kun huomaan että pystyisin auttamaan tekemään asiat helpommin, mutta toinen ei ole valmis vastaanottamaan ajatuksia. Moni meistä sulkee uudet mahdollisuudet pois milloin milläkin perusteella. Onneksi mukaan mahtuu myös paljon onnistumisia. Ajan myötä oppii myös valitsemaan reittejä, joiden kautta voi välttää ainakin osan näistä torjunnoista. Aina mahtuu kuitenkin joukkoon tilanteita, missä muutoksen pitäisi lähteä yksilöstä itsestään.

Mitä voimme tehdä niiden ihmisten hyväksi, jotka eivät ole valmiita ottamaan mahdollisuuksia vastaan vaikka ne varmasti helpottaisivat heidän elämäänsä? Perusedellytys ottaa uusia toimintatapoja omassa työssään tai muuten elämässä on olla vastaanottavainen. Tämä käytännössä tarkoittaa sitä että pitää löytää jokin kanava, mitä toinen kuuntelee tai sitten ihmisen pitää itse herätä tunnistamaan itsessään niitä mekanismeja, joilla sulkee itseltään ovia edestään.

Olen päättänyt kirjoittaa useamman blogimerkinnän sarjan haasteista, mitä olen itse kohdannut tilanteissa, missä olen ollut tarjoamassa uusia toimintatapoja yhteiseen käyttöön eri foorumeilla. Yleensä nämä uudet toimintatavat, minkä käyttöönoton kanssa olen paininut ovat liittyneet sosiaalisen median toimintatapoihin ja välineisiin. Tarkoitukseni ei ole syyttää tai kohdistaa tätä kenellekään. Osa näistä mielenmuureista on sellaisia, mitkä olen saanut puhkoa myös henkilökohtaisesti.

Omat reaktiomme eri tilanteissa, suhtautumisemme asioihin ja toimintatapamme yleensä ovat monesti kulttuurisesti opittuja tai tunneperäisiä. Luomme tavallaan itse muureja ympärillemme. Nämä muurit ovat luonteeltaan pirullisia. Me emme juurikaan tunnista niitä itsessämme, vaan turhan usein ne ovat meille itsellemme täysin kätkettyjä. Yksi hyvä tapa  näiden muurien – edistymisen lukkojen purkaminen lähtee niiden tunnistamisesta. Tunnistamisen tueksi asiat on taas hyvä kuvata.

Kerro kaverille