Olen joutunut todistamaan varsin yllättävää episodia verkossa viime päivien aikana. Tarina alkoi osaltani, kun vastaani tuli Antti Heikkilän blogimerkintä. Sisältö oli vähintäänkin järisyttävä. Blogista sain lukea selvinneeni sodasta. Hyvä että sota oli ohi, siitäkin huolimatta, että näytin olevan häviäjien puolella. Tilanne oli jokseenkin epätodellinen. Episodi oli kuin suoraan jostakin Kafkan tarinasta.

Heikkilä kirjoitti blogissaan perustamastaan Dojolaiset.com -yhteistöstä. Omasta vahvasta johtajuudestaan, avoimuudesta, aikuisuudesta, narsistisista ihmistä, uhrauksista, toimivista yhteisöistä ja vaikka mistä. Viestistä kävi ilmi että sometulaiset ovat alkaneet kiusata häntä ja häiritä heidän yhteisönsä toimintaa. Asia korjaantui potkimalla sometulaiset pois yhteisöstä. Se mitä he olivat tehneet tai keitä he olivat olleet jätetään mainitsematta. Verkostossa on tällä hetkellä lisäkseni n. 2800 muutakin jäsentä. Blogissaan Heikkilä kohdistaa syytökset verkoston aikaansaannokseksi. Ei siis kovin suuri yllätys että tämä herätti keskustelua netissä, mm. Qaikussa, mihin itsekin osallistuin.

Tarina jatkui eilen uudella blogimerkinnällä, jossa kerrotaan miten kiusaaminen jatkuu ja sometulaiset ovat jopa luoneet hänen kiusakseen Sometun ning:iin hänelle oman profiilin. Heikkilän suorat syytökset pysyivät varsin yleisellä tasolla. Samaan tarkkuuteen päästään vaikkapa lukemalla iltapäivälehtien horoskooppeja – niistä voi lukea kuka tahansa ihan mitä haluaa uskoa tai tunnistaa. Mistään ei selviä mitä on oikeasti tapahtunut tai kuka on tehnyt mitä. Itse asiassa dojolaisten sivuilta ei edes löydy tarkemmin sääntöjä joita pitää noudattaa jos liittyy yhteisön jäseneksi. Eli jos liittyisin dojolaisiin, en tietäisi mihin sääntöihin sitoudun. Tästäkään ei saanut viitteitä siitä millaisista rikkeistä voisi olla kyse.

Heikkilä painottaa omassa yhteisössään ja blogissan avoimuutta ja aikuisuutta, mutta samaan aikaan esittää aika kovia, yleistäviä syytöksiä. Kun nyt Sometu oli sotkettu asiaan hänen toimestaan ja syytökset tuntuivat vain kovenevan oli aika tehdä jotain. Keskustelunavaukseksi kirjoitin hänen blogiinsa kommentin, jolla tilannetta voitaisiin lähteä purkamaan. Heikkilä ei kuitenkaan ole tähän hetkeen mennessä kommenttia julkaisut. Julkaisen sen nyt tässä:

Pahoittelen vaikutelmaa, joka on syntynyt. Kyseinen Antti-profiili on luotu 10.4.2008. Sometu-verkoston ylläpidosta on lähetetty kysymys sähköpostiin, jolla profiili on luotu. Profiili ei ole toiminut mitenkään Sometu-verkostossa kahden vuoden aikana.

Sometu on avoin yhteisö, jossa on lähes 2800 jäsentä tällä hetkellä. Sometu on verkosto eikä mikään tiukka yhteisö jolla olisi yksi julkilausuma. Toiminta perustuu vapaaseen tahtoon olla mukana. En tiedä ketkä ovat hyökänneet kimppuusi ja mitä pidät kiusaamisena. Itse en ole ollut tyrkyllä Dojolaisiin ja siksikin tämä tuntui varsin hämmentävältä lukea että olen ollut sodassa kannanne.

Puhut avoimuudesta ja aikuisuudesta. Toivon että etenemme juuri näin. Toivon nyt avoimuuden nimissä että tuodaan data pöytään:

a) Kerrot avoimesti verkossa miten sinua on kiusattu

b) Miten Sometu tai Sometulaiset ovat häiriköineet verkostoasi.

Mielestäni tämä on vähintäänkin kohtuullista kun meihin kohdistuu näin suoria syytöksiä.”

Lähetin kommenttini päivällä. Se jäi julkaisematta, mutta sen sijaan Heikkilä oli julkaissut nimimerkki Patrician kommentin myöhemmin samana iltana. Huomattavaa on myös Heikkilän kommentin perään kirjoittama oma toteama:

Onpa tutun tuntuista sisältöä – niin huumorin kuin inhorealisminkin osalta. Miettii miten tästä eteenpäin: ei vastausta, ei apua, ei sympatiaa eikä mitään: kaikkein taitavimmat “floattaaja” joilla on kyky pysyä hiljaa jokainen kerta kun pitäisi osata reagoida, pyytää säälipisteitä silloinkin kun ei kukaan pyydä – nämä pärjäävät. Ovat mestareita siinä, että eivät ainoastaan valehtele tai ole holtittomia koska sitä eivät ikinä ole mutta sen sijaan ovat koko ajan valheellisia eli nostavat kuvitelmia oman putipuhtaan sielunsa kannalta (täyttä poljentaa, muiden poljintaa ja kiusaamista hyvin, hyvin tyylikkäin elkein mutta silti koko ajan poljentaa ja poljintaa; syrjitään ja herjataan ja sitten kun joku asettaa sellaisen käytöksen kyseenalaiseksi ovat vain täysin pulmusia. Minä yököttelen jo kun näen tyypin. Ovat vapaamatkustajia ikävämmästä puolesta maailmaa: ovat oleviaan jotain laupiaita mutta vetävät mitä vaan minne vaan kunhan ei kukaan heitä uhmaa. On siis super taitava kiusaamisen laji ja supertaitavat kiusaajat; ei ole edes paskanpuhujia vaan ovat häijyjä ja välinpitämättömiä sanan oikeassa merkityksessä: ovat ne, joiden mielestä kaikki muu paitsi he itse joutavat jonnekin muualle.

Näitä on paljon maassamme ja uusia tulee kunhan vanhat opettavat kompentessin. Ja sitten typerät ihailevat vielä.

Kiitos tästä – jotenkin lohdutti vaikka samalla olen jo oikeasti käynyt tätä keskustelua ihan riittävästi. Mutta kun siat häiriköivät jatkuvasti.”

Ketähän nuo siat ovat? Kuulunkohan minäkin nyt heihin, kun menin heittämään toisenlaisen kommentin blogiin? Sitä saan tuskin koskaan tietää. Ehkä hyvä niin. Kyllähän tähän maailmaan puhetta mahtuu. Myös nettiin. Itse asiassa se on osa sananvapautta ja kuuluu pakettiin, jos haluamme tukea avointa verkkoa ja avointa yhteiskuntaa. Yksilön vastuu tulkita viestintää kasvaa.

Blogi on avoin viestin vain jos sitä käytetään niin. Blogin ylläpitäjällä on täysi valta päättää mitä viestintää sivuilleen päästää ja mitä sielä julkaistaan. Kaikki perustuu pohjimmiltaan ylläpitäjän etiikkaan. Ylläpitäjä voi aivan vapaasti ruokkia haluamansa suuntaista keskustelua ja vaimentaa toisia näkökulmia. Se on täysin mahdollista, eikä sitä ole kukaan estämässä tai valvomassa. Blogi mahdollistaa vaikkapa täyden diktatuurin ja mielivallan omalla sivustollaan, bloggaajan niin haluatessa. Eettisesti se voi olla arveluttavaa, mutta ei se ole tietääkseni kuitenkaan laitonta. Ainoa tapa valvoa on tämä mitä tässä teen. Herätellään toiset näkökulmat muualla verkossa ja keskustella niistä muualla. Verkossa on aina tilaa myös toisille mielipiteille vaikka jossakin pesäkkeessä niitä ei suotaisikaan.

Heikkilän tapa valikoida viestit sivustolle ohjaa etsimään todellisia motiiveja tälle rähiköinnille jostakin aivan muualta. Ehkä sometulaisilla vain kävi huono tuuri. Voihan se olla että Kielitaiturit-ning tai kuka ties vaikkapa Martat olisi voinut olla samalla tapaa mahdollinen kohde. Tarkempaa motiivia ei voi kuin  arvailla. Minun osaltani tämä on tässä. En enempää puutu, ellei ole pakko.

Kerro kaverille

Eilen eräs kollega herätteli taas miettimään muutosta tai ehkä paremminkin sitä miten ottaa suhde muutosvastarintaan organisaatioissa. Itse kehittäjäorganisaatiossa jo pitkään toimineena haasteet kuulostivat kovin tutuilta. Tällä kertaa kyse oli pyrkimys löytää keinoja saada aikaan käyttöehtosopimuksista suhteessa sosiaalisen median välineisiin, kuten Googlen palveluihin joihin organisaatiot olisivat valmiita hyväksymään. En jotenkin jaksa uskoa että tämä tie vie oikeasti muutokseen organisaatioissa. Vanhaan järjestykseen ei helposti tule muutosta ja varsinkin kun avoin verkko tuo monessa suhteessa aivan uuden logiikan, on sitä vaikea perustella vanhalla logiikalla. Minulle tämä näyttäytyy pyrkimyksenä perustella sopimuksin luottamusjärjestelmä systeemille joka perustuu pohjimmiltaan epäluottamukseen. Toisaalta on hyvä kysyä että mikä sitten vie eteenpäin?

Kävin viime marraskuussa Kiinassa. Käydessäni Kielletyssä kaupungissa jäin pohtimaan keisarin ehdotonta valta-asemaa suhteessa kansalaisiin. Kielletyssä kaupungissa tärkeissä luottamustehtävissä olevat miehet olivat kaikki eunukkeja. Kaupunkiin ei tavalliset kansalaiset päässeet ja kun oma palvelusväki oli kuohittu, saattoi keisari uskoa ettei hänen 30 000 jalkavaimoaan tullut raskaaksi muuta kuin ruhtinaallista tietä. Yksi mies on määrännyt omista itsekkäistä syistä säännöt, joita koko kansa noudattaa. Asia ei voi kuin hämmästellä, mutta jotain peri ihmismäistä siinä on.

Ihmisellä tuntuu olevan jokin sisäinen pyrkimys lukittautua pysyviin sosiaalisiin rakenteisiin. Rakenteet todella koetaan pysyvinä, kiinteinä osina ympärisöämme ja omat ponnistelut keskittyvät lähinnä tässä järjestyksessä kiipimiseen ja taisteluun, ei niiden kyseenalaistamiseen ja uudistamiseen. Tässä päivässä tämä näkyy mm. keskusteluina siitä miten asiat eivät ole mahdollisia kun laki kieltää tai miten meidän koulu on järjestetty, miten ammattiliitot ovat asettaneet kantansa ja mihin ihmiset on koulutettu. Lista on loputon. Loputon määrä asioita meidän itsemme määrittämiä omia konstruktioita ja jotka ovat kaikki halutessamme sovittavissa uusiksi tavalla joka palvelee meitä paremmin.

»Oletteko varma, ettette tule katumaan tätä?» Mielessä pyörii kysymys, joka esitettiin nuorukaisille, kun he pyrkivät Kiinan keisarin, Taivaan pojan, hovimiehiksi. Kysyjä piteli kädessään pientä ja kaarevaa veistä, vastaajan vatsa ja reidet oli kääritty tiukkoihin siteisiin.
(Antti Helin, Mondo.fi)

Pirullinen ansa nykyisiin rakenteisiin elämänsä rakentamisessa on se miten se samalla nostaa meidän panoksia tukea niiden olemassaoloa. Jokainen tehty panostus on muuttuu merkityksettömäksi uhraukseksi jos systeemi muuttuu. Tässä päivässä se voi näkyä vaikka satsauksena koulutukseen jota ei enää kohta tarvita. Työelämä on muuttunut. Kielletyn kaupungin eunukeilla tilanne oli vielä traagisempi, kulkuset oli ja pysyi purkissa leikkauksen jälkeen vaikka keisarin valta päättyikin aikanaan.

Meihin taitaa olla rakennettuna sisään pyrkimys ylläpitää ja muodostaa instituutioita. Samalla kun muodostamme niitä, ne rupeavat sitomaan toimintaamme. Vanhat organisaatiot eivät helpolla muuta toimintaansa, jotenkin näyttää siltä että nykyinen trendi suurempiin yksiköihin vielä entisestään edistää tätä muuttumattomuutta. Suuressa on varaa hieman pidempään olla muuttumatta. Tämä ei ole itsessään paha asia, pelkästään yhteiskuntajärjestys vaatii tällaisien rakenteiden tunnustamista ja ylläpitoa. Ainakin nykyisen muotoisessa yhteiskuntarakenteessa

Aikanaan Kimmo Kevätsalo kuvasi omassa väitöskirjassaan, miten vanhat organisaatiot toimintatapoineen oikeasti muuttuvat vain kahta tietä: syvä kriisi tai kapina. Olen aikaisemmin kirjoittanut Kodakin kriisista, joka edustaa hyvää esimerkkiä syvästä kriisistä. Kodak joutui lopulta tunnustamaan että maailma ulkopuolella oli muuttunut niin paljon että heidän oli myös muuttua sen mukana. IBM taas edustaa yritystä joka muuttui oman keskijohdon kapinan kautta uudeksi yritykseksi, joka rakensi itselleen osallistavat tavat johtaa ja toimia. Samalla palvelut lähtivät rakentumaan avoimen koodin suuntaan. Firma porskuttaa taas.

Todella uudet tavat tuntuvat kuitenkin nousevat tyhjästä, ilman mitään organisaatioiden historiarasitteita. Verkossa tämä näkyy vahvasti. Google, Facebook, Yahoo ja moni muu keskeinen peluri on alkanut yhden tai muutaman ihmisen innosta, joilla ei ole vielä ollut paljon hävittävää. Todennäköisesti näidenkin toimijoiden kohtalo on aikanaan aivan sama kuin muilla toimijoilla.

Kollegani kysely uusien välineiden käyttöönoton edistämisestä organisaatiossa edustaa mielestäni kapinallisuutta. Kevätsalo ei käyttänyt suotta sanaa kapina, muutosprosessi on kipeä ja kova, jossa kolisee ja paukkuu jonkin aikaa ennen kuin uusi otetaan vastaan. Ehkä vähemmin kivulias tie on lähteä rakentamaan tyhjästä. Tehdä irtiotto ja rakentaa siellä, mistä löytyy se ryhmä joka kokee ettei ole liikaa menetettävää ja näkee uuden mahdollisuutena. Luodaan seuraava sukupolvi.

Kerro kaverille

Kirjoittelin viimeksi siitä miten sosiaalisesta mediasta on tullut paikka ihmisten puheissa. Tämä havainto perustui aikuisten maailmaan ja siten siinä  jäi jotain huomaamatta. Valmistelen parhaillaan erästä kyselyä, jossa on tarkoitus kysellä myös lapsilta sosiaalisen median käytöstä ja siitä mitä he näkevät siinä tulevaisuudessa. Kohderyhmäläisiä löytyy omasta kotoa seitsemän vuotias poika ja kymmenen vanha tyttö.

En ole koskaan tuputtanut lapsilleni erityisesti tekniikkaa tai muitakaan oppeja sen suuremmin. Kasvatus on perustunut paljolti arvojen välittämiseen sekä itsetunnon kasvun tukemiseen. Muuten kaikki onkin pitkälti mennyt lapsen omien, tiuhaan vaihtuvien, mielenkiinnon kohteiden mukaan ja sen mitä milloinkin on ollut ajankohtaista. Tästä syystä en ole kovasti yrittänyt myöskään kertoa sosiaalisesta mediasta tai muusta, mikä minua polttelee ellei he ole sitä suoraan kysyneet.

Testasin keskustelemalla molempien lasteni kanssa erikseen tietokoneiden käytöstä ja netistä sun muusta. Molempien lasten vastauksissa korostui se miten niin tietokone, netti kuin softatkin ovat vain välineitä. Ne ovat osa luonnollista ympäristöä missä toimitaan. Ennen kaikkea oleellinen piirre puheessa oli, miten näiden välille ei rakennu mitään eroja. Kone on netti ja netti on kone. Koneella voi yhtä lailla tulostaa kuin pelata tai jutella kavereitten kanssa. Toiminta ohjaa ajattelua, ei se millä se tehdään tai miten se tapahtuu.

Tyttäreni 4. luokkalaisena osoitti jo pieniä merkkejä koulun vaikutuksesta. Hän osasi mainita että nettiä voi käyttää tiedonhakemiseen. Vaikkakin hän on googlannut jo useamman vuoden, asian tällainen esittäminen kuulosti opetetulta isän korvaan. Hän on myös käyttänyt vähän meseä ja pelaa pelejä verkossa. Näitä hän ei varsinaisesti liittänyt osaksi nettiä, vaan ehkä hieman vaivautui kun yritin lempeästi kysellä käyttääkö hän omasta mielestään nettiä kun hän on mesessä.

Omat lapset ovat aina eläneet ympäristössä, jossa on tietokoneita, netti ja älypuhelimia. Heille netti ja nämä välineet ovat vähän sama kuin aikuisille on sähkö, viemäröinti tai vaikkapa kaukolämmitys. Ne vain on. Tästä näkökulmasta katsottuna kysymykseni oli aivan älytön ja korni. Niin netin kuin sosiaalisen median toimintatapojen kohtalo on pian vain olla. Ehkä hyvä niin.

Kerro kaverille

Viime vuosi on ollut omalla tapaansa hilpeää aikaa sosiaaliselle medialle. Itse arvioisin sen monessa suhteessa sosiaalisen median läpimurtojen vuodeksi. Valtamedioissa alettiin puhua laajasti siitä ja käsite tarttui myös tavallisten ihmisten puheisiin.

Sosiaaliseen mediaan on liitettävissä jo paljon merkkejä hypestä, mikä näkyy mm. hankepuolella parhaillaankin. Tuntuu myös siltä että vähän joka toinen koulutusorganisaatio alkaa tarjota sosiaalisen median koulutuksia.  Kaikessa pitää olla mukana sosiaalinen media, jotta juttu vetää. Itse olen tästä hieman jo harmissani, kun ylikuumeneminen saattaa helposti peittää alleen itsessään hyvän asian. Tällaisesta menosta seuraa helposti krapula joka voi näkyä jatkossa syntyneiden uusien mahdollisuuksien vähättelynä ja unohtamisena joksikin aikaa.

Kuitenkin huvittavinta on ollut itse sosiaalisen median käsitteen jäsentyminen. Käsitteenä se on ollut koko ajan enemmän tai vähemmän liikkeessä. Paras tarjous on ollut ehkä Tarmo Toikkasen ja Eija Kallialan kuvaus, kirjassa Sosiaalinen media opetuksessa, missä se kuvataan “yhteiseksi prosessiksi, jossa yksilöt ja ryhmät rakentavat yhteisiä merkityksiä, sisältöjen, yhteisöjen ja verkkoteknologioiden avulla”. Loppuvuodesta sosiaalista mediaa alettiin liittämään samaksi asiaksi kuin yhteisöllinen media. Tästä käytiin todella runsas keskustelu Sometu -verkostossa. Tämäkään keskustelu ei johtanut mihinkään suureen konsensukseen.

Mutta, mitä sitten tapahtuikaan? YLE:n uutisoinnit olivat ensimmäisiä, joissa itse havahduin kuuntelemaan, miten uutistenlukija viittasi “sosiaalisessa mediassa käytyihin keskusteluihin”. Myös yksittäiset ihmiset alkoivat puhua “menemisestä sosiaaliseen mediaan”, kuten Kitti Forsgård ja Pauliina Mäkelä tekevät tässä Innovaatiojunan ensikohtaamisessaan. Sosiaalisesta mediasta onkin tullut ihmisten puheessa paikka.

Tavalliselle ihmiselle, joka ei ole itsessään sosiaaliseen mediaan vihkiytynyt, sen mieltäminen paikkana on ihan toimiva ratkaisu. Jos haluat keskustella tai tehdä yhdessä, niin on vain järkevää yksinkertaistaa asioita. Sosiaalisen median mieltäminen prosessina tai muuna, on omien mielenkiinnonkohteiden kannalta täysin merkityksetöntä. Se on vähän sama kun insinööri korostaisi sitä mihin auton voimansiirto perustuu ja nimeää auton tämän perusteella, kun sinä vain haluat ajaa ja päästä perille.

Enpä olisi kovinkaan yllättynyt, jos sosiaalinen media käsitteenä luutuisi merkitsemään paikkaa verkossa, jossa ihmiset kohtaavat ja keskustelevat. Huomaan, että ajatus saa itsellänikin hieman niskavillat nousemaan. Tunnistan tuon pienen “insinöörin” heräävän sisälläni. Massat kuitenkin määrittävät sanojen sisällön viime kädessä. Se on folksonomiaa ja joukon viisautta. Massoille on aikalailla sama mitä tälläkin termillä etulinjan propellihatut haluavat viestiä. Ne piirteet mitä me siihen olemme liittäneet, eivät toki häviä mihinkään. Ehkä niitä vain aletaan kutsua eri nimillä.

Kerro kaverille

Olin mukana kuun alussa pidetyssä Enterprise 2.0 tapahtumassa Helsingissä ravintola Nollassa. Tapahtumassa ideoitiin miten suomailaiset yritykset saataisiin enemmän kiinnostumaan sosiaalisen median hyödyntämisessä omassa arjessaan. Lähtökohta taisi olla aika monella pyrkiä päästä myymään alan palveluita yritystoimintaan, mikä on sinällään mielestäni ihan hyvä asia.

Illan keskusteluissa nousi hyvin odotetusti heti kärkeen tarve kuvata ne hyödyt mitä sosiaalinen media yrityksille tuo. Hyöty on asia, joka on noussut mielestäni hieman liiankin suureen arvoon niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla. Tuntuu kuin ihmisiä ja asioita arvioitaisiin ensin hyötyskannerilla millä edes harkitaan uusiin ilmiöihin tutustumista. Vaikuttaa siltä kuin liian monessa paikassa uteliaisuus ja vapaa ideointi loistaisi poissaolollaan.

Sosiaalisen median työkalut ovat pääpiirteittäin yritysten luomia, vaikkakin ne ovat syntyneet vahvasti yhteistyössä palvelujen käyttäjien kanssa. Tämä koskee ainakin suurimmat ja käytetyimmät palveluita. Silmiinpistävää on kuitenkin se miten ne eivät ole syntyneet juurikaan vanhojen yritysten toimesta. Kyseessä on ollut joukko tutkijoiden tai muiden innokkaita yksittäisiä ihmisiä ja heidän perustamiaan startupeja jotka ovat syntyneet nettiin idea mielessään. Näiden yritysten koko toiminta on perustunut uskoon johonkin uutteen innovaatioon tai mahdollisuuteen mitä verkon mahdollisuudet tuovat tullessaan.

Sosiaalisen median toimintatavat taitavatkin edustaa vanhemmissa yrityksessä jotain mikä tarkoittaa luopumista jostakin saavutetusta tai muuten olemassa olevasta. Se voi olla luopumista vanhoista totutuista prosesseista, rakenteista, työkaluista, käytännöistä ja jopa rajuimmillaan kokonaisista heille tutusta markkinoista. Luopuminen tarkoittaa pirunmoista ponnistusta miltä tahansa organisaatiolta ja mitä isompi yritys on kyseessä, todennäköisesti ponnistus on sitä kovempi.

Historia tuntee paljon tapauksia siitä miten menestyvän on vaikea luopua saavuttamastaan, vaikka maailma ympärillä muuttuisi. En tiedä, kuinka moni muistaa 2003 vuoden lopulta tv-mainosta, jossa sanottiin: ”Mikään ei korvaa aitoa valokuvaa”. Kyseessä oli Kodakin perinteisen filmirullateollisuuden viimeinen parkaisu. Vuoden 2004 alussa yrityksen oli jo kuitenkin pakko todeta, miten asiakkaat olivat hylänneet filmirullat ja siirtyneet digikuviin. Yritys joutui pakon edessä näkemään toimintaympärisön muuttuminen digiaikaan, minkä se oli itsepintaisesti kieltäytynyt hyväksymästä. Tuloksena oli 15 000 Kodakin työntekijän irtosanominen. Tämäkään ei riittänyt vaan myöhemmin irtisanottiin vielä 10 000 lisää. Yrityksen putoaminen oli vähintäänkin musertava.

Eniron viestinnässä on ollut havaittavissa paljon Kodakin vuosituhannen alun viestintään viittavia merkkejä. Yritys on kieltänyt työntekijöiltään Facebookin ja YouTuben käytön työpaikalla ja viimeisimmät tv-mainoksissa mies kehuu omien businesstensä menestyneen aina koska ne ovat olleet esillä puhelinluettelossa. Milloin ja missä olet viimeksi käyttänyt puhelinluetteloa? Ennen puhelinluettelon asema on ollut varmasti juuri niin kuin mainos sanoo, mutta tuskin sitä enää kukaan tänä päivänä vakavasti väittää menestystekijäksi saati sitten tulevaisuudessa. Tästä voi hyvinkin syntyä Kodakin tarina minikoossa, ellei uudelle anneta tilaa kasvaa yrityksen sisällä. Toivottavasti vanha tarina ei toista itseään.

Onneksi surkealtakin kuulostava tarina saattaa sisältää toivoa ja uuden alun. Vaikka Kodak putosi korkealta ja kovaa, kriisi taisi kuitenkin jäädä vain draaman käänteeksi. Kodak on nyt löytänyt digiajan ja parhaillaan suorastaan revittelee sillä. Vanhakin organisaatio pystyy uudistumaan, mutta turhan usein se tapahtuu syvän kriisin kautta. Kriisin jälkeen vanhastakin voi tulla hyvinkin notkea uuden maailman edustaja. Uutta Kodakia voi ihastella yrityksen, alunperin omaan käyttöön, tekemästä Wind of Change videosta:

Kodak, Eniro niin kuin muutkin yritykset voivat hyötyä sosiaalisesta mediasta olemalla läsnä siinä maailmassa missä merkittävä osa heidän asiakkaistaan on. He voivat oppia heiltä ja kehittää vuorovaikutuksessa palvelujaan näiden kanssa. Nykyisin on ihan sallittua oppia asiakkailtaan ja kaikkea ei tarvitse itse tietää ennalta.

Tällä hetkellä sosiaaliseen mediaan uppoutuminen on yritykselle mahdollisuus kehittää omaa liiketoimintaa ja luoda kilpailuetua. Uskon että suurimmat hyödyt tulevat oman innovoinnin kautta. Siitä että on itse osa prosessia, jossa uudet verkon mahdollisuudet avautuvat ja kehittyvät. Sosiaalinen media pitää kokea itse.

Ne jotka odottavat sosiaalisen median työkalujen koulutusta valmiina pakettina odottavat liian kauan. Silloin kun välineet ovat opetettavissa valmiina konsepteina, ne ovat jo kaikkien saatavilla ja mitä ilmeisemmin jokin kilpailija on jo ottanut niistä syntyneen hyödyn irti. Tässä vaiheessa toimintatapa on jo muille menestymisen edellytys. Uskon että tämä on yksi syy, miksi esim. Googlen valta-asema on tällä hetkellä niin vahva. Verkon luoman rajun ympäristömuutoksen keskellä he ovat olleet alusta asti tutkimassa, kokeilemassa ja rakentamassa palveluja verkon sosiaalista mullistusta.

Verkossa kilpailuetu ja innovaatiot syntyvät vuorovaikutuksessa muiden käyttäjien kanssa. Tästä seikasta voi varmasti hyötyä lähes mikä yritys tahansa. Uskon että yksittäisien yrityksien innovaatiot ovat yhä enemmän sosiaalisia luonteeltaan. Niissä yksittäiset yritykset yhdistävät oman ydinbusineksen substanssiosaamisensa uusiin välineisiin ja tapoihin toimia yhdessä asiakkaiden ja muiden sidosryhmien kautta. Tätä kautta ne ovat myös vaikeammin koulutettavissa mutta myös haasteellisempia kopioida.

Minä koen että verkossa kytevä maailma on jotain todella uutta. Samalla se vie pohjan monelta perinteiseltä tavalta ajatella. Olen omissa puheenvuoroissa ja koulutuksissa pyrkinyt tekemään rinnastuksia vanhan reaalimaailman ja verkon välillä. Nämä ovat olleet itsellenikin avaavia tapoja lähestyä uudenlaista toimintaympäristö. Ehkä kysymys siitä mitä hyötyä yritykselle on sosiaalisesta mediasta voitaisiin kääntää muotoon, mitä hyötyä yritykselle on oppimisesta yleensä. Tästä on pitkälti kyse. Sosiaalinen media luo puitteet runsaalle tämän päivän autenttiselle oppimisympäristölle yrityksen sisäisesti sekä suhteessa sen kaikkiin sidosryhmiin globaalisti. Tässä maailmassa korostuu tietämyksenhallinta, hiljainen tieto ja ihmisten välinen vuorovaikutus, kaikki sellainen mikä ei ole suoraan mitattavissa.

Kerro kaverille

Tiistaina koin yhden niistä hetkistä, joissa yksittäinen asia konkretisoituu ja pysäyttää täysin. Sitä jotenkin havahtuu miten todella elää murroksen keskellä. Tavallaan kokee jotain, minkä jo tietää, mutta käytännön tilanne luo siihen jotain uutta syvyyttä. Asian tavallaan aistii.

Olin maanantain ja tiistain Nonaka Aalto workshopissa Dipolissa. Tapahtumassa oli mukana joukko kiehtovia, inspiroivia, ajattelevia ihmisiä joiden kanssa oli innostavaa keskustella. Myös itse teema oli erittäin mielenkiintoinen. Ikujiro Nonakan ba on tutustumisen arvoinen teoreettinen jäsennys tietämyksenhallinnasta ja -kehittämistä organisaatiossa, vaikka se ei vielä ajatuksissaan verkostoihin asti taivukkaan.

Toisen päivän lopulla osallistujat oli jaettuna kahteen ryhmään. Ryhmä, jossa olin mukana sai jälkimmäisenä tehtävänään määrittää miten tvt voi auttaa luomaan Nonakan kuvaamaa ba-tilaa. Keskustelussa minulle valkeni vähän kerrassaan se miten elän kuitenkin aivan toisessa maailmassa kuin muut paikalla olleet. Olen nähnyt ja kokenut jotain sellaista, mistä nämä ihmiset olivat jääneet paitsi. Ikään kuin eläisimme aivan eri kulttuureissa.

On kiehtovaa havaita, miten meidän älykkyys on kontekstiriippuvaista. Ei ole olemassa mitään yksiselitteistä älyä, jolla meidät voidaan laittaa järjestykseen. Meidän oma kokemushistoria vaikuttaa vahvasti siihen mitä me voimme edes ajatella. Minulla oli vain kokemuksen kautta tässä asiassa joukko käsitteitä, taitoja, tietoa ja kokemuksia mitä en pystynyt jakamaan tämän ryhmän kanssa. En ainakaan välittömästi, ehkä tekemisen kautta pidemmällä aikavälillä se olisi mahdollista. Paikalla olleille ihmisille tvt oli jotain missä puhuttiin sähköpostista ja videoneuvottelusta. Tästä ei ollut kovin helppoa ruveta rakentamaan siltaa yhdessä tekemisen ja olemisen verkostoituneeseen avoimeen tilaan verkossa.

Tilanteen lopputulos oli ettei meidän välille syntynyt aitoa kohtaamista. Ei sellaista voinutkaan olla. Maailmat eivät vain kohtaa. Minä olin erilainen ja toiset olivat ehkä keskenään enemmän samanlaisia. Samanlaista on helpompi ymmärtää. Mikä osa minulle jää?

Oma kokemukseni uusien ajatuksien esilletuomisesta on että aina kannattaa henkisesti varautua kohtaamaan nippu tunnereaktioita. Tämä tapahtuu yleensä aina ensimmäisen kerran kun puhuu ihmiselle jostakin aivan vieraasta asiasta. Kieltäminen, epäily, kuuntelemattomuus tai jopa ärsyyntyminen ovat tavallisia reaktioita tai vain vaikeneminen. Tällaista en kuitenkaan juuri kohdannut tällä kertaa. Enemmänkin kyse oli kokemuksen puutteesta.

Tekniikka ja sosiaalisuutta tukevat palvelut sen päällä ovat muuttaneet toimintaympäristöä ratkaisevasti. Niiden käyttöönotto on pitkälti vapaaehtoista. Niihin ei tarvitse sekaantua jos ei halua. Osan ei ehkä koskaan tarvitsekaan. Osa ei tee mitään kun nykyisellään on vielä hyvä olla tai syyksi voi aina myös ilmoittaa ainaisen kiireen. Lapsia ja nuoria ohjaa uteliaisuus luonnostaan, he omaksuvat nykyisen ympäristön sellaisena kuin se on. Se on se ympäristö mihin he kasvavat. He oppivat uuden omakseen ihan niin kuin ovat tehneet kaikki sukupolvet ennen heitä. Ero menneeseen on vain se että toimintaympäristö ympärillämme on muuttunut radikaalisti pienessä ajassa. Tänä päivänä yksilön mahdollisuudet ovat jotain aivan muuta kuin koskaan ihmisen historiassa.

Ihmisen kyky oppia on uskomaton, jos ihminen antaa itselleen luvan omaksua kuten lapsi tekee, niin se mahdollisuuksia rajoittavin tekijä on juuri toimintaympäristö. Uskon että tämä on yksi keskeinen syy miksi me elämme tässä ajassa niin eri maailmoissa. Toiminta uudessa ympäristössä opettaa niitä jotka siihen tarttuvat. Tämä taas näkyy ristiriitaisuuksina, joihin ei ole aikaisemmin juuri törmätty. Se miten lapset opettavat tänä päivänä vanhempiaan on hyvä esimerkki tästä. Ei tällaista tilannetta syntyisi vakaassa toimintaympäristössä, jossa on eletty sukupolvien ajan.

Uusi toimintaympäristö tuo uudet työkalut, taidot ja käsitteet. Tästä seuraa taas luonnostaa uusi tapa ajatella ja jäsentää maailmaa, mistä seuraa myös väistämättä uusi kieli. Tunsin juuri tämän luissani tuossa kyseisessä workshopin viimeisessä sessiossa. Jos kokemus puuttuu, ei voi pelata kuin omilla ennakkoluuloillaan. Niin hyvässä kuin pahassa. Me tarvitsemme nyt todella kipeästi yhteistä kohtaamisia, kokemista ja kuuntelua ja jakamista. Sillä tapaa voimme tunnistaa yhdessä sen maailman jossa me nykyään elämme. Ehkä tämäkin tapaaminen kuitenkin avasi jotain, josta voi lähteä syntymään jatkossa jotain ymmärrystä vaikkei siihen vielä päästykään. Toivon ainakin niin.

Ennen kuin suurempi ymmärrys karttuu, saamme vielä pitkän tovin lukea ja kuulla näistä verkon kuolemanpäivän ennustajista, joihin mm. Perttu Tolvanen viittaa. Näille ihmisille suosittelen lämpimästi heittäytymistä epämiellyttävyysalueelle. Antautukaa uuden omaksumiselle ja kokekaa mahdollisuudet sisältä päin. Mieli voi järjestyä näin uudella ja yllättävällä tavalla.

Kerro kaverille

Tämä merkintä on osa sarjaa, jossa käyn läpi piirteitä, mitkä olen tunnistanut olevan esteenä uuden omaksumiselle tai sen mahdollistamisessa muille. Ideana on kuvata piirteitä, jolloin ne tulevat tunnistettaviksi. Tunnistaminen taas auttaa ottamaan piirteen huomioon vastaan tulevissa tilanteissa uudella tavalla.

Käytettävyyssuunnittelussa on herätty huomaamaan miten kehittäjät yleensä tekevät laitteita itsellensä, kuvitellen muiden ihmisten olevan samanlaisia kuin he itse. Ikään kuin minulle näyttäytyvä maailma olisi se yksi sama ja tosi myös muillekin ihmisille. Myös opettajien kohdalla on havaittu opetuksen noudattavan heidän henkilökohtaiselle oppimistyylille suotuisaa tapaa. Puhuessani introspektiosta puhun tästä ilmiöstä, mikä käyttäjäpsykologian näkökulma joka on hieman kohdennettu näkemys suhteessa yleisestä psykologian introspektio määritelmästä.

On aina vaikeaa tunnistaa missä oman toiminnan todellinen draiveri lähtee omista tuntemuksista ja missä se perustuu jonkinlaiseen dataan tai yleisempään, moninäkökulmaiseen näkemykseen asiasta. Tuntuu siltä, kuin mitä fiksumpi ihminen on kyseessä, sitä taitavampi hän on petkuttamaan itseään tällaisissa asioissa.

Tiede voi olla luonteeltaan eksaktia, mutta tiedemiehet ja -naiset ovat kuitenkin ihmisiä siinä kuin kaikki muutkin. Heillä on edessään sama introspektion haaste kuin mainitsemillani opettajilla tai käyttöliittymäsuunnittelijoillakin. Tutkimustiedosta ja ajasta yleensä on aina helppo hakea sitä tietoa, joka tukee omia tuntemuksia, ennakkoluuloja ja uskomuksia. Luulen että tämä on yksi ihmisen perusominaisuus, josta en olisi kovin yllättynyt, jos sille löytyisi myös jotain neurologista pohjaa.

Keväällä Voimala- ohjelmassa esiintynyt Jaana Venkula aiheutti sosiaalisen median aktivistien keskuudessa melkoista närää. Tarmo Toikkasen Psyc+Tech -blogissaan kuvaa ohjelman sisältöä asiaan perehtyneen silmin  mielestäni hyvin. Samasta paikkaa löytyy myös linkkejä muiden blogimerkintöihin aiheesta. Myös ohjelmaan osallistuneen Tuija Aallon blogimerkintä on lukemisen arvoinen.

Venkula on mielestäni briljantti omassa ajattelussaan, mikä ilmenee vaikkapa kuuntelemalla hänen haastattelunsa YLE Areenalta. Uskon hänen ajatuksiensa olevan monessa suhteessa oikean suuntaisia, mitä tulee niin oppimiseen, taitojen kehittymiseen kuin tekemisen merkitykseenkin. Hänen ajattelussaan on paljon sellaista mitä tarvitaan tämän päivän elämässä. Hän kuvaa upeasti askeleita kohti itsetuntemusta ja hyvinvointia oman oppimisen tunnistamisen ja tekemisen kautta.

Paketti pysyy aika hyvin kasassa, kunnes tulee  puhe sosiaalisesta mediasta tai tietotekniikasta yleensä. Venkula  ilmaisee suoraan arvostelevansa maailmaa, jonka hän on tietoisesti rajannut ulos omasta elämästään. Hän esimerkiksi kertoo ettei hän edes käytä sähköpostia. On helppo uskoa että kaikki verkon kohtaamisen, yhdessä tekemisen, jakamisen ja muut yhdessätekemisen välineet ovat kaukana omasta kokemuspiiristä. Tämä paistaa myös vahvasti läpi hänen puheistaan.

Kyseisessä haastattelussa Venkula kuvaa tietokoneella tehtävän tekemisen kuvitteellisena toimintana joka tapahtuu vain pään sisässä. Tätä hän tukee “oikeiden tutkijoiden” tekemillä havainnoilla neurologiassa. Haastattelu ei kuitenkaan kerro mitä nämä oikeat tutkijat ovat. On varmasti totta että mitä tahansa liikaa on liikaa. Tietääkseni sosiaalisen median aktiivikäyttäjät eivät elä pelkästään tässä maailmassa. Tekniikka on vain mahdollistanut oman  oman kokemuspiirin tai toimintakentän laventamisen uudenlaisen sosiaalisen kanssakäymisen muodossa. Se ei ole koko elämä, vaan jotain joka voi rikastaa sitä. Tähän on varmasti kuitenkin vaikea luoda suhdetta, jos ei ole mitään henkilökohtaista suhdetta asiaan. Introspektio lähtee juuri tästä, omasta maailmasta ja minästä joka lavennetaan joksikin yleisemmäksi totuudeksi.

Jos rajaamme pois elämästämme asiat, joilla on vain heikko fyysinen ulottuvuus ja suurin osa aktiviteetista tapahtuu pään sisässä, voimme luopua aika monesta asiasta mitkä olivat olemassa jo ennen tietotekniikkaa. Tällä samaisella logiikalla olisi varmaan syytä luopua esimerkiksi kirjojen ja artikkelien lukemisesta, mitä myös Venkula vaikuttaa haastattelun pohjalta tekevän kohtuullisen paljon. Ajatusketju haiskahtaa muutenkin melko mustavalkoiselta, samalla logiikalla  kirjojen lisäksi myös, televisio, teatteri- ja kaikenlaiset muut esitykset on varmaan syytä laittaa pannaan ainakin katsojien osalta. Näistä todennäköisesti kuitenkin seuraa ihmisille masennusta ja henkistä pahointia.

Yhteinen tietoverkko on luonut meille aivan uuden toimintaympäristön, joka vaikuttaa elämäämme sen jokaisella sektorilla. Jos emme ole ottaneet askelta ja lähteneet tutustumaan siihen, ohjaa meitä helposti omat tuntemukset ja olettamukset tuntemattomasta. Neurologia kiinnostaa minuakin tieteenhaarana, mutta ei sen varassa vielä taideta voida kyseenalaistaa tietotekniikan käyttöä. Asiat pitää itse kokea ja niihin tulee muodostaa suhde tätä kautta. Venkulan argumentaatio on näkökulmastani jokseenkin yhtä absurdi kuin jos minä hakisin kaiken tieteellisen, omaa kantaani tukevan evidenssin ja ryhtyisin väittelemään synnyttäneen naisen kanssa synnytystekniikasta ja -kivuista. Uskon että pystyisin hyvin poimimaan tiedekirjallisuudesta argumentteja asiani puolesta, mutta jotakin oleellista jäisi silti puuttumaan.

Ehkä se todellakin on niin että kun ihminen etenee omassa ajattelussaan tarpeeksi pitkälle, hän alkaa olla turhan varma muodostamansa näkemyksensä oikeellisuudesta. Näkemys alkaa ohjata ajattelua ja se johtaa kieltämään jo syntyneen kuvan kanssa ristiriidassa olevat havainnot ympäröivästä maailmasta. Tästä taas seuraa aina ennemmin tai myöhemmin hybris. Venkulan tapaus täyttää mielestäni nämä piirteet, mutta ei ole mitenkään yksittäinen tapaus historiassa. Tällaiset näkemykset ovat jatkuvasti haasteena kaikille, jotka tutkivat uusia toimintannan tapoja ja tarjoavat niitä mahdollisuuksina muille ihmisille.

Ehkä yksi keskeinen tehtävämme onkin päästä introspektiosta itsereflektioon. Sosiaalinen media luo monia tapoja tällaiseen kasvuun ja ymmärryksen lisääntymiseen. Blogaamien on yksi yksinkertaisimmista keinoista tähän. Heittäytymällä vuorovaikutukseen, oma ajattelu täydentyy ja kirkastuu.

Kerro kaverille

Us Now -dokumentti on katsomisen arvoinen kokonaisuus. Kyseessä on ohjelma, jossa kuvataan millaisen yhteiskunnallisen muutoksen keskellä elämme. Video löytyy osoitteesta www.usnowfilm.com sekä YouTubesta. Tässä on YouTuben omalta playlistiltäni tehty upotus:

Kerro kaverille

Mikkeli on ottanut rohkean askeleen kohti avoimempaa kunnalista päätöksentekoa. Kaupungin uusi strategia linjaa sosiaalisen median keinot ja osallistavan päätöksenteon merkittäväksi osaksi toiminnan kehittämisessä.

On häikäisevää nähdä miten asiat voivat muuttua hetkessä, kun on oikea aika ja oikeat ihmiset oikeilla paikoilla. Vielä vuosi sitten en edes uskaltanut toivoa että tällaista kehitystä tulisi tapahtumaan omassa kotikaupungissani vaikka olen siitä unelmoinut jo vuosia.

Toimintaa on käynnistelty jo hieman Mikkeli foorumi -lähitapaamisien muodossa  ja nyt syksyllä toimintaan luodaan puitteita myös verkossa mm. avaamalla kaupungin strategiaprosesseja kuntalaisille ja kesäasukkaille.  Mikkeli Foorumi -tapaamisilla, mistä viimeisin pidettiin kesäkuun puolessa välissä. Foorumi järjestettiin kaupungin torilla avoimena keskustelutilaisuutena jonka teemana oli Mikkelin tulevaisuus.

Foorumiin osallistui noin nelisenkymmentä kuntalaista koleasta säästä huolimatta. Koin itse tapahtuman kohtuullisen onnistuneeksi juuri paikalle tulleiden kuntalaisten aktiivisuuden ansiosta. Tämä on lupaava alku merkittävälle muutosprosessille.

Olli Ehranmaa vetämässä tai chita Mikkelin torilla Kuva: Ville Venäläinen

Emme puhu vielä samaa kieltä

Olli Ehranmaa on mikkeliläinen aktivisti, joka herättelee Pro Mikkelin nimissä yleiseen keskusteluun eri epäkohtia ja ajaa erityisesti heikompien ja haja-asutus alueen ihmisten asiaa. Hän myös aktivoi paikallisia mm. vetämälle Mikkelin kirkkopuistossa tai chi -tunteja viikonloppu aamuisin.

Ehranmaa kuvaa omaa rooliansa toimia eräänlaisena vastavoimana virallista päätöksentekokoneistoa vastaan. Kesäkuun Mikkeli foorumissa hän ei kuitenkaan keskittynyt piikittelemään. Hänen varsin rakentava kommenttinsa foorumista jäi elävästi mieleeni. Hän kuvasi sitä miten meiltä puuttuu vielä yhteneinen kieli.

Tapa jolla asiat ovat nyky-yhteiskunnassa organisoituneet johtavat kielten erkaantumiseen. Toiminta on siiloutunut eri yksikköihin, joiden välillä ei ole luontaista vuorovaikutusta. Byrakraattiset mallit kaikkine lomakkeineen tuntuvat vain vahvistavan tätä kehitystä, jossa ihmisten luontainen vuorovaikutus vähenee. Kieli myös elää ja kehittyy siinä piirissä ketkä osallistuvat vuorovaikutukseen. Tämä on lienee yksi eri jargonien perus syntymekanismi.

Ehranmaan kommentissa oli ilahduttavalla tavalla mukana käynnistyvä kehitysprosessi ja samalla usko tulevaan, jossa asiat ovat toisin. Avoin keskustelu sekä lähitilanteissa että verkossa tulee johtamaan ajan myötä yhtenäisempään kieleen, toimintatapoihin ja syvempään ymmärrykseen kaupungista omana elinympäristönä. Tämän pitäisi kaiken järjen mukaan johtaa myös viisaampaan päätöksentekoon sekä syvempään keskinäiseen luottamukseen ihmisten välillä.

Opitun omistaminen ensimmäistä kertaa

Mikkelissä alkava prosessi tulee kestämään kauan ja tulee olemaan epäilemättä varsin vaiherikas. Aloitettava työtä ei voida kuvata projektina, jolla olisi selkä alku, loppu ja tarkat tavoitteet. Mielestäni tätä alkavaa työtä ei ole mielekästä kuvata muuten kuin oppimisprosessina, jossa oppivana organisaationa toimii koko kunta virkamiehineen ja kuntalaisineen.

On kiehtovaa nähdä miten tämä prosessi tulee etenemään. Lähi- ja verkkokohtaamiset mahdollistavat suoran vuorovaikutuksen tavalla, johon ei olla totuttu. Tässä prosessi tulee varmasti vastaan iloisia yllätyksiä ja oivalluksia, mutta myös epävarmuutta, pelkoja ja epäonnistumisiakin. Nämä ovat kaikki luonnollisia oppimisprosessin piirteitä.

Nuorimpia sukupolvia lukuunottamatta, olemme kasvaneet vanhan maailman rakenteisiin sisään. Toimintavat on opittu kulttuurisesti eikä meistä kovinkaan moni ole niitä kyseenalaistanut. Olemme ottaneet rakenteet sellaisenaan ja hakeneet niistä turvaa ja järjestystä omaan maailmaamme. Olemme tehneet valintamme ja rakentaneet tulevaisuutemme vanhojen rakenteiden varaan, miettimättä sitä mitä rakenteet ovat alunperin luotu palvelemaan.

Olen opettajien kanssa työskennellesäni huomannut miten kulttuurisesti opitut asiat koetaan todella omiksi ensimmäistä kertaa vasta sitten kun joku kyseenalaistaa ne. Uusi malli pakottaa arvioimaan omia ratkaisujaan aina uravalinnasta lähtien. Ihminen voi kokea sosiaalisen rakenteen muutoksen järisyttävän koko pohjaa, mille hän  on rakentanut itsensä ja tulevaisuutensa. Tämä aiheuttaa väkisinkin paljon epävarmuutta ja pelkoja.

Muutokselle on tilaus, mikä näkyy mm. kaupungin erittäin heikkona taloudellisena tilanteena ja jonkinlaisena heikkona luottamuksena kuntalaisten ja viranhaltijoiden välillä.  Tämä ei kuitenkaan vie pois sitä yksilökohtaista epävarmuutta, minkä toimintatapojen muutos tuo tullessaan. Uskonkin, että tämä tulee olemaan yksi keskeinen haaste, mihin pitää kiinnittää erityistä huomiota. Miten voimme katsoa avoimesti uusia malleja ilman, että kenenkään tarvitsee kokea syyllisyyttä siitä minkä maailman toimintamalleihin on kasvanut sisälle?

Uskon Ehranmaan sanoissa olevan tarvittavaa viisautta. Hän kiteytti yhdellä lauseella nykytilan ja tulevan. Ei auta kuin lähteä keskustelemaan ja hakemaan ratkaisuja yhteistyössä. Yhteinen kieli ja toimintavat syntyvät vuorovaikutuksessa, johon vain pitää heittäytyä.

Kerro kaverille

Neuvostoliiton sortuminen oli monelle yllätys. Juttelin asiasta pari viikkoa sitten Kimmo Kevätsalon kanssa, joka kertoi oman kokemuksensa varassa, miten ennen romahdusta oli aivan tavallinen näky nähdä keskellä päivää nuoria työssä käyviä  ihmisiä ryyppäämässä päivät pitkät kaduilla. Ryyppääminen oli varsin yleistä, valtio luhistui yksinkertaisesti siihen tosiseikkaan, ettei riittävän moni tehnyt mitään hyödyllistä vaan keskittyi esim. puistokemiaan. Tätä tukee myös tuore tutkimus juomisesta Venäjältä. No ehkä tämä selittää kuitenkin miksi venäläinen vodka on niin hyvää. Sen kehittäminen tuskin hiipui tällaisessa ympäristössä.

On kiehtovaa miettiä mitä merkkejä mahdollisesta romahduksesta tai merkittävästä käännekohdasta on havaittavissa tämän päivän maailmassa. Jostakin syystä suurimmalla osalla ihmisiä on taipumus uskoa että tulevaisuus jatkuu niin kuin menneisyys ja mahdolliset isot muutokset kuulostavat mahdottomilta. Näin kävi myös Neuvostoliikon kohdalla. Muutos tuli silti ja selvästi eri merkkejä tulevasta oli havaittavissa, jos niitä pysähtyi miettimään.

Paolo Freire puhui ajan järjestä. Jokaisella aikakaudella on oma järkensä ja aikakausi lakkaa olemasta kuin se on se on tavallaan selittänyt itsensä. Olemme eläneet teollista aikakautta ja sen järki alkaa olla puhki kulunut. Freiren tavalla ajatella, voisi sanoa uuden järjen olevan kasvamassa vanhan tilalle. Uskon että sosiaalinen media on yksi keskeinen ilmentymä isommasta ajanjärjen muutoksesta mikä on nyt käynnissä.

Microsoft on yksi merkittävä teollisen aikakauden yritys, joka on hyödyntänyt omassa toiminnassaan pitkään dominoivaa asemaansa. Sen järki on vahvasti teollinen edelleenkin, vaikka se pyrkiikin mukautumaan uuteen aikaan live-palveluillaan ja Bing -hakukoneillaan. Se on tehnyt pitkin matkaa merkittäviä virhearvioita, mutta on ison markkinaosuutensa turvin pystynyt aina nousemaan suosta edes kunnolla uppoamatta siihen välillä. Jopa internetin merkityksen virhearviokaan ei pysäyttänyt firmaa. Ei ainakaan vielä. Yksi keskeinen selviytymistapa Microsoftilla on ollut matkia muita, mitä se edelleen tekee mm. epätoivoisella kilpailulla hakukoneneiden herruudesta. Uusi Bing.com -hakukone muistuttaa erehdyttävästi Googlea, mutta on kuulemma jotenkin parempi. Toiminnan henkeen on kuulunut ostaa firmoja pois, jotka ovat käyneet läpi suunnittelu- ja kasvukivut uuden kanssa tai sitten he ovat tehneet opittuaan toisten kuvioista itse paremman tai riittävän hyvän perästä. Tämä suuren strategia ei vain tunnu enää toimivan yhtä hyvin tänä päivänä kuin ennen. Googlet ja Facebookit ovat kiusallisia yrityksiä, kun niitä ei saa ostettua. Ja mikä pahinta, heillä on jo ne asiakkaan, kaverien kaveripiirit, mistä jälkijunassa tulija on auttamatta ulkona.

Teolliseen valta-ajatteluun kuuluu myös osallistuminen kasvatussektorille. Tästä olen kirjoittanut oman kritiikki Live@edu -palvelua kohtaan. Jos tässä yrittää tulkita Freiren ajatuksen juoksua, edustaa tämänkin teollisesta järkeä. Jotain sellaista maailmaa, joka perustuu raakaan kilpailuun ja valtaan eikä yhdessä tekemiseen ja luottamukseen. Lapset on hyvä saada adaptoimaan oma tekniikka ajoissa, jotta he luontevasti pysyvät leirissä – tavallaan heidätkin pitää omistaa tämän järjen mukaan. Jokseenkin pelottava ajatus.

Enää ei riitä tuote, pitää olla seuraajia ja osallistujia

Google, Apple ja muut uuden järjen yritykset ovat olleet teollisen aikakauden yrityksille paha pala purtavaksi. He eivät pelaa enää samalla logiikalla, vaan kehittävät tuotteita yhdessä asiakkaidensa kanssa vuorovaikutuksessa. Kyseessä ei ole enää pelkkä kulutustuote vaan palveluihin ja tuotteisiin syntyy asiakkailla syvempi omistajuus yhteisen historian myötä.

Uusia yrityksiä kuvastaa myös good-will. Microsoft ei omista tällaista mainetta. Ei ole lainkaan harvinaista kirjoittaa Micro$oft näin dollarilla, s-kirjaimen sijaan. Mielestäni se kuvastaa aika hyvin yleistä kuvaa siitä mitkä yrityksen arvot ovat ihmisten mielissä. Viimevuosille mahtuu mm. OOXML-runttaus, jossa yritys yritti viedä nopeutetulla käsittelyllä ODF-standardin kanssa kilpailevan oman standardinsa läpi. Kaksitoista riisiä paperia siis 6000 sivua speksiä olisi pitänyt hyväksyä muutamassa kuukaudessa. Tämä vastaa yleistä linjaa muutenkin, sen sijaan että tehtäisiin yhdessä, niin halutaan omistaa ja määrätä eikä jakaa ja tehdä yhdessä. Tämä linja on jatkunut ihan näihin päiviin, kuten esim Outlookin html -yhteensopimattomuuskiista kuvastaa.

Internet Explorer on ollut vuosia varsinainen riesa sovelluskehittäjille. Selain ei tue yleisiä standardeja ja edellyttää huomattavaa lisätyötä, jotta eri websovellukset toimivat myös tämän selaimen eri versiolla, joissa niissäkin on huomattavaa vaihtelua. Kenen edunmukaista tällainen kehittäminen on? En tunne syitä tämän takana, mutta minä en mahda sille mitään että minulle tämä näyttäytyy äärimmäisen ylimielisenä käytöksenä asiakkaita kohtaan ja varsinaisena eri tahojen resurssien hukkaamisena maailmanlaajuisesti.

Tänään tuli tieto Windows 7:n hinnasta Euroopassa. Hinta on kaksinkertainen verrattuna hintaan Yhdysvalloissa. Taustalla on osaltaan EU:n kanssa käyty oikeudenkäynti, jossa asetuttiin vastustamaan Microsoftin taipumusta estää kilpailua sitomalla tuo samainen selainen kiinteäksi osaksi omaa käyttöjärjetelmäänsä. Jälleen tästä syntyy maku määräilystä ja hallinnasta, mutta missä on asiakkaan kuuntelu ja tukeminen? Käytännössä nyt näyttää siltä että mahdollisia asiakkaita rangaistaan siitä että EU puuttui siihen että yritys vääristää omalla toiminnallaan kilpailua ja sitä kautta kehitystä. Itse olen siirtynyt Microsoftin tuotteista pois puolitoista vuotta sitten, kun havaitsin että Apple on vain yksinkertaisesti helpompi käyttää ja vakaampi. Tällaiset mielenosoitukset tuskin kääntävät ainakaan asiakasvirtaa kohti Microsoftin tuotteita ja palveluita.

Ai mitenkö tämä liittyy ex-neuvostoliittolaisten ryyppäämiseen? Mielestäni tässä on havaittavissa samanlainen virtahepo silmien edessä. Kyseessä ongelma, häiriökäyttäytyminen,  josta ei hirveästi puhuta ääneen. Tällainen käytös voi voi laueta hyvin jonakin päivänä silmille. Uuteen järkeen kuuluu avoimuus ja yhdessä tekeminen. Isoiltakaan pelureilta ei enää hyväksytä sooloilua ja pomottamista. Ihmiset eivät enää seuraa isoa auktoriteettiä. Ihmiset alkavat herätä siihen että he ovat aina yhdessä isompia.

Pystyykö Microsoft alkamaan uuden elämän ja lakata tekemästä yksin omiaan, kuuntelematta muita ja erityisesti asiakkaitaan? Ainakin toivon sitä, mutta jos tällainen meno jatkuu, uskon että yhä useampaa alkaa houkutella vaihtoehtoiset ratkaisut hoitaa omat asiansa. Jos tällainen kehitys etenee, niin tästä voi hyvinkin seurata yhden jättiläisen tuho. Toivottavasti maalailen vain piruja seinälle, en toivo millekään yritykselle tuhoa, mutta reilua peliä kyllä toivon kaikilta kaikille.

Kerro kaverille