Eilen eräs kollega herätteli taas miettimään muutosta tai ehkä paremminkin sitä miten ottaa suhde muutosvastarintaan organisaatioissa. Itse kehittäjäorganisaatiossa jo pitkään toimineena haasteet kuulostivat kovin tutuilta. Tällä kertaa kyse oli pyrkimys löytää keinoja saada aikaan käyttöehtosopimuksista suhteessa sosiaalisen median välineisiin, kuten Googlen palveluihin joihin organisaatiot olisivat valmiita hyväksymään. En jotenkin jaksa uskoa että tämä tie vie oikeasti muutokseen organisaatioissa. Vanhaan järjestykseen ei helposti tule muutosta ja varsinkin kun avoin verkko tuo monessa suhteessa aivan uuden logiikan, on sitä vaikea perustella vanhalla logiikalla. Minulle tämä näyttäytyy pyrkimyksenä perustella sopimuksin luottamusjärjestelmä systeemille joka perustuu pohjimmiltaan epäluottamukseen. Toisaalta on hyvä kysyä että mikä sitten vie eteenpäin?

Kävin viime marraskuussa Kiinassa. Käydessäni Kielletyssä kaupungissa jäin pohtimaan keisarin ehdotonta valta-asemaa suhteessa kansalaisiin. Kielletyssä kaupungissa tärkeissä luottamustehtävissä olevat miehet olivat kaikki eunukkeja. Kaupunkiin ei tavalliset kansalaiset päässeet ja kun oma palvelusväki oli kuohittu, saattoi keisari uskoa ettei hänen 30 000 jalkavaimoaan tullut raskaaksi muuta kuin ruhtinaallista tietä. Yksi mies on määrännyt omista itsekkäistä syistä säännöt, joita koko kansa noudattaa. Asia ei voi kuin hämmästellä, mutta jotain peri ihmismäistä siinä on.

Ihmisellä tuntuu olevan jokin sisäinen pyrkimys lukittautua pysyviin sosiaalisiin rakenteisiin. Rakenteet todella koetaan pysyvinä, kiinteinä osina ympärisöämme ja omat ponnistelut keskittyvät lähinnä tässä järjestyksessä kiipimiseen ja taisteluun, ei niiden kyseenalaistamiseen ja uudistamiseen. Tässä päivässä tämä näkyy mm. keskusteluina siitä miten asiat eivät ole mahdollisia kun laki kieltää tai miten meidän koulu on järjestetty, miten ammattiliitot ovat asettaneet kantansa ja mihin ihmiset on koulutettu. Lista on loputon. Loputon määrä asioita meidän itsemme määrittämiä omia konstruktioita ja jotka ovat kaikki halutessamme sovittavissa uusiksi tavalla joka palvelee meitä paremmin.

»Oletteko varma, ettette tule katumaan tätä?» Mielessä pyörii kysymys, joka esitettiin nuorukaisille, kun he pyrkivät Kiinan keisarin, Taivaan pojan, hovimiehiksi. Kysyjä piteli kädessään pientä ja kaarevaa veistä, vastaajan vatsa ja reidet oli kääritty tiukkoihin siteisiin.
(Antti Helin, Mondo.fi)

Pirullinen ansa nykyisiin rakenteisiin elämänsä rakentamisessa on se miten se samalla nostaa meidän panoksia tukea niiden olemassaoloa. Jokainen tehty panostus on muuttuu merkityksettömäksi uhraukseksi jos systeemi muuttuu. Tässä päivässä se voi näkyä vaikka satsauksena koulutukseen jota ei enää kohta tarvita. Työelämä on muuttunut. Kielletyn kaupungin eunukeilla tilanne oli vielä traagisempi, kulkuset oli ja pysyi purkissa leikkauksen jälkeen vaikka keisarin valta päättyikin aikanaan.

Meihin taitaa olla rakennettuna sisään pyrkimys ylläpitää ja muodostaa instituutioita. Samalla kun muodostamme niitä, ne rupeavat sitomaan toimintaamme. Vanhat organisaatiot eivät helpolla muuta toimintaansa, jotenkin näyttää siltä että nykyinen trendi suurempiin yksiköihin vielä entisestään edistää tätä muuttumattomuutta. Suuressa on varaa hieman pidempään olla muuttumatta. Tämä ei ole itsessään paha asia, pelkästään yhteiskuntajärjestys vaatii tällaisien rakenteiden tunnustamista ja ylläpitoa. Ainakin nykyisen muotoisessa yhteiskuntarakenteessa

Aikanaan Kimmo Kevätsalo kuvasi omassa väitöskirjassaan, miten vanhat organisaatiot toimintatapoineen oikeasti muuttuvat vain kahta tietä: syvä kriisi tai kapina. Olen aikaisemmin kirjoittanut Kodakin kriisista, joka edustaa hyvää esimerkkiä syvästä kriisistä. Kodak joutui lopulta tunnustamaan että maailma ulkopuolella oli muuttunut niin paljon että heidän oli myös muuttua sen mukana. IBM taas edustaa yritystä joka muuttui oman keskijohdon kapinan kautta uudeksi yritykseksi, joka rakensi itselleen osallistavat tavat johtaa ja toimia. Samalla palvelut lähtivät rakentumaan avoimen koodin suuntaan. Firma porskuttaa taas.

Todella uudet tavat tuntuvat kuitenkin nousevat tyhjästä, ilman mitään organisaatioiden historiarasitteita. Verkossa tämä näkyy vahvasti. Google, Facebook, Yahoo ja moni muu keskeinen peluri on alkanut yhden tai muutaman ihmisen innosta, joilla ei ole vielä ollut paljon hävittävää. Todennäköisesti näidenkin toimijoiden kohtalo on aikanaan aivan sama kuin muilla toimijoilla.

Kollegani kysely uusien välineiden käyttöönoton edistämisestä organisaatiossa edustaa mielestäni kapinallisuutta. Kevätsalo ei käyttänyt suotta sanaa kapina, muutosprosessi on kipeä ja kova, jossa kolisee ja paukkuu jonkin aikaa ennen kuin uusi otetaan vastaan. Ehkä vähemmin kivulias tie on lähteä rakentamaan tyhjästä. Tehdä irtiotto ja rakentaa siellä, mistä löytyy se ryhmä joka kokee ettei ole liikaa menetettävää ja näkee uuden mahdollisuutena. Luodaan seuraava sukupolvi.

Kerro kaverille

Kirjoittelin viimeksi siitä miten sosiaalisesta mediasta on tullut paikka ihmisten puheissa. Tämä havainto perustui aikuisten maailmaan ja siten siinä  jäi jotain huomaamatta. Valmistelen parhaillaan erästä kyselyä, jossa on tarkoitus kysellä myös lapsilta sosiaalisen median käytöstä ja siitä mitä he näkevät siinä tulevaisuudessa. Kohderyhmäläisiä löytyy omasta kotoa seitsemän vuotias poika ja kymmenen vanha tyttö.

En ole koskaan tuputtanut lapsilleni erityisesti tekniikkaa tai muitakaan oppeja sen suuremmin. Kasvatus on perustunut paljolti arvojen välittämiseen sekä itsetunnon kasvun tukemiseen. Muuten kaikki onkin pitkälti mennyt lapsen omien, tiuhaan vaihtuvien, mielenkiinnon kohteiden mukaan ja sen mitä milloinkin on ollut ajankohtaista. Tästä syystä en ole kovasti yrittänyt myöskään kertoa sosiaalisesta mediasta tai muusta, mikä minua polttelee ellei he ole sitä suoraan kysyneet.

Testasin keskustelemalla molempien lasteni kanssa erikseen tietokoneiden käytöstä ja netistä sun muusta. Molempien lasten vastauksissa korostui se miten niin tietokone, netti kuin softatkin ovat vain välineitä. Ne ovat osa luonnollista ympäristöä missä toimitaan. Ennen kaikkea oleellinen piirre puheessa oli, miten näiden välille ei rakennu mitään eroja. Kone on netti ja netti on kone. Koneella voi yhtä lailla tulostaa kuin pelata tai jutella kavereitten kanssa. Toiminta ohjaa ajattelua, ei se millä se tehdään tai miten se tapahtuu.

Tyttäreni 4. luokkalaisena osoitti jo pieniä merkkejä koulun vaikutuksesta. Hän osasi mainita että nettiä voi käyttää tiedonhakemiseen. Vaikkakin hän on googlannut jo useamman vuoden, asian tällainen esittäminen kuulosti opetetulta isän korvaan. Hän on myös käyttänyt vähän meseä ja pelaa pelejä verkossa. Näitä hän ei varsinaisesti liittänyt osaksi nettiä, vaan ehkä hieman vaivautui kun yritin lempeästi kysellä käyttääkö hän omasta mielestään nettiä kun hän on mesessä.

Omat lapset ovat aina eläneet ympäristössä, jossa on tietokoneita, netti ja älypuhelimia. Heille netti ja nämä välineet ovat vähän sama kuin aikuisille on sähkö, viemäröinti tai vaikkapa kaukolämmitys. Ne vain on. Tästä näkökulmasta katsottuna kysymykseni oli aivan älytön ja korni. Niin netin kuin sosiaalisen median toimintatapojen kohtalo on pian vain olla. Ehkä hyvä niin.

Kerro kaverille

Tiistaina koin yhden niistä hetkistä, joissa yksittäinen asia konkretisoituu ja pysäyttää täysin. Sitä jotenkin havahtuu miten todella elää murroksen keskellä. Tavallaan kokee jotain, minkä jo tietää, mutta käytännön tilanne luo siihen jotain uutta syvyyttä. Asian tavallaan aistii.

Olin maanantain ja tiistain Nonaka Aalto workshopissa Dipolissa. Tapahtumassa oli mukana joukko kiehtovia, inspiroivia, ajattelevia ihmisiä joiden kanssa oli innostavaa keskustella. Myös itse teema oli erittäin mielenkiintoinen. Ikujiro Nonakan ba on tutustumisen arvoinen teoreettinen jäsennys tietämyksenhallinnasta ja -kehittämistä organisaatiossa, vaikka se ei vielä ajatuksissaan verkostoihin asti taivukkaan.

Toisen päivän lopulla osallistujat oli jaettuna kahteen ryhmään. Ryhmä, jossa olin mukana sai jälkimmäisenä tehtävänään määrittää miten tvt voi auttaa luomaan Nonakan kuvaamaa ba-tilaa. Keskustelussa minulle valkeni vähän kerrassaan se miten elän kuitenkin aivan toisessa maailmassa kuin muut paikalla olleet. Olen nähnyt ja kokenut jotain sellaista, mistä nämä ihmiset olivat jääneet paitsi. Ikään kuin eläisimme aivan eri kulttuureissa.

On kiehtovaa havaita, miten meidän älykkyys on kontekstiriippuvaista. Ei ole olemassa mitään yksiselitteistä älyä, jolla meidät voidaan laittaa järjestykseen. Meidän oma kokemushistoria vaikuttaa vahvasti siihen mitä me voimme edes ajatella. Minulla oli vain kokemuksen kautta tässä asiassa joukko käsitteitä, taitoja, tietoa ja kokemuksia mitä en pystynyt jakamaan tämän ryhmän kanssa. En ainakaan välittömästi, ehkä tekemisen kautta pidemmällä aikavälillä se olisi mahdollista. Paikalla olleille ihmisille tvt oli jotain missä puhuttiin sähköpostista ja videoneuvottelusta. Tästä ei ollut kovin helppoa ruveta rakentamaan siltaa yhdessä tekemisen ja olemisen verkostoituneeseen avoimeen tilaan verkossa.

Tilanteen lopputulos oli ettei meidän välille syntynyt aitoa kohtaamista. Ei sellaista voinutkaan olla. Maailmat eivät vain kohtaa. Minä olin erilainen ja toiset olivat ehkä keskenään enemmän samanlaisia. Samanlaista on helpompi ymmärtää. Mikä osa minulle jää?

Oma kokemukseni uusien ajatuksien esilletuomisesta on että aina kannattaa henkisesti varautua kohtaamaan nippu tunnereaktioita. Tämä tapahtuu yleensä aina ensimmäisen kerran kun puhuu ihmiselle jostakin aivan vieraasta asiasta. Kieltäminen, epäily, kuuntelemattomuus tai jopa ärsyyntyminen ovat tavallisia reaktioita tai vain vaikeneminen. Tällaista en kuitenkaan juuri kohdannut tällä kertaa. Enemmänkin kyse oli kokemuksen puutteesta.

Tekniikka ja sosiaalisuutta tukevat palvelut sen päällä ovat muuttaneet toimintaympäristöä ratkaisevasti. Niiden käyttöönotto on pitkälti vapaaehtoista. Niihin ei tarvitse sekaantua jos ei halua. Osan ei ehkä koskaan tarvitsekaan. Osa ei tee mitään kun nykyisellään on vielä hyvä olla tai syyksi voi aina myös ilmoittaa ainaisen kiireen. Lapsia ja nuoria ohjaa uteliaisuus luonnostaan, he omaksuvat nykyisen ympäristön sellaisena kuin se on. Se on se ympäristö mihin he kasvavat. He oppivat uuden omakseen ihan niin kuin ovat tehneet kaikki sukupolvet ennen heitä. Ero menneeseen on vain se että toimintaympäristö ympärillämme on muuttunut radikaalisti pienessä ajassa. Tänä päivänä yksilön mahdollisuudet ovat jotain aivan muuta kuin koskaan ihmisen historiassa.

Ihmisen kyky oppia on uskomaton, jos ihminen antaa itselleen luvan omaksua kuten lapsi tekee, niin se mahdollisuuksia rajoittavin tekijä on juuri toimintaympäristö. Uskon että tämä on yksi keskeinen syy miksi me elämme tässä ajassa niin eri maailmoissa. Toiminta uudessa ympäristössä opettaa niitä jotka siihen tarttuvat. Tämä taas näkyy ristiriitaisuuksina, joihin ei ole aikaisemmin juuri törmätty. Se miten lapset opettavat tänä päivänä vanhempiaan on hyvä esimerkki tästä. Ei tällaista tilannetta syntyisi vakaassa toimintaympäristössä, jossa on eletty sukupolvien ajan.

Uusi toimintaympäristö tuo uudet työkalut, taidot ja käsitteet. Tästä seuraa taas luonnostaa uusi tapa ajatella ja jäsentää maailmaa, mistä seuraa myös väistämättä uusi kieli. Tunsin juuri tämän luissani tuossa kyseisessä workshopin viimeisessä sessiossa. Jos kokemus puuttuu, ei voi pelata kuin omilla ennakkoluuloillaan. Niin hyvässä kuin pahassa. Me tarvitsemme nyt todella kipeästi yhteistä kohtaamisia, kokemista ja kuuntelua ja jakamista. Sillä tapaa voimme tunnistaa yhdessä sen maailman jossa me nykyään elämme. Ehkä tämäkin tapaaminen kuitenkin avasi jotain, josta voi lähteä syntymään jatkossa jotain ymmärrystä vaikkei siihen vielä päästykään. Toivon ainakin niin.

Ennen kuin suurempi ymmärrys karttuu, saamme vielä pitkän tovin lukea ja kuulla näistä verkon kuolemanpäivän ennustajista, joihin mm. Perttu Tolvanen viittaa. Näille ihmisille suosittelen lämpimästi heittäytymistä epämiellyttävyysalueelle. Antautukaa uuden omaksumiselle ja kokekaa mahdollisuudet sisältä päin. Mieli voi järjestyä näin uudella ja yllättävällä tavalla.

Kerro kaverille

Tämän päivän Hesarissa ministeri Sirkka-Liisa Anttila heittää ilmaan ajatuksen ruuan alv:een pudottamisesta jopa nollaan. Samalla hän kuitenkin toteaa että epäterveellisiä ruokia voisi hyvin verottaa vaikka hieman enemmänkin. Verotus ja lainsäädäntö ovat tehokkaita tapoja ohjata kuluttajien käyttäytymistä. Anttilan ajatus tervellisemmästä ruuasta kuulostaa periaatteessa hyvältä ja kirvoittaa miettimään asiaa pidemmälle.

Ruuan verotusta miettiessä herää ajatus siitä miksei tässä hyödynnetä tehokkaammin sitä tietoa, mikä on jo saatavilla tai mitä voitaisiin kerätä. Ruokaa tarkkaillaan hyvin tehokkaasti jo tällä hetkellä aina alkutuotannosta kaupan tiskille tai ravintolapöytään. Ruuan aluperä on aina selvitettävissä tarkkaan yksittäiselle maatilalle, missä se on valmistettu. Samoin myyntipaikka on hyvin tiedossa. Tästä voitaisiin jo laskea karkea periaate laskea tuotteelle verorasite ruuan valmistuspaikan etäisyyden mukaan. Tällä tapaa voitaisiin tukea lähiruuan suosimista ja sitä kautta ympäristöystävällisyyttä.

Dataa on jo nyt saatavissa paljon ja uuden datan tuottaminen ei ole enää mikään mahdoton ongelma. Tällä tapaa jatkossa voitaisiin hyvin laskea erilaiset ympärisökuormitukset yksittäisille tuotteille, mitkä olisi nähtävissä ruokakaupoissa. Saman tiedon varassa voitaisiin säädellä verotusta sekä yksittäiset kuluttajat voisivat tehdä arvovalintoja paremman tiedon varassa.

Nykyisen verkon ja pilvilaskennan aikana, suurin este tällaisien palvelujen rakentamiseen on ne ihmiset jotka sanovat ettei tämä ole mahdollista tai ettei tällainen koskaan tule tapahtumaan. Itse olen todella yllättynyt ellei tällainen kehitys toteudu jossakin muodossa. Siksi että se varsin mahdollinen ja myös ohjaa yksilön parempaan tietoon ja säätelyyn yhteisien suurien ongelmien parissa.

Kun hankin omakotitalon, huomasin että oma systeeminen ymmärrykseni energiataloudesta parani hetkessä. Omat teot ja päätökset näkyivät niin suoraan omassa energiankulutuksessa ja sitä kautta laskuissa. Tällainen tieto hämärtyy helposti jo rivitalo- ja varsinkin kerrostaloasumisessa. Teknologia kuitenkin mahdollistaa tämän tiedon kohdentamisen tarkemmin kuin mitä tänä päivänä tehdään. Tämä pätee niin yksittäiseen asuinrakennukseen kuin yleiseen verotukseenkin. Teknologia mahdollistaa saman ilmiön jakamisen yksilötasolla paikasta riippumatta.

Miltä kuulostaisi, jos sinulla olisi yleisessä tiedossa oleva henkilökohtainen ympäristönkuormitusluku? Kaikkiin ostotapahtumiin liittyisi rekisteröintitieto sinusta, minkä perusteella sinulle luotaisiin henkilökohtainen profiili. Verkko mahdollistaa oman kuormitusluvun vertailun toisiin, mikä ohjaa luonnostaan meidän käytöstä. Kaikkien olosuhteet eivät ole samat, joten vertailu tuskin olisi sinällään suoraan vertailukelpoinen. Joka tapauksessa se antaisi paremman kuvan kulutuksesta yleisesti ja ohjaisi jokaista suhteuttamaan omaa käytöstään muihin. Tällainen avaava toiminta voisi johtaa sosiaaliseen arvostukseen sen mukaan mitä pienempänä pystyt lukusi pitämään. Sehän tavallaan kertoo siitä miten otat toiset huomioon.

Anttilan ajatus terveellisestä ruuasta voitaisiin laventaa ruokaostosten ja liikunnan perustellaa laskettavaan henkilökohtainen hyvinvointi-indeksiin. Tätä tietoa voitaisiin hyödyntää verotuksessa tilastollisien riskien perusteella. Tavallaan maksaisit itse oman kuormituksesi siinä suhteessa kuin oma tilastollinen klusterisi kuormittaa järjestelmää. Omilla teoillasi voisit taas vaikuttaa siihen, mihin klusteriin kuulut. Tämän ei tarvitsis johtaa elitismiin ja heikompiosaisien sortoon. Oikein johdettuna tämä voisi johtaa kuitenkin elintasotautien säätelyyn.

Tässä ajatusketjussa on itsestänikin piirteitä dystopiasta. On kuitenkin pakko myöntää, ettei tällainen tulevaisuus ole mahdoton. Enneminkin se on varsin mahdollinen jossakin muodossa. Ympäristömuutos tulee asettamaan meidät tulevaisuudessa yhä enemmän seinää vasten. Samalla se pakottaa meidät tekemään päätöksiä, joista osa voi ohjata tietyn yksityisyyden menetykseen. Oman toiminnan avaaminen voi olla edellytys oikealle muutokselle yksilöiden käyttäytymisessä, jotta kehitys voi todella muuttua. Avoimuus voi toimia tässäkin suhteessa turvana.

Yksi syy vastustaa tällaista tulevaisuutta on myös se ettei se ole vielä totta. Perintöverotus on ollut minulle aina yksi aivan käsittämätön verotuksen muoto. Siinä valtio ottaa itselleen vainajan omaisuudesta veron. Kärjistäen voisi sanoa, että valtio verottaa siitä että se menettää itseltään yhden kuluerän, kun merkittävä osa menehtyvistä on joko eläkeläisiä tai vakavasti sairaita. Tästä kuitenkin valtio laskuttaa perikuntaa. Mielestäni tässä ei ole mitään järkeä. Sen sijaan verotuksessa joka kohdistuu yksilön tekemiin valintoihin, millä on vaikutusta koko ympäristöön tai henkilökohtaiseen hyvinvointiin on aivan toisella tapaa mielekästä ja hyväksyttävää. Se antaa yksilölle mahdollisuuden valita.

Kerro kaverille

Don Tapscottin kuvaa We Now -dokumentissa miten tänä päivänä yleisesti hyväksytään se miten yritykset saavat menestyä ja tehdä rahaa, kunhan he tekevät hyvää ihmiseten mielestä. Pitää olla siis reilu. Ennen näin ei aina ole ollut ja moni iso yritys ei vieläkään ole oppinut tätä läksyä, ei ainakaan perusteellisesti. Viime aikoina taitaa on tähän liittyen on saanut lukea monta uutista. Tässä muutama poiminta:

Yahoon ja Microsoftin unelmasopimus

Yahoo ja Microsoft tekivät yhteistyösopimuksen, jolla he pönkittävät toinen toistaan Googlea vastaan. Yahoo käyttää jatkossa Microsoftin hakukoneteknologiaa ja kerää suurimman osan syntyneistä mainostulosta. Tämä on molempien yritysten mielestä win-win -tilanne, kuten Microsoftin Steve Ballmer kuvaa: “Tämä on minun mielestäni tilanne, jossa molemmat voittavat”.

Yahoon osake kuitenkin romahti tiedon jälkeen 12 %. Hyvä sopimus yrityksille, mutta kokeeko käyttäjät näin? Ballmerin kommentti sopii turhan hyvin siihen mielikuvaan mikä minullakin Microsoftista on. Ihmettelyyn sisälly mitään ajatusta asiakkasta tai arvoista mihin ihmiset uskovat. Vanhaan yrityslogiikkaan kuuluu oikeutus, joka lähtee mantrasta jossa yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa. Tällä on yritykset hakeneet itselleen oikeutuksen vastaavaan toimintaan, josta lapsia torutaan hiekkalaatikolla. Uskon että tämä mielikuva Microsoftista on oleellisempi juttu kurssinnotkahdukseen tässä kuin itse sopimus.

Applen sovelluskauppa ja Google Voice

Applen iPhonea varten rakentaman sovelluskaupan kehittäjälisenssiehdot ovat herättäneet pitkään jo keskustelua. Yleisesti ehdot koetaan liian tiukkoina. Keskeinen epäkohta on Applen päätös estää heidän omien palvelujen kanssa kilpailevien tuotteiden pääsy myytäväksi ja sitä kautta käytettäväksi iPhonessa. Apple on useita kertoja yksipuolisesti ja tylysti vain poistanut kolmansien osapuolien sovelluksia palvelusta tai estänyt niiden lisäämisen palveluun jo kättelyssä.

Tilanne on kärjistymässä nyt kun yhtiö eväsi Google Voice App -sovelluksen pääsyn sovelluskauppaan. Michel Arrington ilmoitti jo TechCrunsh -blogissa luopuvansa koko iPhonen käytöstä, koska tällä puhelimella ei voi käyttää kyseistä Googlen palvelua. Myös digg.com:ssa yli 2000 kertaa digattu juttu Apple’s AppStore Approval Process Has Gone Too Far -kertoo samaa tarinaa. Apple ei palvele tässä asiakkaitaan, vaan ajaa itsekkäästi omaa lyhytjänteistä etuansa. Toiminta on varmasti pidemmän päälle heitä vastaan.

On mielenkiintoista seurata miten käy Spotifyn uudelle sovelukselle, joka kilpailee selvästi iTunesin kanssa. Kun Apple torjuu tämän, uskon että edessä on vielä suurempi vastareaktio kentältä.

NSN myy valvontaa Iranille

Nokia Siemens Networks myi Iranin hallitukselle Internet-valvontasoftan. Tämä oli varmasti yrityslogiikan kannalta hyvä kauppa, josta sai varmasti myös hyvän katteen. Käytännössä Nokian kannalta kauppaa voi pitää lähes imagollisena itsemurhana. Kauppa oli selvästi räikeässä ristiriidassa ihmisten oikeustajua vastaan, mistä seurasi Nokian tuotteiden boikotointi. Tapaus on vähintäänkin surullinen.

Korjausliikkeitä

Heinäkuun alussa TechCrunsh -blogissa hämmästeltiin mitä oli tapahtunut Google appsin ilmaispalvelulle. Tämä ei vastannut Googlen aikaisempia linjauksia ja herätti hämmästystä. Googlen mantrana on ollut alusta asti olla hyvä ja tehdä hyvää. Googlen koko toiminta perustuu tähän ja siitä syntyvään luottamukseen. Firma korjasikin liikkeen pian ilmoittamalla että kyseessä oli erehdys. Se millainen erehdys oikeasti oli kyseessä jää epäselväksi. Kokeiliko firma kepillä jäätä vai oliko kyseessä todella viaton sattuma ei varmaan selviä koskaan. Yhtä kaikki tapahtuneesta jäi elämään pieni epäilys.

Muut firmat kuin Google eivät ole tietääkseni vielä tehneet korjaavia liikkeitä yleisön paineesta. En olisi kovin yllättynyt, jos Apple taipusi pian korjaamaan palvelunsa ehtoja. Apple on onnistunut vielä säilyttämään good willin omassa imagossaan, mutta tällaiset tapaukset nakertavat sitä tehokkaasti. Nokia ja varsinkin Microsoft taitavat olla tässä suhteessa vielä enemmän hukassa.

Toimintakenttä on muuttunut nopeasti varsin radikaalilla tavalla. On mielenkiintoista nähdä miten kyläyhteisöistä tuttu yhteisöllisyys alkaa ohjailla toimintaa globaalilla tasolla. Perinteisen yritystoiminta-ajattelun näkökulmasta asiakkaista on tullut pirullisia, kun he kommunikoivat keskenään ja arvottavat asioita. Valta jakautuu uudella tavalla, paljon tasaisemmin kuin koskaan ennen. Tältä ei ole suojassa enää isotkaan yritykset tai ehkä ne ovatkin tälle kaikkein haavoittuvaisimpia tänä päivänä.

Kerro kaverille

Olen poistanut tämän merkinnän. Selitän tähän johtaneita tekijöitä merkinnässä: Nyt meni metsään pahemman kerran.

Kerro kaverille

Us Now -dokumentti on katsomisen arvoinen kokonaisuus. Kyseessä on ohjelma, jossa kuvataan millaisen yhteiskunnallisen muutoksen keskellä elämme. Video löytyy osoitteesta www.usnowfilm.com sekä YouTubesta. Tässä on YouTuben omalta playlistiltäni tehty upotus:

Mikkeli on ottanut rohkean askeleen kohti avoimempaa kunnalista päätöksentekoa. Kaupungin uusi strategia linjaa sosiaalisen median keinot ja osallistavan päätöksenteon merkittäväksi osaksi toiminnan kehittämisessä.

On häikäisevää nähdä miten asiat voivat muuttua hetkessä, kun on oikea aika ja oikeat ihmiset oikeilla paikoilla. Vielä vuosi sitten en edes uskaltanut toivoa että tällaista kehitystä tulisi tapahtumaan omassa kotikaupungissani vaikka olen siitä unelmoinut jo vuosia.

Toimintaa on käynnistelty jo hieman Mikkeli foorumi -lähitapaamisien muodossa  ja nyt syksyllä toimintaan luodaan puitteita myös verkossa mm. avaamalla kaupungin strategiaprosesseja kuntalaisille ja kesäasukkaille.  Mikkeli Foorumi -tapaamisilla, mistä viimeisin pidettiin kesäkuun puolessa välissä. Foorumi järjestettiin kaupungin torilla avoimena keskustelutilaisuutena jonka teemana oli Mikkelin tulevaisuus.

Foorumiin osallistui noin nelisenkymmentä kuntalaista koleasta säästä huolimatta. Koin itse tapahtuman kohtuullisen onnistuneeksi juuri paikalle tulleiden kuntalaisten aktiivisuuden ansiosta. Tämä on lupaava alku merkittävälle muutosprosessille.

Olli Ehranmaa vetämässä tai chita Mikkelin torilla Kuva: Ville Venäläinen

Emme puhu vielä samaa kieltä

Olli Ehranmaa on mikkeliläinen aktivisti, joka herättelee Pro Mikkelin nimissä yleiseen keskusteluun eri epäkohtia ja ajaa erityisesti heikompien ja haja-asutus alueen ihmisten asiaa. Hän myös aktivoi paikallisia mm. vetämälle Mikkelin kirkkopuistossa tai chi -tunteja viikonloppu aamuisin.

Ehranmaa kuvaa omaa rooliansa toimia eräänlaisena vastavoimana virallista päätöksentekokoneistoa vastaan. Kesäkuun Mikkeli foorumissa hän ei kuitenkaan keskittynyt piikittelemään. Hänen varsin rakentava kommenttinsa foorumista jäi elävästi mieleeni. Hän kuvasi sitä miten meiltä puuttuu vielä yhteneinen kieli.

Tapa jolla asiat ovat nyky-yhteiskunnassa organisoituneet johtavat kielten erkaantumiseen. Toiminta on siiloutunut eri yksikköihin, joiden välillä ei ole luontaista vuorovaikutusta. Byrakraattiset mallit kaikkine lomakkeineen tuntuvat vain vahvistavan tätä kehitystä, jossa ihmisten luontainen vuorovaikutus vähenee. Kieli myös elää ja kehittyy siinä piirissä ketkä osallistuvat vuorovaikutukseen. Tämä on lienee yksi eri jargonien perus syntymekanismi.

Ehranmaan kommentissa oli ilahduttavalla tavalla mukana käynnistyvä kehitysprosessi ja samalla usko tulevaan, jossa asiat ovat toisin. Avoin keskustelu sekä lähitilanteissa että verkossa tulee johtamaan ajan myötä yhtenäisempään kieleen, toimintatapoihin ja syvempään ymmärrykseen kaupungista omana elinympäristönä. Tämän pitäisi kaiken järjen mukaan johtaa myös viisaampaan päätöksentekoon sekä syvempään keskinäiseen luottamukseen ihmisten välillä.

Opitun omistaminen ensimmäistä kertaa

Mikkelissä alkava prosessi tulee kestämään kauan ja tulee olemaan epäilemättä varsin vaiherikas. Aloitettava työtä ei voida kuvata projektina, jolla olisi selkä alku, loppu ja tarkat tavoitteet. Mielestäni tätä alkavaa työtä ei ole mielekästä kuvata muuten kuin oppimisprosessina, jossa oppivana organisaationa toimii koko kunta virkamiehineen ja kuntalaisineen.

On kiehtovaa nähdä miten tämä prosessi tulee etenemään. Lähi- ja verkkokohtaamiset mahdollistavat suoran vuorovaikutuksen tavalla, johon ei olla totuttu. Tässä prosessi tulee varmasti vastaan iloisia yllätyksiä ja oivalluksia, mutta myös epävarmuutta, pelkoja ja epäonnistumisiakin. Nämä ovat kaikki luonnollisia oppimisprosessin piirteitä.

Nuorimpia sukupolvia lukuunottamatta, olemme kasvaneet vanhan maailman rakenteisiin sisään. Toimintavat on opittu kulttuurisesti eikä meistä kovinkaan moni ole niitä kyseenalaistanut. Olemme ottaneet rakenteet sellaisenaan ja hakeneet niistä turvaa ja järjestystä omaan maailmaamme. Olemme tehneet valintamme ja rakentaneet tulevaisuutemme vanhojen rakenteiden varaan, miettimättä sitä mitä rakenteet ovat alunperin luotu palvelemaan.

Olen opettajien kanssa työskennellesäni huomannut miten kulttuurisesti opitut asiat koetaan todella omiksi ensimmäistä kertaa vasta sitten kun joku kyseenalaistaa ne. Uusi malli pakottaa arvioimaan omia ratkaisujaan aina uravalinnasta lähtien. Ihminen voi kokea sosiaalisen rakenteen muutoksen järisyttävän koko pohjaa, mille hän  on rakentanut itsensä ja tulevaisuutensa. Tämä aiheuttaa väkisinkin paljon epävarmuutta ja pelkoja.

Muutokselle on tilaus, mikä näkyy mm. kaupungin erittäin heikkona taloudellisena tilanteena ja jonkinlaisena heikkona luottamuksena kuntalaisten ja viranhaltijoiden välillä.  Tämä ei kuitenkaan vie pois sitä yksilökohtaista epävarmuutta, minkä toimintatapojen muutos tuo tullessaan. Uskonkin, että tämä tulee olemaan yksi keskeinen haaste, mihin pitää kiinnittää erityistä huomiota. Miten voimme katsoa avoimesti uusia malleja ilman, että kenenkään tarvitsee kokea syyllisyyttä siitä minkä maailman toimintamalleihin on kasvanut sisälle?

Uskon Ehranmaan sanoissa olevan tarvittavaa viisautta. Hän kiteytti yhdellä lauseella nykytilan ja tulevan. Ei auta kuin lähteä keskustelemaan ja hakemaan ratkaisuja yhteistyössä. Yhteinen kieli ja toimintavat syntyvät vuorovaikutuksessa, johon vain pitää heittäytyä.

Kerro kaverille

On mahtavaa kun saa olla ylpeä omasta kotikunnastaan. Mikkelissä on tämän vuoden aikana alkanut tapahtua kaikenlaista liikehdintää kohti avoimempaa kuntaa. Kaupunki on ollut ratkaisevassa roolissa mahdollistamalla paikan yhteiselle keskustelulle. Mikkeli on alkanut järjestämään Mikkeli Foorumeja, avoimia tilaisuuksia joissa keskustellaan kunnan kehittämisestä yhdessä kuntalaisten kanssa. Myös paikalliset aktivistit ovat aktivoituneet. Seudulla vaikuttaa Pro Mikkeli, Maaseutu kaupunki mikkeli -verkosto sekä seniorit ovat aloittaneet oman organisoitumisensa. Tällainen liikehdintä saa nyt vielä lisää potkua, kun kaupunki on asettanut uuteen strategiaansa sosiaalisen median ja käyttäjälähtöisen kehittämisen omaksi kohdakseen. Mikkeli taitaa olla ensimmäinen kunta, joka on virallisesti ottanut sosiaalisen median osaksi strategiaansa.

Kerro kaverille

Luin eilen varsin järkyttävän uutisen Etelä-Afrikassa tehdystä tutkimuksesta, jonka perusteella neljäsosa etelä-afrikkalainen miehistä on syyllistynyt raiskaukseen. Guardianin artikkelissa tutkija viittaa ilmiön liittyvät afrikkalaiseen ideaaliin miehuudesta. En voi sanoa tuntevani Etelä-Afrikkaa enkä edes tutkimusta syvemmin jotta voisin ottaa asiaan syvemmin kantaa. Median pohjalta saamani kuva kansan suhteesta esim. nykyiseen presidenttiin Jacob Sumaan ei anna kovin lupaava kuvaa kulttuuriympäristöstä. Miehen vauhtia ei tunnu hillitsevän korruptio eikä -raiskaussyytteet. Osa jopa kannatti Sumaa niin paljon raiskausoikeudenkäynnin aikana että osoitti mieltään kadulla hänen puolestaan. Vaikuttaa melko asenteelliselta toimintannalta vai kertooko tämä enemmän kulttuurista ja vallitsevasta ilmapiiristä?

“Tunteet eivät ole sokeita voimia, jotka väkivalloin valtaavat meidät, vaan käyttäytymismuotoja, jotka me tarkoitukselliesti valitsemme”
– Jean-Paul Sartre

Tieto Etelä-Afrikan tilanteesta jätti minut miettimään. Voimaantuminen on ollut minulle aina positiivinen sana. On aika pysäyttävää huomata, miten raiskaamista on mahdollista tarkastella yhtälailla voimaantumisen kautta, kuten tutkimuksessa todetaan sen olevan osa miehuuskuvaa. Tässä voimaantuminen on kaikkea muuta kuin positiivinen asia. Natsi-Saksan vallan aikaan Jean-Paul Sartre kirjoitti Ranskalaisille tarinan Lucier Fleurierista. Lucier eli maailmassa joka oli monella tapaa epävakaa ja epämiellyttävä paikka. Hän pääsi eroon omasta järkyttyneisyydestään, onnettomuudestaan ja epävarmuudestaan antamalla itselleen luvan vihata juutalaisia. Vihan tunne vahvisti peitti alleen heikkouden tunteet.

Sartren ajatus on mielestäni varsin terävä. Hän kuvaa asian ihmisen omana valintana. Valinta on päätös, millä ihminen ottaa itselleen oikeutuksen toimia toista kohtaan vahingoittavalla tavalla tunteakseen itsensä vahvaksi. Etelä-Afrikan tapauksessa Satren logiikalla voimaantuminen tulee oman miehisyyden pönkittämisestä ottamalla vallan omiin käsiinsä. Guardianin jutusta syntyy vielä kuva siitä että sille on kulttuurinen lupa, vähän samaan tapaan kuin Sartren natsi-saksan aikaisessa maailmassa oli lupa käyttää mielivaltaista julmuutta kokonaista kansanryhmää kohtaan.

Onko meidän kulttuuri tämän yläpuolella?

Omat arjenhavainnot puhuvat ainakin toista. Meillä ei ole olemassa samassa mittakaavassa tapahtuvaa mielivaltaa toisia ihmisiä kohtaan, mutta samat mekanismit vaikkutavat meihinkin. Miehen ja naisen välinen ero on yksi paikka missä huomaan törmääväni tähän ajattelun yhä uudestaan. Vanhempieni sukupolvessa moni mies toimi varsin autoritäärisesti omassa perheessään. Miehellä oli enemmän oikeuksia kuin naisella. Naiselle jäi paikka sopeutua perheen normeihin, mitä myös ympäröivä yhteiskunta tuki. Avioliitto oli pyhä instituutio yhteiskunnassa, mikä näkyi korkeana kynnyksenä puuttua perheen asioihin ja esimerkiksi yleisenä suhtautumisena yksinhuoltajaäiteihin tai aviottomiin lapsiin.

On ollut mielenkiintoista huomata, millaisia ketjuja näistä malleista syntyy sukupolvien välille. Olen saanut huomata oman sukupolveni naisissa oman ryhmänsä, jonka käyttäytymismalli on hyvin lähellä sitä mitä esim. oma isäni toteutti aikanaan. Se perustuu malliin määrittää mitä mies on ja tämä oikeuttaa ottamaan itselleen eri oikeuksia toimia haluamallaan tavalla. Vastaani tulleet tilanteet ovat olleet välillä varsin räikeitä, joissa mm. on kerrottu kirkkain silmin miten naiset saavat jakaa miestensä henkilökohtaisia asioita keskenään, koska naiset ovat sellaisia. Heidän mielestään kuitenkaan miehillä ei ollut samaa oikeutta. Paljon räikeämpiäkin perustelua on tullut vastaan, mutta niitä ei varmaan tarvitse tässä käsitellä. Tarkemmin keskusteltuani nämä  perustelut ovat pohjanneet meidän isiemme rikkomuksiin naisia kohtaan. Nämä kaveruussuhteet ovat luonnollisesti kuihtuneet pois, mikä on varmaankin aika luonnolista. Eihän tällainen jätä toiselle tilaa, ellei halua alistua toisen maailmankuvaan joka ei ole tasa-arvoinen.

Vaikka omat räikeimmät kokemukseni siviilissä kohdistuvat tämän päivän oman sukupolven naisiin, en väitä etteikö sama logiikka olisi läsnä yhtälailla osassa miehiäkin. Facebookin rasistiryhmät on helppo mallintaa tämän saman logiikan kautta. Työelämässä vastaavaa logiikkaa olen kohdannut lähinnä miehiltä. mm. oma ex-työnantajani lausui aikanaan henkilökunnalle: “minulla ei ole minkäänlaista työllistämisvelvoitetta, kannan vain yrittäjän riskin”. Tällä hän oikeutti itselleen varsin mielenkiintoisen tavan hallita henkilöstöä, mikä näkyi niin kaikessa toiminnassa kuin toimimattomuudessakin.  Emme me ole ihmisinä sen kummempia kuin mitä viime vuosisadan alun ihmiset olivat.

Tässäkin ajassa kohtaamme epävarmuutta

Yhteiskunta on varsin rajussa muutoksessa ympäristömuutosten, globalisaation, laman ja verkon myötä. Tällaisena aikana on helppo uskoa että on olemassa normaalia enemmän ihmisiä, jotka hakevat voimaantumista jotakin kautta. Uskon että tämä aika on erityisen otollinen kaikenlaisille ääriliikkeille. Mitä ihmisen pitää tunnistaa, että hän osaa hakea voimaantumisen positiivisella tavalla?

Vapaudessa piilee  vastuu. Vapaan ihmisen on itse kannetta vastuu omista päätöksistään ja mikä vielä raskaampaa – hänen pitää myös tehdä itse päätöksensä. Ehkä tällä on oma syynsä miksi, ihminen niin monesti taipuu ryhmän mielipiteeseen vaikka näkisikin siinä jotain missä ei ole samaa mieltä. George W. Bushin hallinto käytti tätä melko pitkään mestarillisesti hyväksi ajaessaan omaa oikeutustaan maailmanvaltiaana.

Tulevaisuudentutkijat aloittivat puheen tulevasta murroksesta teollisesta yhteiskunnasta tietoyhteiskuntaan joskus 90-luvun alussa. Nyt ei enää kukaan tunnu epäröivän, olemmeko murroksessa. Se on täällä. Verkon mukanaan tuomat uudet toiminnan mahdollisuudet ovat täällä pysyvästi eikä sitä kehitystä voi enää estää. Tästä seuraa väkinäinen tarve oppia uusia taitoja ja tapoja toimia.

“Aloittelijan mielessä on paljon mahdollisuuksia, mutta asiantuntijan vain muutama”
– Shunry Suzuki

Oppimiseen kuuluu aina epävarmuuden tila. Se ettemme osaa jotain kertoo siitä, ettei se ole meidän hallittavissa. Ehkä paras mahdollisuus ihmiselle kasvaa ihmisenä on ottaa suhde tähän tilaan. Meidän pitäisi vanhempina opettaa lapsiamme tunnistamaan sen tilan luonne. Tai ehkä paremminkin auttaa heitä pitämään siitä kiinni. Pitää oppia tuntemaan että tuo epävarmuus on osa kehittymistä ja täysin luonnollinen tila, mikä tulee aina vastaan kun tarvitsee oppia jotain uutta. On myös tärkeää  oppia tunnistamaan, milloin oma toiminta perustuu omavaltaiseen oikeutukseen ja milloin se on terveellä pohjalla, jossa asia kestää tarkastelua myös ulkoa käsin.

Mielestäni oikea voimaantuminen tulee oppimisen kautta, jossa yksilö kasvaa ihmisenä itsestään ulos päin, myös muista vastuuta kantavaksi yksilöksi. Lucier Fleurierin tapa hakea oikeutusta ei tätä ole. Vastuuttomuus ja ymmärtämättömyys ovat kuitenkin asioita jotka ovat helppo jakaa ryhmässä, mikä tukee tällaista negatiivista voimaantumista. Tällainen voimaantuminen ei ole avointa, vaan toisia ääniä pois sulkevaa. Ehkä se on keskeinen ero negatiivisen ja positiivisen voimaantumisen välillä.

Kerro kaverille