Olen puhunut monesti avoimuudesta. Se on teema, johon huomaan päätyväni omassa ajattelussani kerta toisensa jälkeen. Tyypillitästä tälle on myös se, miten huomaan lähestyväni sitä niin monesti uudesta näkökulmasta. Löysin viime viikonvaihteessa itseni tilanteesta, joka tuntui minulle aivan liian tutulta. Olen jälleen noudattanut samaa vanhaa kaavaa.

Kun elämässäni alkaa tapahtua liikaa pienen ajan sisässä, on minulle luontainen ratkaisu tehdä enemmän. Teen enemmän ja saan aikaiseksi, mikä puolestaan synnyttää lisää uusia asioita mitkä saavat minut tekemään yhä enemmän. Tästä seuraa että luovun liikunnasta, jotta aikaa riittää selvitä kaikesta mitä pitää tehdä. Pian huomaan ettei tämäkään riitä, vaan alan varastaa paloja yöunistani. Jossakin vaiheessa havaitsen nukkuvani satunnaisesti ja ajan jolloin silmäni on auki täyttää tekeminen. Järjellä ajatellen, ei tunnu kovinkaan yllättävältä, että tästä seuraa se että kaikki tekeminen puuroutuu.

Avoimuus on jakamista, kuulemista, kasvamista ja kohtaamista. Olen monesti jäänyt miettimään sitä, missä vaiheessa olemme valmiita kohtaamaan itsemme? Olemmeko valmiita kohtaamaan omat heikkoutemme? Heikkoudet määrittää käänteisesti myös meidän vahvuudet. Olemmeko valmiit hyväksymään omat vahvuutemme suhteessa toisien heikkouksiin? Tai jos vain pysymme itsessämme, niin olemmeko me valmiit tunnustamaan muille oman heikkoutemme tai olemmeko valmiit jopa valmiit nauramaan omalle rajallisuudellemme?

Ehkä suhde avoimuuteen rakentuukin sitä kautta että olemme valmiita kohtaamaan oman vajaavaisuutemme ja manööverimme – itsemme kokonaisena. Sitten kun olemme valmiit kohtaamaan itsemme, niin me olemme valmiimpia kohtaamaan myös toiset ja kuulemaan heitä. Ehkä tätä kautta voi syntyä vasta aito vuorovaikutus. Liian monesti törmää siihen että projisoimme oman heikkoutemme toisiin omina odotuksinamme, sen sijaan että olemme valmiita ottamaan suoran suhteen ympäristöömme. Vasta suoran suhteen kautta syntyy avoimuus ja avoin vuorovaikutus.

Ihmisenä olo on itsessään ristiriitaista. Siihen kuuluu kaipuu tasapainoon ja samalla viehätys ja uteliaisuus uudesta, nykyistä järjestystä rikkovasta. Suhde paljoon tekemiseen on selvästi minulle asia, jonka kanssa en ole tasapainossa. Se on selvä oppimisen paikka. Miten luon suhteen siihen että on paljon velvollisuuksia, mutta myös asioita jotka kiehtoo ja  missä näkee mahdollisuuksia. Samalla olen perheen isä, mikä itsessään on jo velvollisuus ja täynnä muita tärkeitä ja arvokkaita asioita. Haluan myös opiskella. Mistä löytyy tasapaino? Melkoinen haaste tai ainakin henkilökohtaisen oppimisen paikka. Lapinlahden lintujen resepti niille, jotka eivät ole balanssissa on hankkia Kiinanbalanssikoira. Sattuuko kukaan tietämään mistä niitä saa?

Ei aiheeseen liittyviä merkintöjä.

Olin mukana kuun alussa pidetyssä Enterprise 2.0 tapahtumassa Helsingissä ravintola Nollassa. Tapahtumassa ideoitiin miten suomailaiset yritykset saataisiin enemmän kiinnostumaan sosiaalisen median hyödyntämisessä omassa arjessaan. Lähtökohta taisi olla aika monella pyrkiä päästä myymään alan palveluita yritystoimintaan, mikä on sinällään mielestäni ihan hyvä asia.

Illan keskusteluissa nousi hyvin odotetusti heti kärkeen tarve kuvata ne hyödyt mitä sosiaalinen media yrityksille tuo. Hyöty on asia, joka on noussut mielestäni hieman liiankin suureen arvoon niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla. Tuntuu kuin ihmisiä ja asioita arvioitaisiin ensin hyötyskannerilla millä edes harkitaan uusiin ilmiöihin tutustumista. Vaikuttaa siltä kuin liian monessa paikassa uteliaisuus ja vapaa ideointi loistaisi poissaolollaan.

Sosiaalisen median työkalut ovat pääpiirteittäin yritysten luomia, vaikkakin ne ovat syntyneet vahvasti yhteistyössä palvelujen käyttäjien kanssa. Tämä koskee ainakin suurimmat ja käytetyimmät palveluita. Silmiinpistävää on kuitenkin se miten ne eivät ole syntyneet juurikaan vanhojen yritysten toimesta. Kyseessä on ollut joukko tutkijoiden tai muiden innokkaita yksittäisiä ihmisiä ja heidän perustamiaan startupeja jotka ovat syntyneet nettiin idea mielessään. Näiden yritysten koko toiminta on perustunut uskoon johonkin uutteen innovaatioon tai mahdollisuuteen mitä verkon mahdollisuudet tuovat tullessaan.

Sosiaalisen median toimintatavat taitavatkin edustaa vanhemmissa yrityksessä jotain mikä tarkoittaa luopumista jostakin saavutetusta tai muuten olemassa olevasta. Se voi olla luopumista vanhoista totutuista prosesseista, rakenteista, työkaluista, käytännöistä ja jopa rajuimmillaan kokonaisista heille tutusta markkinoista. Luopuminen tarkoittaa pirunmoista ponnistusta miltä tahansa organisaatiolta ja mitä isompi yritys on kyseessä, todennäköisesti ponnistus on sitä kovempi.

Historia tuntee paljon tapauksia siitä miten menestyvän on vaikea luopua saavuttamastaan, vaikka maailma ympärillä muuttuisi. En tiedä, kuinka moni muistaa 2003 vuoden lopulta tv-mainosta, jossa sanottiin: ”Mikään ei korvaa aitoa valokuvaa”. Kyseessä oli Kodakin perinteisen filmirullateollisuuden viimeinen parkaisu. Vuoden 2004 alussa yrityksen oli jo kuitenkin pakko todeta, miten asiakkaat olivat hylänneet filmirullat ja siirtyneet digikuviin. Yritys joutui pakon edessä näkemään toimintaympärisön muuttuminen digiaikaan, minkä se oli itsepintaisesti kieltäytynyt hyväksymästä. Tuloksena oli 15 000 Kodakin työntekijän irtosanominen. Tämäkään ei riittänyt vaan myöhemmin irtisanottiin vielä 10 000 lisää. Yrityksen putoaminen oli vähintäänkin musertava.

Eniron viestinnässä on ollut havaittavissa paljon Kodakin vuosituhannen alun viestintään viittavia merkkejä. Yritys on kieltänyt työntekijöiltään Facebookin ja YouTuben käytön työpaikalla ja viimeisimmät tv-mainoksissa mies kehuu omien businesstensä menestyneen aina koska ne ovat olleet esillä puhelinluettelossa. Milloin ja missä olet viimeksi käyttänyt puhelinluetteloa? Ennen puhelinluettelon asema on ollut varmasti juuri niin kuin mainos sanoo, mutta tuskin sitä enää kukaan tänä päivänä vakavasti väittää menestystekijäksi saati sitten tulevaisuudessa. Tästä voi hyvinkin syntyä Kodakin tarina minikoossa, ellei uudelle anneta tilaa kasvaa yrityksen sisällä. Toivottavasti vanha tarina ei toista itseään.

Onneksi surkealtakin kuulostava tarina saattaa sisältää toivoa ja uuden alun. Vaikka Kodak putosi korkealta ja kovaa, kriisi taisi kuitenkin jäädä vain draaman käänteeksi. Kodak on nyt löytänyt digiajan ja parhaillaan suorastaan revittelee sillä. Vanhakin organisaatio pystyy uudistumaan, mutta turhan usein se tapahtuu syvän kriisin kautta. Kriisin jälkeen vanhastakin voi tulla hyvinkin notkea uuden maailman edustaja. Uutta Kodakia voi ihastella yrityksen, alunperin omaan käyttöön, tekemästä Wind of Change videosta:

Kodak, Eniro niin kuin muutkin yritykset voivat hyötyä sosiaalisesta mediasta olemalla läsnä siinä maailmassa missä merkittävä osa heidän asiakkaistaan on. He voivat oppia heiltä ja kehittää vuorovaikutuksessa palvelujaan näiden kanssa. Nykyisin on ihan sallittua oppia asiakkailtaan ja kaikkea ei tarvitse itse tietää ennalta.

Tällä hetkellä sosiaaliseen mediaan uppoutuminen on yritykselle mahdollisuus kehittää omaa liiketoimintaa ja luoda kilpailuetua. Uskon että suurimmat hyödyt tulevat oman innovoinnin kautta. Siitä että on itse osa prosessia, jossa uudet verkon mahdollisuudet avautuvat ja kehittyvät. Sosiaalinen media pitää kokea itse.

Ne jotka odottavat sosiaalisen median työkalujen koulutusta valmiina pakettina odottavat liian kauan. Silloin kun välineet ovat opetettavissa valmiina konsepteina, ne ovat jo kaikkien saatavilla ja mitä ilmeisemmin jokin kilpailija on jo ottanut niistä syntyneen hyödyn irti. Tässä vaiheessa toimintatapa on jo muille menestymisen edellytys. Uskon että tämä on yksi syy, miksi esim. Googlen valta-asema on tällä hetkellä niin vahva. Verkon luoman rajun ympäristömuutoksen keskellä he ovat olleet alusta asti tutkimassa, kokeilemassa ja rakentamassa palveluja verkon sosiaalista mullistusta.

Verkossa kilpailuetu ja innovaatiot syntyvät vuorovaikutuksessa muiden käyttäjien kanssa. Tästä seikasta voi varmasti hyötyä lähes mikä yritys tahansa. Uskon että yksittäisien yrityksien innovaatiot ovat yhä enemmän sosiaalisia luonteeltaan. Niissä yksittäiset yritykset yhdistävät oman ydinbusineksen substanssiosaamisensa uusiin välineisiin ja tapoihin toimia yhdessä asiakkaiden ja muiden sidosryhmien kautta. Tätä kautta ne ovat myös vaikeammin koulutettavissa mutta myös haasteellisempia kopioida.

Minä koen että verkossa kytevä maailma on jotain todella uutta. Samalla se vie pohjan monelta perinteiseltä tavalta ajatella. Olen omissa puheenvuoroissa ja koulutuksissa pyrkinyt tekemään rinnastuksia vanhan reaalimaailman ja verkon välillä. Nämä ovat olleet itsellenikin avaavia tapoja lähestyä uudenlaista toimintaympäristö. Ehkä kysymys siitä mitä hyötyä yritykselle on sosiaalisesta mediasta voitaisiin kääntää muotoon, mitä hyötyä yritykselle on oppimisesta yleensä. Tästä on pitkälti kyse. Sosiaalinen media luo puitteet runsaalle tämän päivän autenttiselle oppimisympäristölle yrityksen sisäisesti sekä suhteessa sen kaikkiin sidosryhmiin globaalisti. Tässä maailmassa korostuu tietämyksenhallinta, hiljainen tieto ja ihmisten välinen vuorovaikutus, kaikki sellainen mikä ei ole suoraan mitattavissa.

Tämä merkintä on osa sarjaa, jossa käyn läpi piirteitä, mitkä olen tunnistanut olevan esteenä uuden omaksumiselle tai sen mahdollistamisessa muille. Ideana on kuvata piirteitä, jolloin ne tulevat tunnistettaviksi. Tunnistaminen taas auttaa ottamaan piirteen huomioon vastaan tulevissa tilanteissa uudella tavalla.

Käytettävyyssuunnittelussa on herätty huomaamaan miten kehittäjät yleensä tekevät laitteita itsellensä, kuvitellen muiden ihmisten olevan samanlaisia kuin he itse. Ikään kuin minulle näyttäytyvä maailma olisi se yksi sama ja tosi myös muillekin ihmisille. Myös opettajien kohdalla on havaittu opetuksen noudattavan heidän henkilökohtaiselle oppimistyylille suotuisaa tapaa. Puhuessani introspektiosta puhun tästä ilmiöstä, mikä käyttäjäpsykologian näkökulma joka on hieman kohdennettu näkemys suhteessa yleisestä psykologian introspektio määritelmästä.

On aina vaikeaa tunnistaa missä oman toiminnan todellinen draiveri lähtee omista tuntemuksista ja missä se perustuu jonkinlaiseen dataan tai yleisempään, moninäkökulmaiseen näkemykseen asiasta. Tuntuu siltä, kuin mitä fiksumpi ihminen on kyseessä, sitä taitavampi hän on petkuttamaan itseään tällaisissa asioissa.

Tiede voi olla luonteeltaan eksaktia, mutta tiedemiehet ja -naiset ovat kuitenkin ihmisiä siinä kuin kaikki muutkin. Heillä on edessään sama introspektion haaste kuin mainitsemillani opettajilla tai käyttöliittymäsuunnittelijoillakin. Tutkimustiedosta ja ajasta yleensä on aina helppo hakea sitä tietoa, joka tukee omia tuntemuksia, ennakkoluuloja ja uskomuksia. Luulen että tämä on yksi ihmisen perusominaisuus, josta en olisi kovin yllättynyt, jos sille löytyisi myös jotain neurologista pohjaa.

Keväällä Voimala- ohjelmassa esiintynyt Jaana Venkula aiheutti sosiaalisen median aktivistien keskuudessa melkoista närää. Tarmo Toikkasen Psyc+Tech -blogissaan kuvaa ohjelman sisältöä asiaan perehtyneen silmin  mielestäni hyvin. Samasta paikkaa löytyy myös linkkejä muiden blogimerkintöihin aiheesta. Myös ohjelmaan osallistuneen Tuija Aallon blogimerkintä on lukemisen arvoinen.

Venkula on mielestäni briljantti omassa ajattelussaan, mikä ilmenee vaikkapa kuuntelemalla hänen haastattelunsa YLE Areenalta. Uskon hänen ajatuksiensa olevan monessa suhteessa oikean suuntaisia, mitä tulee niin oppimiseen, taitojen kehittymiseen kuin tekemisen merkitykseenkin. Hänen ajattelussaan on paljon sellaista mitä tarvitaan tämän päivän elämässä. Hän kuvaa upeasti askeleita kohti itsetuntemusta ja hyvinvointia oman oppimisen tunnistamisen ja tekemisen kautta.

Paketti pysyy aika hyvin kasassa, kunnes tulee  puhe sosiaalisesta mediasta tai tietotekniikasta yleensä. Venkula  ilmaisee suoraan arvostelevansa maailmaa, jonka hän on tietoisesti rajannut ulos omasta elämästään. Hän esimerkiksi kertoo ettei hän edes käytä sähköpostia. On helppo uskoa että kaikki verkon kohtaamisen, yhdessä tekemisen, jakamisen ja muut yhdessätekemisen välineet ovat kaukana omasta kokemuspiiristä. Tämä paistaa myös vahvasti läpi hänen puheistaan.

Kyseisessä haastattelussa Venkula kuvaa tietokoneella tehtävän tekemisen kuvitteellisena toimintana joka tapahtuu vain pään sisässä. Tätä hän tukee “oikeiden tutkijoiden” tekemillä havainnoilla neurologiassa. Haastattelu ei kuitenkaan kerro mitä nämä oikeat tutkijat ovat. On varmasti totta että mitä tahansa liikaa on liikaa. Tietääkseni sosiaalisen median aktiivikäyttäjät eivät elä pelkästään tässä maailmassa. Tekniikka on vain mahdollistanut oman  oman kokemuspiirin tai toimintakentän laventamisen uudenlaisen sosiaalisen kanssakäymisen muodossa. Se ei ole koko elämä, vaan jotain joka voi rikastaa sitä. Tähän on varmasti kuitenkin vaikea luoda suhdetta, jos ei ole mitään henkilökohtaista suhdetta asiaan. Introspektio lähtee juuri tästä, omasta maailmasta ja minästä joka lavennetaan joksikin yleisemmäksi totuudeksi.

Jos rajaamme pois elämästämme asiat, joilla on vain heikko fyysinen ulottuvuus ja suurin osa aktiviteetista tapahtuu pään sisässä, voimme luopua aika monesta asiasta mitkä olivat olemassa jo ennen tietotekniikkaa. Tällä samaisella logiikalla olisi varmaan syytä luopua esimerkiksi kirjojen ja artikkelien lukemisesta, mitä myös Venkula vaikuttaa haastattelun pohjalta tekevän kohtuullisen paljon. Ajatusketju haiskahtaa muutenkin melko mustavalkoiselta, samalla logiikalla  kirjojen lisäksi myös, televisio, teatteri- ja kaikenlaiset muut esitykset on varmaan syytä laittaa pannaan ainakin katsojien osalta. Näistä todennäköisesti kuitenkin seuraa ihmisille masennusta ja henkistä pahointia.

Yhteinen tietoverkko on luonut meille aivan uuden toimintaympäristön, joka vaikuttaa elämäämme sen jokaisella sektorilla. Jos emme ole ottaneet askelta ja lähteneet tutustumaan siihen, ohjaa meitä helposti omat tuntemukset ja olettamukset tuntemattomasta. Neurologia kiinnostaa minuakin tieteenhaarana, mutta ei sen varassa vielä taideta voida kyseenalaistaa tietotekniikan käyttöä. Asiat pitää itse kokea ja niihin tulee muodostaa suhde tätä kautta. Venkulan argumentaatio on näkökulmastani jokseenkin yhtä absurdi kuin jos minä hakisin kaiken tieteellisen, omaa kantaani tukevan evidenssin ja ryhtyisin väittelemään synnyttäneen naisen kanssa synnytystekniikasta ja -kivuista. Uskon että pystyisin hyvin poimimaan tiedekirjallisuudesta argumentteja asiani puolesta, mutta jotakin oleellista jäisi silti puuttumaan.

Ehkä se todellakin on niin että kun ihminen etenee omassa ajattelussaan tarpeeksi pitkälle, hän alkaa olla turhan varma muodostamansa näkemyksensä oikeellisuudesta. Näkemys alkaa ohjata ajattelua ja se johtaa kieltämään jo syntyneen kuvan kanssa ristiriidassa olevat havainnot ympäröivästä maailmasta. Tästä taas seuraa aina ennemmin tai myöhemmin hybris. Venkulan tapaus täyttää mielestäni nämä piirteet, mutta ei ole mitenkään yksittäinen tapaus historiassa. Tällaiset näkemykset ovat jatkuvasti haasteena kaikille, jotka tutkivat uusia toimintannan tapoja ja tarjoavat niitä mahdollisuuksina muille ihmisille.

Ehkä yksi keskeinen tehtävämme onkin päästä introspektiosta itsereflektioon. Sosiaalinen media luo monia tapoja tällaiseen kasvuun ja ymmärryksen lisääntymiseen. Blogaamien on yksi yksinkertaisimmista keinoista tähän. Heittäytymällä vuorovaikutukseen, oma ajattelu täydentyy ja kirkastuu.

Neuvostoliiton sortuminen oli monelle yllätys. Juttelin asiasta pari viikkoa sitten Kimmo Kevätsalon kanssa, joka kertoi oman kokemuksensa varassa, miten ennen romahdusta oli aivan tavallinen näky nähdä keskellä päivää nuoria työssä käyviä  ihmisiä ryyppäämässä päivät pitkät kaduilla. Ryyppääminen oli varsin yleistä, valtio luhistui yksinkertaisesti siihen tosiseikkaan, ettei riittävän moni tehnyt mitään hyödyllistä vaan keskittyi esim. puistokemiaan. Tätä tukee myös tuore tutkimus juomisesta Venäjältä. No ehkä tämä selittää kuitenkin miksi venäläinen vodka on niin hyvää. Sen kehittäminen tuskin hiipui tällaisessa ympäristössä.

On kiehtovaa miettiä mitä merkkejä mahdollisesta romahduksesta tai merkittävästä käännekohdasta on havaittavissa tämän päivän maailmassa. Jostakin syystä suurimmalla osalla ihmisiä on taipumus uskoa että tulevaisuus jatkuu niin kuin menneisyys ja mahdolliset isot muutokset kuulostavat mahdottomilta. Näin kävi myös Neuvostoliikon kohdalla. Muutos tuli silti ja selvästi eri merkkejä tulevasta oli havaittavissa, jos niitä pysähtyi miettimään.

Paolo Freire puhui ajan järjestä. Jokaisella aikakaudella on oma järkensä ja aikakausi lakkaa olemasta kuin se on se on tavallaan selittänyt itsensä. Olemme eläneet teollista aikakautta ja sen järki alkaa olla puhki kulunut. Freiren tavalla ajatella, voisi sanoa uuden järjen olevan kasvamassa vanhan tilalle. Uskon että sosiaalinen media on yksi keskeinen ilmentymä isommasta ajanjärjen muutoksesta mikä on nyt käynnissä.

Microsoft on yksi merkittävä teollisen aikakauden yritys, joka on hyödyntänyt omassa toiminnassaan pitkään dominoivaa asemaansa. Sen järki on vahvasti teollinen edelleenkin, vaikka se pyrkiikin mukautumaan uuteen aikaan live-palveluillaan ja Bing -hakukoneillaan. Se on tehnyt pitkin matkaa merkittäviä virhearvioita, mutta on ison markkinaosuutensa turvin pystynyt aina nousemaan suosta edes kunnolla uppoamatta siihen välillä. Jopa internetin merkityksen virhearviokaan ei pysäyttänyt firmaa. Ei ainakaan vielä. Yksi keskeinen selviytymistapa Microsoftilla on ollut matkia muita, mitä se edelleen tekee mm. epätoivoisella kilpailulla hakukoneneiden herruudesta. Uusi Bing.com -hakukone muistuttaa erehdyttävästi Googlea, mutta on kuulemma jotenkin parempi. Toiminnan henkeen on kuulunut ostaa firmoja pois, jotka ovat käyneet läpi suunnittelu- ja kasvukivut uuden kanssa tai sitten he ovat tehneet opittuaan toisten kuvioista itse paremman tai riittävän hyvän perästä. Tämä suuren strategia ei vain tunnu enää toimivan yhtä hyvin tänä päivänä kuin ennen. Googlet ja Facebookit ovat kiusallisia yrityksiä, kun niitä ei saa ostettua. Ja mikä pahinta, heillä on jo ne asiakkaan, kaverien kaveripiirit, mistä jälkijunassa tulija on auttamatta ulkona.

Teolliseen valta-ajatteluun kuuluu myös osallistuminen kasvatussektorille. Tästä olen kirjoittanut oman kritiikki Live@edu -palvelua kohtaan. Jos tässä yrittää tulkita Freiren ajatuksen juoksua, edustaa tämänkin teollisesta järkeä. Jotain sellaista maailmaa, joka perustuu raakaan kilpailuun ja valtaan eikä yhdessä tekemiseen ja luottamukseen. Lapset on hyvä saada adaptoimaan oma tekniikka ajoissa, jotta he luontevasti pysyvät leirissä – tavallaan heidätkin pitää omistaa tämän järjen mukaan. Jokseenkin pelottava ajatus.

Enää ei riitä tuote, pitää olla seuraajia ja osallistujia

Google, Apple ja muut uuden järjen yritykset ovat olleet teollisen aikakauden yrityksille paha pala purtavaksi. He eivät pelaa enää samalla logiikalla, vaan kehittävät tuotteita yhdessä asiakkaidensa kanssa vuorovaikutuksessa. Kyseessä ei ole enää pelkkä kulutustuote vaan palveluihin ja tuotteisiin syntyy asiakkailla syvempi omistajuus yhteisen historian myötä.

Uusia yrityksiä kuvastaa myös good-will. Microsoft ei omista tällaista mainetta. Ei ole lainkaan harvinaista kirjoittaa Micro$oft näin dollarilla, s-kirjaimen sijaan. Mielestäni se kuvastaa aika hyvin yleistä kuvaa siitä mitkä yrityksen arvot ovat ihmisten mielissä. Viimevuosille mahtuu mm. OOXML-runttaus, jossa yritys yritti viedä nopeutetulla käsittelyllä ODF-standardin kanssa kilpailevan oman standardinsa läpi. Kaksitoista riisiä paperia siis 6000 sivua speksiä olisi pitänyt hyväksyä muutamassa kuukaudessa. Tämä vastaa yleistä linjaa muutenkin, sen sijaan että tehtäisiin yhdessä, niin halutaan omistaa ja määrätä eikä jakaa ja tehdä yhdessä. Tämä linja on jatkunut ihan näihin päiviin, kuten esim Outlookin html -yhteensopimattomuuskiista kuvastaa.

Internet Explorer on ollut vuosia varsinainen riesa sovelluskehittäjille. Selain ei tue yleisiä standardeja ja edellyttää huomattavaa lisätyötä, jotta eri websovellukset toimivat myös tämän selaimen eri versiolla, joissa niissäkin on huomattavaa vaihtelua. Kenen edunmukaista tällainen kehittäminen on? En tunne syitä tämän takana, mutta minä en mahda sille mitään että minulle tämä näyttäytyy äärimmäisen ylimielisenä käytöksenä asiakkaita kohtaan ja varsinaisena eri tahojen resurssien hukkaamisena maailmanlaajuisesti.

Tänään tuli tieto Windows 7:n hinnasta Euroopassa. Hinta on kaksinkertainen verrattuna hintaan Yhdysvalloissa. Taustalla on osaltaan EU:n kanssa käyty oikeudenkäynti, jossa asetuttiin vastustamaan Microsoftin taipumusta estää kilpailua sitomalla tuo samainen selainen kiinteäksi osaksi omaa käyttöjärjetelmäänsä. Jälleen tästä syntyy maku määräilystä ja hallinnasta, mutta missä on asiakkaan kuuntelu ja tukeminen? Käytännössä nyt näyttää siltä että mahdollisia asiakkaita rangaistaan siitä että EU puuttui siihen että yritys vääristää omalla toiminnallaan kilpailua ja sitä kautta kehitystä. Itse olen siirtynyt Microsoftin tuotteista pois puolitoista vuotta sitten, kun havaitsin että Apple on vain yksinkertaisesti helpompi käyttää ja vakaampi. Tällaiset mielenosoitukset tuskin kääntävät ainakaan asiakasvirtaa kohti Microsoftin tuotteita ja palveluita.

Ai mitenkö tämä liittyy ex-neuvostoliittolaisten ryyppäämiseen? Mielestäni tässä on havaittavissa samanlainen virtahepo silmien edessä. Kyseessä ongelma, häiriökäyttäytyminen,  josta ei hirveästi puhuta ääneen. Tällainen käytös voi voi laueta hyvin jonakin päivänä silmille. Uuteen järkeen kuuluu avoimuus ja yhdessä tekeminen. Isoiltakaan pelureilta ei enää hyväksytä sooloilua ja pomottamista. Ihmiset eivät enää seuraa isoa auktoriteettiä. Ihmiset alkavat herätä siihen että he ovat aina yhdessä isompia.

Pystyykö Microsoft alkamaan uuden elämän ja lakata tekemästä yksin omiaan, kuuntelematta muita ja erityisesti asiakkaitaan? Ainakin toivon sitä, mutta jos tällainen meno jatkuu, uskon että yhä useampaa alkaa houkutella vaihtoehtoiset ratkaisut hoitaa omat asiansa. Jos tällainen kehitys etenee, niin tästä voi hyvinkin seurata yhden jättiläisen tuho. Toivottavasti maalailen vain piruja seinälle, en toivo millekään yritykselle tuhoa, mutta reilua peliä kyllä toivon kaikilta kaikille.

Työpaikkani, Otavan Opiston helmikuun työpajassa minulla oli ilo olla eri mieltä Marja-Liisa Viherän kanssa. Ilo syntyy siitä että hän on yksi minun erittäin arvostamani pedagogi joka on tehnyt huikeaa työtä itseorganisoituvan oppimisen sektorilla VIEKAS ry:n viestintäleireillä jo yli kaksikymmentä vuotta. Tällaista työtä ja kokemusta ei voi olla arvostamatta. Ilo syntyi myös siitä että meistä oli selvästi kiva hieman miekkailla erimielisyytemme kanssa pieni silmäkulmassa.

Viherä on tutkinut sosiaalista mediaa varsin kriittisesti viimeaikoina. Mielestäni hän selvästi näkee sen vahvuudet, mutta ei niele uutta mediaa ilman tutkimista. Hyvä niin. Olen monesta asiasta hänen kanssaan samaa mieltä, mitä tulee hänen nykyisiin tutkimustuloksiinsa mm. siitä miten pieni osa verkonkäyttäjistä oikeasti bloggaa. Bloggaajat ovat pieni vähemistö. Itse vertaan tätä siihen kuinka moni pitää yleensä puheita ja kuinka moni kuuntelee. Suhde on samansuuntainen.

Mistä sitten olimme erimieltä?

Mielipiteemme eroavat vahvasti mitä tulee anonymiteettiin verkkokeskustelussa. Oikeastaan perusjako on että Viherä katsoo, että aina kun osallistut johonkin keskusteluun, jolla on yhteiskunnallista tai muuta merkitystä, tulee sinun esiintyä nimelläsi ja osoittaa ketä edustat. Itse en voisi olla enempää eri mieltä. Minusta tärkeintä on argumentaatio eikä taho kuka sen esittää.

Paras argumentti voittakoon. Siihen minä uskon. Ehkä valmistelun alkuvaiheessa voisi jopa olla suositeltavaa että argumentointi tapahtuisi täysin anonyymisti. Tällä voitaisiin varmistaa parempi kuuntelemeninen. Kun et tiedä kenen argumentista on kyse, todennäköisesti kuuntelet sitä paremmin. Se voi olla sinun arvostamasi ihmisen kommentti tai sitten jonkun muun. Ainakaan et lukiessasi osaa kuvitella sitä miten kirjoittaja ajattelee, mikä heikentää meidän kykyämme kuunnella merkittävästi.

Anonyymi argumentointi mahdollistaa myös sellaisien asioiden julkituomisen, mitä ei voi käsitellä oman roolinsa vuoksi. Oma rooli asettuu aina valtahierarkian johonkin kohtaan ja siitä seuraa paineita niin pelkoina kuin muinakin kannanottoon vaikuttavina tekijöinä, kuten “yhtiön etu” jne. jotka voivat saada puhumaan jotain muuta kuin mihin oikeasti uskoo.

Viherä on avannut TietoTaitoTalkoiden sivustolla tästä keskustelun, joka odottaa kannanottoja.

Hyvässä hengessä kohdattu vastakkainasettelu on todennäköisesti askel hedelmälliseen ymmärryksen karttumiseen puolin ja toisin. Todennäköisesti olemme molemmat oikeassa sekä väärässä. Mitä mieltä sinä olet?

Pidin viime perjantaina alustuksen, jossa kuvasin kompleksisuuden ja monimutkaisuuden välistä suhdetta. Monimutkaisuus on jotain mekaanista joka on purettavissa palasiksi. Se voi koostua huikeasta määrästä yksityiskohtia mutta sillä on selkeä rakenne. Tällaisia esineitä ovat esim. kello ja mikroprosessori.

Myös prosessit ja toimintaohjeet ovat luonteeltaan monimutkaisia. Ne on koulutettavissa ja opittavissa tietyn ohjeen perusteella. Jostakin syystä meillä ihmisillä ainakin länsimaissa on hillitön tarve nähdä koko maailma vain monimutkaisena paikkana elää. Uskon että tämä on keskeinen syy, miksi niin monella on paha olla tänä päivänä.

Monimutkaisen vastapari on kompleksisuus. Se on ilmiö, jossa kaikki on suorassa vuorovaikutuksessa keskenään. Sen luontainen piirre on itseorganisoituminen. Tällaisia ilmiöitä ovat esimerkiksi ilmasto, talous ja tietysti kaikki sosiaaliset verkostot kuten työpaikat.

Kohtalon ivaa oli että tämä asia tuli vastaan heti seuraavana arkipäivänä työssäni. Minua syytettiin että en kunnioita opintosuunnitelmaa ja normeja. Kyllähän minä niitä kunnioitan, mutta oma ajattelu lähtee aina ajatuksista niiden takana. Miksi meillä on syytä oppia? Jostakin syystä opetussuunnitelmasta on tullut opettajan väline, oppimisen välineen sijaan.

Opetussuunnitelma on monimutkainen väline – karkea kuvaus asioista, joilla pyritään tukemaan oppimista jotta hyvinvointi lisääntyisi. Meillä olisi kykeneviä ihmisiä kehittämään ja ylläpitämään yhteiskuntaa. Sillä on hyvä pyrkimys, mutta se on aina auttamattomasti jäljessä tästä päivästä. Toki meidän tulee noudattaa sen vaatimuksia, mutta eikö meidän toiminta pidä perustua tuohon isompaan kuvaan, johon sillä pyritään?

Miksi asia tunnetaan aina omaksi ensimmäistä kertaa silloin kun sen tunnistetaan olevan uhattuna? Tähän törmään uudestaan kerta toisensa jälkeen. Aina kun esitän että oppiminen on tärkeämpää kuin opettaja tai opintosuunnitelma se koetaan loukkauksena.

Tunteet ovat osa kompleksia maailmaa, ne ovat omiaan todistamaan sen ettei organsaatio ole pelkästään monimutkainen. Sitä ei voida kuvata pelkällä organisaatiokaaviolla ja toimintaprosesseilla. Se on niin paljon enemmän, ihan niin kuin ei opintosuunnitelma ja normit pysty kuvaamaan oppimista.