Tämä merkintä on osa sarjaa, jossa käyn läpi piirteitä, mitkä olen tunnistanut olevan esteenä uuden omaksumiselle tai sen mahdollistamisessa muille. Ideana on kuvata piirteitä, jolloin ne tulevat tunnistettaviksi. Tunnistaminen taas auttaa ottamaan piirteen huomioon vastaan tulevissa tilanteissa uudella tavalla.

Käytettävyyssuunnittelussa on herätty huomaamaan miten kehittäjät yleensä tekevät laitteita itsellensä, kuvitellen muiden ihmisten olevan samanlaisia kuin he itse. Ikään kuin minulle näyttäytyvä maailma olisi se yksi sama ja tosi myös muillekin ihmisille. Myös opettajien kohdalla on havaittu opetuksen noudattavan heidän henkilökohtaiselle oppimistyylille suotuisaa tapaa. Puhuessani introspektiosta puhun tästä ilmiöstä, mikä käyttäjäpsykologian näkökulma joka on hieman kohdennettu näkemys suhteessa yleisestä psykologian introspektio määritelmästä.

On aina vaikeaa tunnistaa missä oman toiminnan todellinen draiveri lähtee omista tuntemuksista ja missä se perustuu jonkinlaiseen dataan tai yleisempään, moninäkökulmaiseen näkemykseen asiasta. Tuntuu siltä, kuin mitä fiksumpi ihminen on kyseessä, sitä taitavampi hän on petkuttamaan itseään tällaisissa asioissa.

Tiede voi olla luonteeltaan eksaktia, mutta tiedemiehet ja -naiset ovat kuitenkin ihmisiä siinä kuin kaikki muutkin. Heillä on edessään sama introspektion haaste kuin mainitsemillani opettajilla tai käyttöliittymäsuunnittelijoillakin. Tutkimustiedosta ja ajasta yleensä on aina helppo hakea sitä tietoa, joka tukee omia tuntemuksia, ennakkoluuloja ja uskomuksia. Luulen että tämä on yksi ihmisen perusominaisuus, josta en olisi kovin yllättynyt, jos sille löytyisi myös jotain neurologista pohjaa.

Keväällä Voimala- ohjelmassa esiintynyt Jaana Venkula aiheutti sosiaalisen median aktivistien keskuudessa melkoista närää. Tarmo Toikkasen Psyc+Tech -blogissaan kuvaa ohjelman sisältöä asiaan perehtyneen silmin  mielestäni hyvin. Samasta paikkaa löytyy myös linkkejä muiden blogimerkintöihin aiheesta. Myös ohjelmaan osallistuneen Tuija Aallon blogimerkintä on lukemisen arvoinen.

Venkula on mielestäni briljantti omassa ajattelussaan, mikä ilmenee vaikkapa kuuntelemalla hänen haastattelunsa YLE Areenalta. Uskon hänen ajatuksiensa olevan monessa suhteessa oikean suuntaisia, mitä tulee niin oppimiseen, taitojen kehittymiseen kuin tekemisen merkitykseenkin. Hänen ajattelussaan on paljon sellaista mitä tarvitaan tämän päivän elämässä. Hän kuvaa upeasti askeleita kohti itsetuntemusta ja hyvinvointia oman oppimisen tunnistamisen ja tekemisen kautta.

Paketti pysyy aika hyvin kasassa, kunnes tulee  puhe sosiaalisesta mediasta tai tietotekniikasta yleensä. Venkula  ilmaisee suoraan arvostelevansa maailmaa, jonka hän on tietoisesti rajannut ulos omasta elämästään. Hän esimerkiksi kertoo ettei hän edes käytä sähköpostia. On helppo uskoa että kaikki verkon kohtaamisen, yhdessä tekemisen, jakamisen ja muut yhdessätekemisen välineet ovat kaukana omasta kokemuspiiristä. Tämä paistaa myös vahvasti läpi hänen puheistaan.

Kyseisessä haastattelussa Venkula kuvaa tietokoneella tehtävän tekemisen kuvitteellisena toimintana joka tapahtuu vain pään sisässä. Tätä hän tukee “oikeiden tutkijoiden” tekemillä havainnoilla neurologiassa. Haastattelu ei kuitenkaan kerro mitä nämä oikeat tutkijat ovat. On varmasti totta että mitä tahansa liikaa on liikaa. Tietääkseni sosiaalisen median aktiivikäyttäjät eivät elä pelkästään tässä maailmassa. Tekniikka on vain mahdollistanut oman  oman kokemuspiirin tai toimintakentän laventamisen uudenlaisen sosiaalisen kanssakäymisen muodossa. Se ei ole koko elämä, vaan jotain joka voi rikastaa sitä. Tähän on varmasti kuitenkin vaikea luoda suhdetta, jos ei ole mitään henkilökohtaista suhdetta asiaan. Introspektio lähtee juuri tästä, omasta maailmasta ja minästä joka lavennetaan joksikin yleisemmäksi totuudeksi.

Jos rajaamme pois elämästämme asiat, joilla on vain heikko fyysinen ulottuvuus ja suurin osa aktiviteetista tapahtuu pään sisässä, voimme luopua aika monesta asiasta mitkä olivat olemassa jo ennen tietotekniikkaa. Tällä samaisella logiikalla olisi varmaan syytä luopua esimerkiksi kirjojen ja artikkelien lukemisesta, mitä myös Venkula vaikuttaa haastattelun pohjalta tekevän kohtuullisen paljon. Ajatusketju haiskahtaa muutenkin melko mustavalkoiselta, samalla logiikalla  kirjojen lisäksi myös, televisio, teatteri- ja kaikenlaiset muut esitykset on varmaan syytä laittaa pannaan ainakin katsojien osalta. Näistä todennäköisesti kuitenkin seuraa ihmisille masennusta ja henkistä pahointia.

Yhteinen tietoverkko on luonut meille aivan uuden toimintaympäristön, joka vaikuttaa elämäämme sen jokaisella sektorilla. Jos emme ole ottaneet askelta ja lähteneet tutustumaan siihen, ohjaa meitä helposti omat tuntemukset ja olettamukset tuntemattomasta. Neurologia kiinnostaa minuakin tieteenhaarana, mutta ei sen varassa vielä taideta voida kyseenalaistaa tietotekniikan käyttöä. Asiat pitää itse kokea ja niihin tulee muodostaa suhde tätä kautta. Venkulan argumentaatio on näkökulmastani jokseenkin yhtä absurdi kuin jos minä hakisin kaiken tieteellisen, omaa kantaani tukevan evidenssin ja ryhtyisin väittelemään synnyttäneen naisen kanssa synnytystekniikasta ja -kivuista. Uskon että pystyisin hyvin poimimaan tiedekirjallisuudesta argumentteja asiani puolesta, mutta jotakin oleellista jäisi silti puuttumaan.

Ehkä se todellakin on niin että kun ihminen etenee omassa ajattelussaan tarpeeksi pitkälle, hän alkaa olla turhan varma muodostamansa näkemyksensä oikeellisuudesta. Näkemys alkaa ohjata ajattelua ja se johtaa kieltämään jo syntyneen kuvan kanssa ristiriidassa olevat havainnot ympäröivästä maailmasta. Tästä taas seuraa aina ennemmin tai myöhemmin hybris. Venkulan tapaus täyttää mielestäni nämä piirteet, mutta ei ole mitenkään yksittäinen tapaus historiassa. Tällaiset näkemykset ovat jatkuvasti haasteena kaikille, jotka tutkivat uusia toimintannan tapoja ja tarjoavat niitä mahdollisuuksina muille ihmisille.

Ehkä yksi keskeinen tehtävämme onkin päästä introspektiosta itsereflektioon. Sosiaalinen media luo monia tapoja tällaiseen kasvuun ja ymmärryksen lisääntymiseen. Blogaamien on yksi yksinkertaisimmista keinoista tähän. Heittäytymällä vuorovaikutukseen, oma ajattelu täydentyy ja kirkastuu.

Sain tänään käsiini Kari Hintikalta linkin sivuun, joka näyttää Google Mapsin avulla sikainfluenssan levinneisyyden maailmalla. Pienellä silmäilyllä kävi ilmeisen selväksi että kaikilla alueilla oli jokin yhteys Meksikoon. Esimerkiksi Euroopassa oli jokaisella levinneisyysalueella jokin joka oli juuri käynyt Meksikon tartunta-alueella.