Tiistaina koin yhden niistä hetkistä, joissa yksittäinen asia konkretisoituu ja pysäyttää täysin. Sitä jotenkin havahtuu miten todella elää murroksen keskellä. Tavallaan kokee jotain, minkä jo tietää, mutta käytännön tilanne luo siihen jotain uutta syvyyttä. Asian tavallaan aistii.

Olin maanantain ja tiistain Nonaka Aalto workshopissa Dipolissa. Tapahtumassa oli mukana joukko kiehtovia, inspiroivia, ajattelevia ihmisiä joiden kanssa oli innostavaa keskustella. Myös itse teema oli erittäin mielenkiintoinen. Ikujiro Nonakan ba on tutustumisen arvoinen teoreettinen jäsennys tietämyksenhallinnasta ja -kehittämistä organisaatiossa, vaikka se ei vielä ajatuksissaan verkostoihin asti taivukkaan.

Toisen päivän lopulla osallistujat oli jaettuna kahteen ryhmään. Ryhmä, jossa olin mukana sai jälkimmäisenä tehtävänään määrittää miten tvt voi auttaa luomaan Nonakan kuvaamaa ba-tilaa. Keskustelussa minulle valkeni vähän kerrassaan se miten elän kuitenkin aivan toisessa maailmassa kuin muut paikalla olleet. Olen nähnyt ja kokenut jotain sellaista, mistä nämä ihmiset olivat jääneet paitsi. Ikään kuin eläisimme aivan eri kulttuureissa.

On kiehtovaa havaita, miten meidän älykkyys on kontekstiriippuvaista. Ei ole olemassa mitään yksiselitteistä älyä, jolla meidät voidaan laittaa järjestykseen. Meidän oma kokemushistoria vaikuttaa vahvasti siihen mitä me voimme edes ajatella. Minulla oli vain kokemuksen kautta tässä asiassa joukko käsitteitä, taitoja, tietoa ja kokemuksia mitä en pystynyt jakamaan tämän ryhmän kanssa. En ainakaan välittömästi, ehkä tekemisen kautta pidemmällä aikavälillä se olisi mahdollista. Paikalla olleille ihmisille tvt oli jotain missä puhuttiin sähköpostista ja videoneuvottelusta. Tästä ei ollut kovin helppoa ruveta rakentamaan siltaa yhdessä tekemisen ja olemisen verkostoituneeseen avoimeen tilaan verkossa.

Tilanteen lopputulos oli ettei meidän välille syntynyt aitoa kohtaamista. Ei sellaista voinutkaan olla. Maailmat eivät vain kohtaa. Minä olin erilainen ja toiset olivat ehkä keskenään enemmän samanlaisia. Samanlaista on helpompi ymmärtää. Mikä osa minulle jää?

Oma kokemukseni uusien ajatuksien esilletuomisesta on että aina kannattaa henkisesti varautua kohtaamaan nippu tunnereaktioita. Tämä tapahtuu yleensä aina ensimmäisen kerran kun puhuu ihmiselle jostakin aivan vieraasta asiasta. Kieltäminen, epäily, kuuntelemattomuus tai jopa ärsyyntyminen ovat tavallisia reaktioita tai vain vaikeneminen. Tällaista en kuitenkaan juuri kohdannut tällä kertaa. Enemmänkin kyse oli kokemuksen puutteesta.

Tekniikka ja sosiaalisuutta tukevat palvelut sen päällä ovat muuttaneet toimintaympäristöä ratkaisevasti. Niiden käyttöönotto on pitkälti vapaaehtoista. Niihin ei tarvitse sekaantua jos ei halua. Osan ei ehkä koskaan tarvitsekaan. Osa ei tee mitään kun nykyisellään on vielä hyvä olla tai syyksi voi aina myös ilmoittaa ainaisen kiireen. Lapsia ja nuoria ohjaa uteliaisuus luonnostaan, he omaksuvat nykyisen ympäristön sellaisena kuin se on. Se on se ympäristö mihin he kasvavat. He oppivat uuden omakseen ihan niin kuin ovat tehneet kaikki sukupolvet ennen heitä. Ero menneeseen on vain se että toimintaympäristö ympärillämme on muuttunut radikaalisti pienessä ajassa. Tänä päivänä yksilön mahdollisuudet ovat jotain aivan muuta kuin koskaan ihmisen historiassa.

Ihmisen kyky oppia on uskomaton, jos ihminen antaa itselleen luvan omaksua kuten lapsi tekee, niin se mahdollisuuksia rajoittavin tekijä on juuri toimintaympäristö. Uskon että tämä on yksi keskeinen syy miksi me elämme tässä ajassa niin eri maailmoissa. Toiminta uudessa ympäristössä opettaa niitä jotka siihen tarttuvat. Tämä taas näkyy ristiriitaisuuksina, joihin ei ole aikaisemmin juuri törmätty. Se miten lapset opettavat tänä päivänä vanhempiaan on hyvä esimerkki tästä. Ei tällaista tilannetta syntyisi vakaassa toimintaympäristössä, jossa on eletty sukupolvien ajan.

Uusi toimintaympäristö tuo uudet työkalut, taidot ja käsitteet. Tästä seuraa taas luonnostaa uusi tapa ajatella ja jäsentää maailmaa, mistä seuraa myös väistämättä uusi kieli. Tunsin juuri tämän luissani tuossa kyseisessä workshopin viimeisessä sessiossa. Jos kokemus puuttuu, ei voi pelata kuin omilla ennakkoluuloillaan. Niin hyvässä kuin pahassa. Me tarvitsemme nyt todella kipeästi yhteistä kohtaamisia, kokemista ja kuuntelua ja jakamista. Sillä tapaa voimme tunnistaa yhdessä sen maailman jossa me nykyään elämme. Ehkä tämäkin tapaaminen kuitenkin avasi jotain, josta voi lähteä syntymään jatkossa jotain ymmärrystä vaikkei siihen vielä päästykään. Toivon ainakin niin.

Ennen kuin suurempi ymmärrys karttuu, saamme vielä pitkän tovin lukea ja kuulla näistä verkon kuolemanpäivän ennustajista, joihin mm. Perttu Tolvanen viittaa. Näille ihmisille suosittelen lämpimästi heittäytymistä epämiellyttävyysalueelle. Antautukaa uuden omaksumiselle ja kokekaa mahdollisuudet sisältä päin. Mieli voi järjestyä näin uudella ja yllättävällä tavalla.

Tämä merkintä on osa sarjaa, jossa käyn läpi piirteitä, mitkä olen tunnistanut olevan esteenä uuden omaksumiselle tai sen mahdollistamisessa muille. Ideana on kuvata piirteitä, jolloin ne tulevat tunnistettaviksi. Tunnistaminen taas auttaa ottamaan piirteen huomioon vastaan tulevissa tilanteissa uudella tavalla.

Käytettävyyssuunnittelussa on herätty huomaamaan miten kehittäjät yleensä tekevät laitteita itsellensä, kuvitellen muiden ihmisten olevan samanlaisia kuin he itse. Ikään kuin minulle näyttäytyvä maailma olisi se yksi sama ja tosi myös muillekin ihmisille. Myös opettajien kohdalla on havaittu opetuksen noudattavan heidän henkilökohtaiselle oppimistyylille suotuisaa tapaa. Puhuessani introspektiosta puhun tästä ilmiöstä, mikä käyttäjäpsykologian näkökulma joka on hieman kohdennettu näkemys suhteessa yleisestä psykologian introspektio määritelmästä.

On aina vaikeaa tunnistaa missä oman toiminnan todellinen draiveri lähtee omista tuntemuksista ja missä se perustuu jonkinlaiseen dataan tai yleisempään, moninäkökulmaiseen näkemykseen asiasta. Tuntuu siltä, kuin mitä fiksumpi ihminen on kyseessä, sitä taitavampi hän on petkuttamaan itseään tällaisissa asioissa.

Tiede voi olla luonteeltaan eksaktia, mutta tiedemiehet ja -naiset ovat kuitenkin ihmisiä siinä kuin kaikki muutkin. Heillä on edessään sama introspektion haaste kuin mainitsemillani opettajilla tai käyttöliittymäsuunnittelijoillakin. Tutkimustiedosta ja ajasta yleensä on aina helppo hakea sitä tietoa, joka tukee omia tuntemuksia, ennakkoluuloja ja uskomuksia. Luulen että tämä on yksi ihmisen perusominaisuus, josta en olisi kovin yllättynyt, jos sille löytyisi myös jotain neurologista pohjaa.

Keväällä Voimala- ohjelmassa esiintynyt Jaana Venkula aiheutti sosiaalisen median aktivistien keskuudessa melkoista närää. Tarmo Toikkasen Psyc+Tech -blogissaan kuvaa ohjelman sisältöä asiaan perehtyneen silmin  mielestäni hyvin. Samasta paikkaa löytyy myös linkkejä muiden blogimerkintöihin aiheesta. Myös ohjelmaan osallistuneen Tuija Aallon blogimerkintä on lukemisen arvoinen.

Venkula on mielestäni briljantti omassa ajattelussaan, mikä ilmenee vaikkapa kuuntelemalla hänen haastattelunsa YLE Areenalta. Uskon hänen ajatuksiensa olevan monessa suhteessa oikean suuntaisia, mitä tulee niin oppimiseen, taitojen kehittymiseen kuin tekemisen merkitykseenkin. Hänen ajattelussaan on paljon sellaista mitä tarvitaan tämän päivän elämässä. Hän kuvaa upeasti askeleita kohti itsetuntemusta ja hyvinvointia oman oppimisen tunnistamisen ja tekemisen kautta.

Paketti pysyy aika hyvin kasassa, kunnes tulee  puhe sosiaalisesta mediasta tai tietotekniikasta yleensä. Venkula  ilmaisee suoraan arvostelevansa maailmaa, jonka hän on tietoisesti rajannut ulos omasta elämästään. Hän esimerkiksi kertoo ettei hän edes käytä sähköpostia. On helppo uskoa että kaikki verkon kohtaamisen, yhdessä tekemisen, jakamisen ja muut yhdessätekemisen välineet ovat kaukana omasta kokemuspiiristä. Tämä paistaa myös vahvasti läpi hänen puheistaan.

Kyseisessä haastattelussa Venkula kuvaa tietokoneella tehtävän tekemisen kuvitteellisena toimintana joka tapahtuu vain pään sisässä. Tätä hän tukee “oikeiden tutkijoiden” tekemillä havainnoilla neurologiassa. Haastattelu ei kuitenkaan kerro mitä nämä oikeat tutkijat ovat. On varmasti totta että mitä tahansa liikaa on liikaa. Tietääkseni sosiaalisen median aktiivikäyttäjät eivät elä pelkästään tässä maailmassa. Tekniikka on vain mahdollistanut oman  oman kokemuspiirin tai toimintakentän laventamisen uudenlaisen sosiaalisen kanssakäymisen muodossa. Se ei ole koko elämä, vaan jotain joka voi rikastaa sitä. Tähän on varmasti kuitenkin vaikea luoda suhdetta, jos ei ole mitään henkilökohtaista suhdetta asiaan. Introspektio lähtee juuri tästä, omasta maailmasta ja minästä joka lavennetaan joksikin yleisemmäksi totuudeksi.

Jos rajaamme pois elämästämme asiat, joilla on vain heikko fyysinen ulottuvuus ja suurin osa aktiviteetista tapahtuu pään sisässä, voimme luopua aika monesta asiasta mitkä olivat olemassa jo ennen tietotekniikkaa. Tällä samaisella logiikalla olisi varmaan syytä luopua esimerkiksi kirjojen ja artikkelien lukemisesta, mitä myös Venkula vaikuttaa haastattelun pohjalta tekevän kohtuullisen paljon. Ajatusketju haiskahtaa muutenkin melko mustavalkoiselta, samalla logiikalla  kirjojen lisäksi myös, televisio, teatteri- ja kaikenlaiset muut esitykset on varmaan syytä laittaa pannaan ainakin katsojien osalta. Näistä todennäköisesti kuitenkin seuraa ihmisille masennusta ja henkistä pahointia.

Yhteinen tietoverkko on luonut meille aivan uuden toimintaympäristön, joka vaikuttaa elämäämme sen jokaisella sektorilla. Jos emme ole ottaneet askelta ja lähteneet tutustumaan siihen, ohjaa meitä helposti omat tuntemukset ja olettamukset tuntemattomasta. Neurologia kiinnostaa minuakin tieteenhaarana, mutta ei sen varassa vielä taideta voida kyseenalaistaa tietotekniikan käyttöä. Asiat pitää itse kokea ja niihin tulee muodostaa suhde tätä kautta. Venkulan argumentaatio on näkökulmastani jokseenkin yhtä absurdi kuin jos minä hakisin kaiken tieteellisen, omaa kantaani tukevan evidenssin ja ryhtyisin väittelemään synnyttäneen naisen kanssa synnytystekniikasta ja -kivuista. Uskon että pystyisin hyvin poimimaan tiedekirjallisuudesta argumentteja asiani puolesta, mutta jotakin oleellista jäisi silti puuttumaan.

Ehkä se todellakin on niin että kun ihminen etenee omassa ajattelussaan tarpeeksi pitkälle, hän alkaa olla turhan varma muodostamansa näkemyksensä oikeellisuudesta. Näkemys alkaa ohjata ajattelua ja se johtaa kieltämään jo syntyneen kuvan kanssa ristiriidassa olevat havainnot ympäröivästä maailmasta. Tästä taas seuraa aina ennemmin tai myöhemmin hybris. Venkulan tapaus täyttää mielestäni nämä piirteet, mutta ei ole mitenkään yksittäinen tapaus historiassa. Tällaiset näkemykset ovat jatkuvasti haasteena kaikille, jotka tutkivat uusia toimintannan tapoja ja tarjoavat niitä mahdollisuuksina muille ihmisille.

Ehkä yksi keskeinen tehtävämme onkin päästä introspektiosta itsereflektioon. Sosiaalinen media luo monia tapoja tällaiseen kasvuun ja ymmärryksen lisääntymiseen. Blogaamien on yksi yksinkertaisimmista keinoista tähän. Heittäytymällä vuorovaikutukseen, oma ajattelu täydentyy ja kirkastuu.

Mikkeli on ottanut rohkean askeleen kohti avoimempaa kunnalista päätöksentekoa. Kaupungin uusi strategia linjaa sosiaalisen median keinot ja osallistavan päätöksenteon merkittäväksi osaksi toiminnan kehittämisessä.

On häikäisevää nähdä miten asiat voivat muuttua hetkessä, kun on oikea aika ja oikeat ihmiset oikeilla paikoilla. Vielä vuosi sitten en edes uskaltanut toivoa että tällaista kehitystä tulisi tapahtumaan omassa kotikaupungissani vaikka olen siitä unelmoinut jo vuosia.

Toimintaa on käynnistelty jo hieman Mikkeli foorumi -lähitapaamisien muodossa  ja nyt syksyllä toimintaan luodaan puitteita myös verkossa mm. avaamalla kaupungin strategiaprosesseja kuntalaisille ja kesäasukkaille.  Mikkeli Foorumi -tapaamisilla, mistä viimeisin pidettiin kesäkuun puolessa välissä. Foorumi järjestettiin kaupungin torilla avoimena keskustelutilaisuutena jonka teemana oli Mikkelin tulevaisuus.

Foorumiin osallistui noin nelisenkymmentä kuntalaista koleasta säästä huolimatta. Koin itse tapahtuman kohtuullisen onnistuneeksi juuri paikalle tulleiden kuntalaisten aktiivisuuden ansiosta. Tämä on lupaava alku merkittävälle muutosprosessille.

Olli Ehranmaa vetämässä tai chita Mikkelin torilla Kuva: Ville Venäläinen

Emme puhu vielä samaa kieltä

Olli Ehranmaa on mikkeliläinen aktivisti, joka herättelee Pro Mikkelin nimissä yleiseen keskusteluun eri epäkohtia ja ajaa erityisesti heikompien ja haja-asutus alueen ihmisten asiaa. Hän myös aktivoi paikallisia mm. vetämälle Mikkelin kirkkopuistossa tai chi -tunteja viikonloppu aamuisin.

Ehranmaa kuvaa omaa rooliansa toimia eräänlaisena vastavoimana virallista päätöksentekokoneistoa vastaan. Kesäkuun Mikkeli foorumissa hän ei kuitenkaan keskittynyt piikittelemään. Hänen varsin rakentava kommenttinsa foorumista jäi elävästi mieleeni. Hän kuvasi sitä miten meiltä puuttuu vielä yhteneinen kieli.

Tapa jolla asiat ovat nyky-yhteiskunnassa organisoituneet johtavat kielten erkaantumiseen. Toiminta on siiloutunut eri yksikköihin, joiden välillä ei ole luontaista vuorovaikutusta. Byrakraattiset mallit kaikkine lomakkeineen tuntuvat vain vahvistavan tätä kehitystä, jossa ihmisten luontainen vuorovaikutus vähenee. Kieli myös elää ja kehittyy siinä piirissä ketkä osallistuvat vuorovaikutukseen. Tämä on lienee yksi eri jargonien perus syntymekanismi.

Ehranmaan kommentissa oli ilahduttavalla tavalla mukana käynnistyvä kehitysprosessi ja samalla usko tulevaan, jossa asiat ovat toisin. Avoin keskustelu sekä lähitilanteissa että verkossa tulee johtamaan ajan myötä yhtenäisempään kieleen, toimintatapoihin ja syvempään ymmärrykseen kaupungista omana elinympäristönä. Tämän pitäisi kaiken järjen mukaan johtaa myös viisaampaan päätöksentekoon sekä syvempään keskinäiseen luottamukseen ihmisten välillä.

Opitun omistaminen ensimmäistä kertaa

Mikkelissä alkava prosessi tulee kestämään kauan ja tulee olemaan epäilemättä varsin vaiherikas. Aloitettava työtä ei voida kuvata projektina, jolla olisi selkä alku, loppu ja tarkat tavoitteet. Mielestäni tätä alkavaa työtä ei ole mielekästä kuvata muuten kuin oppimisprosessina, jossa oppivana organisaationa toimii koko kunta virkamiehineen ja kuntalaisineen.

On kiehtovaa nähdä miten tämä prosessi tulee etenemään. Lähi- ja verkkokohtaamiset mahdollistavat suoran vuorovaikutuksen tavalla, johon ei olla totuttu. Tässä prosessi tulee varmasti vastaan iloisia yllätyksiä ja oivalluksia, mutta myös epävarmuutta, pelkoja ja epäonnistumisiakin. Nämä ovat kaikki luonnollisia oppimisprosessin piirteitä.

Nuorimpia sukupolvia lukuunottamatta, olemme kasvaneet vanhan maailman rakenteisiin sisään. Toimintavat on opittu kulttuurisesti eikä meistä kovinkaan moni ole niitä kyseenalaistanut. Olemme ottaneet rakenteet sellaisenaan ja hakeneet niistä turvaa ja järjestystä omaan maailmaamme. Olemme tehneet valintamme ja rakentaneet tulevaisuutemme vanhojen rakenteiden varaan, miettimättä sitä mitä rakenteet ovat alunperin luotu palvelemaan.

Olen opettajien kanssa työskennellesäni huomannut miten kulttuurisesti opitut asiat koetaan todella omiksi ensimmäistä kertaa vasta sitten kun joku kyseenalaistaa ne. Uusi malli pakottaa arvioimaan omia ratkaisujaan aina uravalinnasta lähtien. Ihminen voi kokea sosiaalisen rakenteen muutoksen järisyttävän koko pohjaa, mille hän  on rakentanut itsensä ja tulevaisuutensa. Tämä aiheuttaa väkisinkin paljon epävarmuutta ja pelkoja.

Muutokselle on tilaus, mikä näkyy mm. kaupungin erittäin heikkona taloudellisena tilanteena ja jonkinlaisena heikkona luottamuksena kuntalaisten ja viranhaltijoiden välillä.  Tämä ei kuitenkaan vie pois sitä yksilökohtaista epävarmuutta, minkä toimintatapojen muutos tuo tullessaan. Uskonkin, että tämä tulee olemaan yksi keskeinen haaste, mihin pitää kiinnittää erityistä huomiota. Miten voimme katsoa avoimesti uusia malleja ilman, että kenenkään tarvitsee kokea syyllisyyttä siitä minkä maailman toimintamalleihin on kasvanut sisälle?

Uskon Ehranmaan sanoissa olevan tarvittavaa viisautta. Hän kiteytti yhdellä lauseella nykytilan ja tulevan. Ei auta kuin lähteä keskustelemaan ja hakemaan ratkaisuja yhteistyössä. Yhteinen kieli ja toimintavat syntyvät vuorovaikutuksessa, johon vain pitää heittäytyä.

Tämä merkintä on osa sarjaa, jossa käyn läpi piirteitä, mitkä olen tunnistanut olevan esteenä uuden omaksumiselle tai sen mahdollistamisessa muille. Ideana on kuvata piirteitä, jolloin ne tulevat tunnistettaviksi. Tunnistaminen taas auttaa ottamaan piirteen huomioon vastaan tulevissa tilanteissa uudella tavalla.

Yksi merkittävästi minuun vaikuttanut kirja on Solving Tough Problems – An Open Way of Talking and Listening and Creating New Realities. Kyseessä on Adam Kahanen oman työuransa kokemuksen pohjalta kirjoittama kirja oikeasti vaikeiden ongelmien ratkomisesta. Hän puhuu ongemista, kuten aparthaid tai sodat joissa tehdään kansanmurhia. Hänen merkittävin saavutuksensa onkin ollut olla purkamassa aparthaidia yhdessä Nelson Mandelan ja kumppaneiden kanssa.

Adam Kahane kuvaa kirjassaan miten oikein tehty dialogi avaa uusia maailma, mahdollistaa, innostaa ja yhdistää. Dialogi, jossa osataan oikeasti kuunnella ja jakaa ajatuksia. Kirja on lukemisen arvoinen ihan siitä riippumatta mihin uskoo tai mitä työkseen tekee. Kirja käsittelee upeasti avoimuutta, kuuntelemista, läsnäoloa, tarinointia paremmasta tulevaisuudesta ja oikeaa keskustelua. Hieno opus.

Kirjassa on yksittäinen lause, mikä pysäytti minut erityisesti: “Kuuntelemattomuus alkaa tietämisestä”. Aivan pirun osuvasti kiteytetty. Ihmisten välisissä ristiriidoissa tuntuu todella olevan yhteistä se vastapuolien vankka käsitys siitä mitä toinen on ja mitä toinen ei ole. Kun tietää mitä toinen on, miten hän toimii ja ajattelee, ei tarvitse enää vaivautua kuuntelemaankaan. Tästä tiedosta ihminen hakee itselleen oikeutuksen toimia miten parhaaksi näkee, mikä pahimillaan ilmenee sotina.

Sodat ovat ääritapauksia, mutta tuo sama tietäminen näkyy meidän arjessa joka päivä. Jeff Hawkings on kirjassaan On Intelligence kuvannut aivoteoriansa, jonka pohjalta hän väittää että erilaiset stereotypiat ja yleistykset ovat seuraus meidän aivojen tavasta oppia. Sitä ei hänen mukaansa voida koskaan täysin välttää. Muistele, milloin viimeksi olet toiminut sen perusteella, kun tiedät mielestäni mitä toinen ajattelee tai miten hän aina toimii? Minä olen ainakin saanut tunnistaa tämän itsessäni tämän monta kertaa. Tosin olen tietoisesti opetellut tunnistamaan näitä tuntemuksia ja tilanteita missä ne syntyvät. On lähes surkuhupaisaa huomata, miten vaikeaa oikea avoin kuuntelu on. Onneksi sitä voi kuitenkin oppia. Pitää oppia tunnistamaan milloin raamittaa toisen ihmisen jonkun stereotypian mukaan tai oman tunnetilansa valossa.

Tietäminen  estää kuuntelemisen ja kun ei kuuntele ei synny vuorovaikutusta. Kun ei ole vuorovaikutusta ei  tapahdu myöskään oppimista. Tämä on käsittääkseni myös Kahanen oppimien mukaan syy siihen, miksi pohjimmiltaan maailmalla eri kriisipesäkkeet säilyvät vuodesta toiseen epävakaina. Tällä tapaa poliittisesti epävakaa tila on tavallaan oppimisen kannalta vakaa – siinä ei tapahtu muutosta.

Kuuntelemattomuus on piirre, jolla voi sulkea itseltään oven syvempään ymmärrykseen. Tällöin tästä on lähinnä harmia yksilölle itselleen. Tietämisellä on kuitenkin olemassa myös ikävämpi muoto mikä liittyy vallankäyttöön. Koko työurani ajan olen saanut aika-ajoin kuulla keskusteluja, joissa joku päättävä taho kuvaa sitä mitä ihmiset ovat ja mitä he eivät ole. Tämän oman tietämisen varassa tehdään myös päätöksiä siitä mitä mahdollisuuksia toisille annetaan. Verkkofoorumeilla estetään keskustelu väitteillä, kuten “joku puhuu siellä asiattomuuksia” tai “ties vaikka tuo sinne jotain pornolinkkejä”. Sama ilmiö toistuu niin yksityisillä sivustoilla kuin julkisissakin palveluissa. Julkispalveluissa suljetaan kaikki mahdollinen käytettävyys tietoturvan perusteella. Tämäkin pohjimmiltaan perustuu käsitykseen, jonkun tahon “tietoon” siitä millaisia muut ihmiset ovat.

Jos haluamme auttaa sosiaalisen median toimintatapojen tai minkä tahansa uuden toimintatavan sisäänmarssissa, pitää meidän muistaa olla tietämättä mitään toisista ihmistä. Meidän pitää keskittyä kuuntelemaan ja mahdollistamaan asioita. Löytää toisten sisäinen motiivi tulla tähän maailmaan ja toivoa että toinen kuuntelee. Se että alamme kuunnella, on kuitenkin jokaisen meidän oma päätös.

Vasta kerkesin tekemään ITK’09 -messuille salama-alustuksen siitä mihin kommunikaatio voi meidän viedä ja nyt vastaani tulee Pentagonin DARPA -yksikön Silent Talk -tutkimus hanke. Hankkeessa ei ole sen vähäisempi tavoite, kuin muuntaa yksittäisien ihmisten puhe jo aivoissa muotoon, josta se voidaan tietotekniikan avulla siirtää muiden sotilaiden mieleen. Ajatuksia ei tarvitse muuttaa puhuttavaksi puheeksi, jolloin viestinnästä jää yksi vaihe pois. Tästä syntyy selkeä kilpailuetu, mikä tekee sotilasryhmästä aivan toisella tasolla vahvan ryhmän. Tässä tuli siten ensimmäinen tapaus vastaan, missä nähdään tällaisen viestinnän olevan ryhmää vahvistava tekijä, kuten esityksessäni uskoin vielä joskus tapahtuvan. Tämä tulikin vain hieman nopeammin kuin uskalsin odottaa.

Puheensiirrosta aivojen välillä ei ole enää pitkä matka muiden aistien jakamiseen. Jos sotilasjoukkue voi myös nähdä tilanteen jokaisen näkökulmata tai hyödyntää toisten kokemusta ja muistia, syntyy vahvempi kollektiivi. Tai ehkä jopa mielet voidaan yhdistää, jolloin ryhmästä tulee yhtenä ajatteleva ja aistiva kollektiivi. Menee jo aika villiksi.

Seurailen jonkin verran tulevaisuus -blogeja. Yksittäiset uutiset ovat jo jonkin aikaa kuulostaneet todella skifiltä. Lääketiede yleensä sekä teknologian yhdistäminen ihmisiin on huikeassa kehitysvaiheessa. Mitähän tällainen teknologian yhdistäminen ihmisiin ja ihmistenvälille tarkoittaa tälle tulevalle tietoyhteiskunnalle mistä kaikki niin kovasti puhuvat?